Tänään haluan kirjoittaa ylös ajatuksiani siitä, miten lahjani tyttärelleni, Kertulle, hänen syntymäpäivänään synnytti yllättävän myrskyn perheessämme. Annoimme hänelle mahdollisuuden ottaa pienen tatuoinnin koristeruusun hänen ranteeseensa. Olin pitkään tiennyt, että Kerttu oli haaveillut tatuoinnista, mutta en osannut odottaa, että siitä seuraisi näin paljon porua.
Varsinkin minun äitini, mummu Irma, oli aivan kauhuissaan. Hän piti tatuointeja yhä jonkinlaisena polkuna hunningolle ja halusi heti tietää, miten siitä jäljestä pääsee eroon. Yritin selittää hänelle, ettei pieni tatuointi nykyään ole mikään hälyttävä merkki mutta hänestä tuntui, että koko suku joutuu kohta häpeämään. Kertun kaverit puolestaan olivat tuoneet esiin, miten tatuointi voisi muka vaikuttaa opiskeluun yliopistossa, työpaikkojen saantiin ja jopa siihen, löytyykö elämässä joskus mieluinen kumppani. He vain lisäsivät vettä myllyyn.
Irma syytti meitä vanhempia minua ja puolisoani siitä, että olimme antaneet Kertun tehdä tällaisen päätöksen. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt ohjata tytärtä enemmän ja vähintään kertoa aikomuksesta etukäteen hänelle. Mutta meistä pieni tatuointi oli vain kaunis ele. Kerttu on jo 18-vuotias, täysi-ikäinen, fiksu ja omilla jaloillaan seisova nuori nainen. Olihan hän myös juuri saanut stipendin ylioppilastutkinnostaan, ja halusimme muistaa häntä sillä, mikä merkitsi hänelle itselleen.
Kuitenkin tuntuu, että äitini katsoo maailmaa eri aikakaudelta käsin. Hänelle tatuoinnit tuovat vieläkin mieleen vain vankilat ja merimiehet. Koetin rauhoitella häntä muistuttamalla, että nykyään tatuoinnit ovat itseilmaisua ja monille nuorille tärkeä keino näyttää omaa persoonaansa eivät merkki huonoudesta tai laiskuudesta. Nämä keskustelut korostivat minulle, miten sukupolvet suhtautuvat niin eri tavoin ulkoisiin asioihin ja elämänvalintoihin.
Lopulta olen iloinen siitä, että Kerttu oli itse onnellinen lahjastaan. Arvostan sitä, että hän uskaltaa kulkea omaa polkuaan. Mummu Irma yrittää edelleen sopeutua tähän uuteen maailmaan, jossa nuoret saavat itse päättää kehostaan. Jäin miettimään, olisiko meidän vanhempina pitänyt olla tiukempia tai puuttua enemmän? Ehkä jokainen sukupolvi kohtaa tällaisia tilanteita, joissa on valittava, antaako nuoren itse kokeilla siipiään vai ohjataanko enemmän. Tiedän, että Suomessa vapaus ja yhdenvertaisuus ovat tärkeitä arvoja, ja haluan uskoa, että oman elämän valinnat voivat vahvistaa perheenkin yhteyttä vaikka ensin tuntuisi vaikealta.
