En olisi ikinä uskonut, että ihminen, joka satuttaa minua eniten, olisi paras ystäväni – ystävä, jonka olen tuntenut yli kymmenen vuotta, joka on yöpynyt kotonani, itkenyt kanssani, tiennyt pelkoni, epäonnistumiseni ja suunnitelmani, jolle luotin ehdoitta. Kun tapasin tämän miehen, kerroin hänelle heti. Aluksi hän teeskenteli iloista, mutta hänen käytöksessään oli jotain outoa. Hän ei sanonut ”olen iloinen puolestasi”, vaan ”ole varovainen”. Ei ”hän vaikuttaa hyvältä”, vaan ”älä innostu liikaa”. Jokainen kommentti oli varoitus, joka kuulosti huolelta. Vain muutaman viikon jälkeen alkoivat vertailut. Hän sanoi, ettei mies ollut erilainen kuin exäni, että aina löydän samanlaisia tyyppejä. Jos mies viestitteli usein, se oli hänen mukaansa liiallista. Jos hän taas oli kadoksissa muutaman tunnin, epäiltiin että hän oli jonkun muun kanssa. Ei ollut mitään välimuotoa. Yksi hetki muutti kaiken. Olimme kolmistaan baarissa, ja kun kävin vessassa, näin heidän puhuvan hyvin lähekkäin. Se ei ollut selkeää, mutta jokin siinä tuntui pahalta. Samana iltana ystäväni viestitti, että mies oli ollut ”liian ystävällinen” ja että se oli epäilyttävää. En ymmärtänyt, mutta aloin olla levoton. Siitä lähtien asiat menivät huonompaan suuntaan. Kun tein suunnitelmia miehen kanssa, ystäväni suuttui. Hän sanoi, ettei minulla ollut enää aikaa hänelle, että olin muuttunut. Hän hoki, ettei naisten pidä menettää ystäviään miehen takia. Mutta jos ehdotin tapaamista, hän aina kieltäytyi. Pahin hetki tuli, kun hän näytti minulle muka ”kommentteja” ihmisiltä, joiden väitti olleen suhteessa miehen kanssa. Ei selviä todisteita, vain huhuja ja irrotettuja lauseita, kuten ”olen kuullut, että…”. Kysyin, miksi hän ei ollut aiemmin kertonut. Hän vastasi, ettei halunnut satuttaa, mutta ei voinut enää vaieta. Saman viikon aikana aloin riidellä miehen kanssa asioista, jotka eivät aiemmin olleet ongelmia. Aloin epäillä kaikkea. Tarkistin hänen puhelimensa ensimmäistä kertaa ja vaadin selityksiä, joita hän ei osannut antaa. Hän väsähti. Sanoi, että ei tunne enää luottamustani eikä ymmärrä, mistä epäluulo kumpuaa. Pian erosimme – riitojen keskellä, jotka eivät enää merkinneet mitään. Pahinta tuli myöhemmin. Kuukausi eron jälkeen selvisi, että ”paras ystäväni” oli yhteyksissä mieheeni. Ensin hän sanoi sen olevan vain puhumista asioiden selvittämiseksi. Sitten, että he olivat käyneet ”vain kahvilla”. Lopulta kävi ilmi, että he näkivät usein. Kun kohtasin hänet tästä, hän ei pyytänyt anteeksi – hän sanoi, ettei ollut tehnyt mitään väärää ja että syy oli minussa. Mies sanoi minulle jotain, mikä soi vieläkin päässäni: ”Tein vain sen, mitä sinä et osannut pitää omana.” Silloin ymmärsin kaiken. Se ei ollut välittämistä eikä varovaisuutta – se oli kilpailua. Hänelle oli sietämätöntä nähdä minut onnellisena, menestyvänä, jonkun kanssa, mitä hänellä itsellään ei ollut. Hän ei halunnut jäädä jälkeen. Nyt minulla ei ole miestä eikä ystävää. Mutta minulla on selkeys. Menetin kaksi suhdetta, kyllä. Mutta sain jotain tärkeämpää – varmuuden siitä, ettei joka vieressä istuva ja kuunteleva halua sinulle hyvää. Jotkut vain odottavat oikeaa hetkeä vetääkseen sinut alas.

En koskaan olisi uskonut, että ihminen, joka särkisi minut eniten, olisi paras ystäväni. Olimme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta. Hän oli nukkunut lattialla huoneessani, itkenyt vierelläni, tunsi kaikki pelkoni, epäonnistumiseni ja haaveeni. Luotin häneen enemmän kuin kehenkään.

Kun tapasin tämän miehen, kerroin siitä hänelle heti ensimmäisenä iltana. Aluksi hän vaikutti iloiselta, mutta hänen puheissaan oli koko ajan jotain outoa, hieman liukasta veden pintaa Järvisuomessa. Hän ei sanonut olen iloinen puolestasi, vaan ole sitten varovainen. Hän ei sanonut hän vaikuttaa mukavalta, vaan älä nyt hullaannu. Jokainen kommentti oli kuin varoitus pukeutuneena huolen kaapuun.

Vain muutamassa viikossa alkoivat vertailut. Hän sanoi, ettei tämä mies ollut millään tavalla erilainen kuin aiemmat; että aina ajautuisin samanlaisten miesten pariin. Jos mies laittoi minulle usein viestejä, hän väitti, että se oli jo liian intensiivistä vaarallista. Jos mies katosi muutamaksi tunniksi, hän tokaisi, että varmaan etsi seuraa muualta. Välimuotoa ei ollut, vain ääripäät.

Yksi iltapäivä muutti kaiken, kuin sumu nousisi Saimaalta varhain aamulla. Olimme kolmistaan kahvilla Helsingissä. Menin käymään vessassa ja kun palasin, näin heidän istuvan lähekkäin, puhuvan matalalla äänellä. Mikään ei ollut näkyvästi pielessä, mutta tunnelma oli epätodellinen, kuin kohtaus unesta. Sinä iltana hän laittoi viestin: Hän oli jotenkin liian kiltti minulle. Minusta se on epäilyttävää. En ymmärtänyt, mutta rauhani särkyi.

Sen jälkeen kaikki lähti luisuun kuin märkä metsäpolku Syyskuussa. Aina, kun tein suunnitelmia miehen kanssa, ystäväni hermostui. Hän sanoi, että minulla ei ollut enää aikaa hänelle, että olin muuttunut. Toisti, ettei naisten pitäisi menettää ystäviään miehen vuoksi. Mutta kun kutsuin hänet kahville, hän aina kieltäytyi ja vedoten kiireisiin, jotka tuntuivat liukenevan ilmaan kuin loska.

Pahin hetki tuli, kun hän näytti minulle viestejä muka tuntemattomilta, jotka väittivät olleensa mieheni kanssa tekemisissä. Ei mitään konkreettista, ainoastaan repäistyjä lauseita ja kuulin että -tyyppisiä villejä huhu-katkelmia. Kysyin, miksi hän ei ollut maininnut mitään aiemmin. Hän vastasi, ettei halunnut loukata, mutta ei voinut enää vaieta.

Saman viikon aikana aloin riidellä miehen kanssa asioista, joita en aiemmin ollut edes ajatellut. Epäilin kaikkea. Ensimmäistä kertaa selasin hänen puhelintaan. Kysyin selityksiä, joita hänellä ei ollut antaa. Hän uupui. Sanoi, ettei ymmärtänyt mistä epäluottamus kumpusi ja että tuntui kuin en uskoisi häneen enää ollenkaan. Pian sen jälkeen erkanimme keskellä riitoja, jotka eivät enää johtaneet mihinkään.

Pahinta oli vasta jäljellä. Kuukautta myöhemmin sain tietää, että paras ystäväni oli alkanut pitää yhteyttä entiseen mieheeni. Ensin hän sanoi, että halusi vain selvittää asiat. Sitten he olivatkin vain kahvilla. Lopulta hän myönsi, että näkivät toisiaan usein. Kun kysyin suoraan, hän ei pyytänyt anteeksi. Sanoi vain, ettei ollut tehnyt mitään väärää, ja että olin itse syypää kaikkeen.

Mies sanoi minulle jotain, joka yhä kaikuu korvissani:
Tein vain sen, mitä et itse osannut pitää turvassa.

Ymmärsin kaiken yhtäkkiä kuin revontulien valossa: tämä ei ollut välittämistä, ei varovaisuutta. Tämä oli kilpailua. Hän ei kestänyt nähdä minua onnellisena, menossa eteenpäin, saavuttamassa jotain mitä hänellä ei ollut. Hän ei halunnut jäädä taakseni.

Tänään minulla ei ole enää miestä, eikä ystävää. Mutta minulla on kirkkaus, kuin aurinko lumen päällä. Menetin kaksi sidettä, kyllä mutta sain jotain tärkeämpää: varmuuden siitä, ettei jokainen vierellä kulkeva toivo sinulle hyvää. Jotkut vain odottavat sopivaa hetkeä, vetääkseen sinut jäälle joka pettää alta.