Minua ei ole
Ostitko taas tuota turhaa? Kalevi laski kauppakassin pöydälle niin, että jokin kolahti sisällä. Sanoinhan jo: ei mitään Velvenus-käsivoiteita. Kallista, eikä siitä ole mitään hyötyä.
Heljä seisoi olohuoneen ikkunassa ja katsoi pihalle. Naapuritalon tyttö, varmaan seitsemänvuotias, juoksi takaa puluja, jotka lehahtivat pilveksi ilmaan ja laskeutuivat taas asfaltille, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Heljä katseli tyttöä ja mietti, koska on viimeksi ostanut itselleen jotain ihan vain siksi, että on huvittanut.
Se on käsivoidetta, Kalevi. Kuusikymmentä euroa.
Kuusikymmentä on kuusikymmentä. Eikö sinulla päässä pysy enää laskut?
Heljä ei vastannut. Hän kääntyi rauhallisesti, otti kassin, kaivoi esiin pienen purkin, jossa oli kullankeltainen kansi ja asetti sen ikkunalaudalle pelargonin viereen. Pelargonia ei ollut kukkinut pitkään aikaan. Heljä oli usein aikonut selvittää syyn, muttei ollut saanut aikaiseksi.
Heljä. Puhun sinulle.
Kuulen kyllä, Kalevi.
Heljä jatkoi matkaansa keittiöön, avasi jääkaapin, mietti mitä laittaisi illalliseksi. Kuuli selvästi Kalevin raskaat ja tasaiset askeleet selän takana ja sen, miten ovi hänen työhuoneeseensa meni kiinni. Heljä huokaisi.
Hän oli viisikymmentäkahdeksan. Asui Tampereella, kolmiossa Kalevankadulla, ollut naimisissa Kalevi Soinisen kanssa kaksikymmentäyhdeksän vuotta. Aikuinen poika, Oskari, asui Helsingissä, soitti sunnuntaisin joskus unohti. Oli kesämökki mökkirannassa Sastamalassa neljänkymmenen kilometrin päässä, oli auto, jota vain Kalevi ajoi, oli työ kirjastossa, jossa Heljä oli ollut vanhempana kirjastovirkailijana kahdeksantoista vuotta.
Elämä oli. Sitä ei kukaan ottanut pois.
Heljä nosti kananrinnan pöydälle, laski veitsen viereen. Tyttö pihalta oli poissa, pulut hajalla. Piha oli nyt tyhjä, harmaa, halkeamien väleihin kasvoi viimevuotista ruohoa.
Heljä huomasi seisovansa veitsi kädessä, liikkumatta. Ihan vain seisovansa.
Hän laski veitsen, käveli ikkunalle, avasi voiderasian. Mieto tuoksu, jossa oli jotain kukkaista. Hän levitti vähän voidetta kädenselälle, hieroi. Iho imi nopeasti; tunsi hetken, kuin joku olisi pidellyt hänen kättään.
Heljä sulki kannen ja ryhtyi leikkaamaan kanaa.
Ilta oli tavallinen: Kalevi söi ääneti, katsoi ykkösen uutiset, meni nukkumaan. Heljä jäi istumaan keittiöön, kylmä teekuppi kädessään ja vanha puutarhalehti sylissä. Hän ei kuitenkaan lukenut, istui vain.
Aamulla töihin tullessaan Heljä löysi Lyydia Saaren pyyhkimässä kyyneleitä aikakauslehtihyllyn takana.
Lyydia, mikä sinulla on?
Lyydia oli kolme vuotta vanhempi kuin Heljä, ollut kirjastossa pisimpään, osasi jokaisen hyllyn järjestyksen ulkoa eikä Heljä ollut koskaan nähnyt häntä itkemässä.
Eikä tässä mitään, Lyydia huitaisi kädellään ja kaivoi nenäliinan. Anteeksi, henkilökohtaisia juttuja.
Halutessasi voit kertoa.
Ei ole kerrottavaa. Lyydia niisti nenänsä ja piilotti liinan. Tytär soitti eilen. Sanoi suoraan, että olen vanhentunut. Ihan niin: vanhentunut.
Missä mielessä?
Kirjaimellisesti. Sain neuvottua häntä miehensä kanssa, omalla tavallani. Hän sanoi, että minun neuvoista on sata vuotta aikaa. Että en ymmärrä, miten nykyään eletään. Lyydia suoristeli lehtipinoa. Ehkä hän on oikeassa.
Ei ole, Heljä vastasi.
Mistä tiedät?
Heljä ei osannut vastata. He seisoivat hetken hiljaisuudessa, jossa tuoksui paperi ja vanha hyllyjen puu, ja sitten jatkoivat töitään.
Ruokatunnilla Heljä lähti ulos. Huhtikuu oli viileä mutta aurinkoinen, hän käveli puistoon ja istahti penkille silmät kiinni. Luomien läpi hehkui oranssia. Hän mietti Lyydiaa, tämän tytärtä, sanaa vanhentunut.
Sitten hän alkoi miettiä itseään.
Heljä Soininen, o.s. Koskinen, syntynyt Tampereella vuonna 1966. Valmistunut opettajaksi, äidinkieli ja kirjallisuus. Naimisiin vasta 29-vuotiaana, myöhään sen aikaisilla mittapuilla. Kalevi oli insinööri, vakava, luotettava. Vuotta myöhemmin syntyi Oskari. Heljä jäi äitiyslomalle, palasi osa-aikaisena, toi äitinsä asumaan heille kun tälle kävi huonosti, sitten taas töihin. Tasainen elämä, ilman ylimääräistä.
Jossain siinä kaiken keskellä jokin oli kadonnut jokin, jonka nimeä Heljä ei enää saanut kiinni. Hän tunsi, että se oli joskus ollut. Ei enää.
Hän avasi silmänsä. Penkkiä vastapäätä kasvoi luumupuu, hennot valkoiset kukat, uskomattoman herkät. Heljä ajatteli, ettei ollut piirtänyt vuosiin, ehkä kolmeenkymmeneen. Opiskellessa hän piirsi pastelliliiduilla, omaksi iloksi. Sitten ei ennättänyt, sitten unohti, sitten nolotti.
Hän kaivoi kännykän ja soitti pojalleen. Oskari vastasi kolmannella tuutilla, kiireinen ääni.
Moi äiti. Kaikki hyvin?
Hyvin. Soitin vain muuten vaan.
Kuule, olen melkein palaverissa, voinko soittaa myöhemmin takaisin?
Tietenkin. Soita.
Oskari ei soittanut. Sekin oli tavallista.
Heljä palasi kirjastoon, teki päivänsä, osti kotimatkalla ruisleipää. Hän käveli reittiä, jota oli kulkenut kahdeksantoista vuotta, tunsi jokaisen laatan, jokaisen mutkan.
Kotona Kalevi oli jo paikalla. Istahtanut tietokoneen ääreen. Heljä riisui takin ja meni keittiöön.
Tuletko syömään?
Kohta.
Hän laittoi veden kiehumaan, löysi jääkaapista keiton tähteitä. Samalla hän katsoi taas ikkunalaudalla seisovaa voidetta. Purkki oli pieni ja kaunis. Kalevi oli oikeassa. Kuusikymmentä euroa. Miksi.
Mutta tuoksu oli hyvä.
Heljä jätti purkin paikoilleen.
Kului pari viikkoa. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut; elämä meni omalla painollaan. Sitten kirjastoon tuli uusi asiakas: Sari.
Heljä huomasi hänet heti. Nainen neljänkympin puolivälin tienoilla, kirsikanpunainen villakangastakki, lyhyt tukka ja suora ryhti. Sari käveli tiskille ja sanoi, että haluaa kortin ja on kiinnostunut psykologiasta ja myös, jos on jotain akvarellimaalaamisesta.
Akvarellista? Heljä varmisti.
Niin, pienenä maalasin vähän ja haluaisin kokeilla uudestaan.
Heljä teki kirjastokortin, ohjasi oikeiden hyllyjen luo. Sari liikkui päättäväisesti, nappasi kirjoja, selasi, laittoi takaisin, valitsi uudestaan. Heljä tarkkaili sivusilmällä ja mietti, mikä tässä naisessa on erikoista jonkinlaista omillaan olemista, johon ei tarvita muita.
Puolen tunnin päästä Sari lähestyi kahden kirjan kanssa.
Luetteko itse näitä? hän kysyi päätään nyökäten psykologiahyllyyn.
Joskus.
Olette ollut täällä pitkään?
Kahdeksantoista vuotta.
Sari katsoi suoraan.
Se on paljon.
On.
Pidättekö työstä?
Heljä mietti hetken. Kysymys oli yksinkertainen, vastaus ei.
Pidän. Kirjoista pidän. Tykkään ihmisistä. Paikka on tuttu.
Tuttu, Sari toisti. Ymmärrän.
Sari lähti.
Seuraavalla viikolla Sari palasi, palautti kirjan ja pyysi taas akvareellista. Heljä antoi kuvateoksen malliksi. Sari otti sen, ja yllättäen kysyi:
Haluaisitko kokeilla?
Mitä kokeilla?
Maalaamista. Käyn akvarellikurssilla lauantaisin. Pikku ryhmä, rento meininki. Tule mukaan.
Heljä meinasi heti kieltäytyä, avasi jo suunsa, mutta sanoikin: Missä se on?
Sari kirjoitti osoitteen paperille. Taidetila Valoisa, Satamakatu, lauantaina yksitoista.
Heljä katseli paperilappua koko illan, laittoi ensin esiliinan taskuun, sitten ikkunalaudalle käsivoiteen viereen. Kalevi ei edes huomannut. Ei yleensä huomannut mitään Heljän asioista, ellei ne liittyneet rahaan tai arkeen.
Perjantaina hän sanoi illalla:
Huomenna menen akvarellikurssille.
Kalevi nosti katseensa ruokalautaselta.
Mihin?
Satamakadulle. Maalaamaan. Yksi uusi asiakas kutsui.
Paljonko se maksaa?
En tiedä vielä.
No, mene, jos ei keksi muuta tekemistä.
Heljä katsoi miestään. Hän ei enää katsonut Heljää, söi vain. Samoja sanoja oli kuultu kaksikymmentäyhdeksän vuotta: Taasko sinä…, Miksi?, Paljonko maksaa?, Eikö sinulla muuta tekemistä?
Menen sitten, Heljä sanoi.
Aamulla hän nousi kahdeksalta, pesi kasvonsa, puki harmaan villapaidan ja tumman siniset housut. Katsoi peiliin. Pitkään ei ollut tullut pysähdyttyä peilin äärelle. Nyt katsoi. Ei enää nuori naama, mutta ei huono. Harmaat silmät elivät. Hiuksissa harmaata, mutta kasvavat paksuina. Hän sipaisi hiuksia, asetti ne toisin. Avasi käsivoiteen, levitti käsiin, vähän myös kaulaan.
Lähti hyvissä ajoin.
Taidetila Valoisa löytyi vanhan kauppiastalonyllätysremontoidulta toiselta kerrokselta: valkeat seinät, puulattia, isot ikkunat. Heljä nousi rappusia ja koputti oveen.
Sari oli jo paikalla. Samoin neljä muuta naista, eri ikäisiä, ja yksi mies, viisikymppinen, ruutupaitainen, jykevä. Kaikki istuivat pöydän ääressä; oli vettä ja paperia.
Heljä! Sari viittoi. Tulitkin!
Heljä istuutui Sarin viereen. Ohjaaja, nuori nainen nimeltä Aino, selitti, että tänään maalataan syreenin oksa. Heljä tarttui siveltimeen, käsi hieman vapisi ei jännityksestä, vaan tottumattomuudesta.
Älkää miettikö miltä pitäisi näyttää, ohjaaja sanoi. Ajatelkaa värejä ja vettä.
Heljä teki ensimmäisen vedon. Violetti levisi veteen, sekoittui siniseen. Toinen veto, kolmas. Väri meni miten sattui, ei kuten hän oli suunnitellut, mutta siinä oli viehätystä. Sari kurtisti kulmia keskittyneenä, mies maalasi pikkusiveltimellä ja olit selvästi tyytymätön.
Heljä katsoi tunnin päästä paperiaan. Ei siitä syreenin oksaa tullut, enemmän epämääräistä väripilveä. Mutta se oli elävä. Jotain, jonka hän itse oli tehnyt.
Kaunis, vanhempi nainen pöydän toiselta puolelta sanoi. Hänen nimensä oli Raili.
En usko, Heljä vastasi.
Minä uskon. Työssäsi on tunnelmaa.
Heljä katsoi ehkä siinä tosiaan olikin.
Kurssin jälkeen Sari ehdotti kahvia pienessä kahvilassa. Heljä suostui. Ikkunan ääressä Sari kysyi suoraan:
Piditkö?
Pidin. Yllättävän paljon.
Arvasin. Sari piteli kuppia molemmin käsin. Sinulla on sellainen katse välillä, kuin näkisit jotain, mihin et vielä uskalla katsoa suoraan.
Heljä ei vastannut heti. Lopulta:
Oletko ollut kauan Tampereella?
Kolme vuotta. Muutin Jyväskylästä eron jälkeen.
Jaksatko yksin?
Ensin oli vaikeaa, sitten alkoi mennä paremmin. Sitten alkoi kiinnostaa.
Omaksi itseksi eläminen?
Niin. Paljon opittavaa vielä itsestään. Hän hymyili lämpimästi. Oletko naimisissa?
Kaksikymmentäyhdeksän vuotta.
Onko hyvä?
Heljä pyöritteli lusikkaa kahvissaan, jota ei tarvinnut edes sekoittaa.
Välillä on, välillä ei.
Sari nyökkäsi eikä kysynyt enempää. Se teki hänestä hyvän ystävän.
Kotona Kalevi katsoi jalkapalloa eikä kysynyt mitään. Heljä söi keiton yksin keittiössä. Laittoi maalauksensa, jonka Aino oli antanut mukaan, seinälle pelargonin viereen.
Pelargonia oli hieman elävämpi kuin viikko sitten. Heljä huomasi: yhdessä varressa pieni punainen nuppu. Sitä hän ei ollut nähnyt aiemmin.
Seuraavana lauantaina hän meni taas kurssille, sitten taas. Sari tuli aina. Juttelivat ensin puoli tuntia, sitten kauemmin. Heljä kertoi kirjastosta, Sari työstään taloushallinnossa, entisestä kotikaupungistaan ja tyttärestään, joka asui isänsä kanssa Jyväskylässä ja opiskeli englantia.
Erään kerran Heljä kysyi:
Eikö sinulla ole täällä yksinäistä?
Joskus. Mutta tämä on toisenlaista yksinäisyyttä kuin ennen.
Millä tavalla?
Sari mietti, laski kädet pöydälle:
Ennen olin toisen kanssa ja silti yksin. Nyt olen yksin, mutten yksinäinen. Tajuatko eron?
Heljä ymmärsi. Ei sanonut, mutta sisällä kaikki liikahti, kuin kevätjäät joessa.
Toukokuussa kirjastossa järjestettiin kilpailu. Kaupunki halusi jonkinlaisen tapahtuman, ja johtaja Marja-Liisa kutsui henkilökunnan kokoon:
Ideoita? Nyt pitäisi keksiä jotain uutta.
Kaikki vaikenevat. Myös Heljä. Mutta mielessä kytee jo jotain.
Voisi olla kirjallinen ilta, Lyydia ehdotti. Luetaan ja keskustellaan.
Semmoinen on joka vuosi. Jotain muuta?
Entä jos naisten tarinoita? Heljä sanoi.
Kaikki katsoivat Heljää.
Millä lailla?
Oikeita tarinoita. Eri-ikäisiä naisia alueelta kertomaan elämästään. Ei juhlapuheita, vaan tavallista elämää. Samalla näytetään käsitöitä, tauluja, mitä ovat itse tehneet.
Hiljaista.
Onpa erilainen, Marja-Liisa sanoi.
Mutta elävää.
Kuka järjestää tämän?
Minä, Heljä vastasi, ihmeissään omasta suustaan.
Marja-Liisa katsoi häntä pitkään.
Hyvä. Tehdään.
Heljä soitti Sarille, joka nauroi:
Oho, sinä vai? Minä mukana! Pyydetään Railikin mukaan muistatko, keraamikonainen meidän ryhmästä?
Raili oli eläkkeellä kolme vuotta, muovaillut siitä asti pieniä savilintuja ja myynyt niitä silloin tällöin torilla. Raili suostui heti.
Heljä rupesi kokoamaan ohjelmaa iltaisin, kun Kalevi lähti työhuoneeseen. Istui keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa, yliviivasi ja aloitti alusta. Se oli outoa: hän loi jotain. Ei vain tukenut toisten suunnitelmia, vaan teki itse.
Kalevi näki hänet kerran tukkimassa paperia:
Mitä kirjoitat?
Töitä. Valmistaudun tapahtumaan.
Taas jotain kirjastoruuvaa.
Kyllä, töitä.
Hän täytti vesilasin, seisoi hetken.
Oli kylmää ruokaa tänään.
Anteeksi. Lämmitän ensi kerralla.
Hän meni pois. Heljä katseli hänen peräänsä. Ajatteli, että mies huomasi vain kylmän ruoan. Ei sitä, että hän eli enemmän kuin ennen.
Kesäkuun kolmantena lauantaina oli naisten ilta. Heljä oli koonnut neljä esiintyjää: Sari, Raili, opettaja Eeva, joka kirjoitti runoja, ja akvarellikurssin ohjaaja Aino. Mainokset ja lehden ilmoitukset tekivät työnsä, sillä sali täyttyi yli kolmekymmentä henkeä, enemmän ja monenlaisia naisia.
Heljä juonsi itse. Ei pitkää alkusanaa; vain että tarkoitus oli antaa toisille tilaa, kuunnella. Sitten Raili aloitti: kertoi, miten eläköityminen sai hänet tuntemaan olevansa tarpeeton kunnes savityöt toivat kädet takaisin elämään. Sali nauroi, lämmöllä.
Sari puhui muutosta ja siitä, miten uusien alkujen pelkääminen liittyi ennemmin tuttuun kuin uuteen. Heljä toivoi muistavansa tuon lauseen.
Eeva luki runoja. Aluksi ääni värisi, mutta vahvistui. Suosionosoitukset olivat ansaitut.
Illan jälkeen Heljä ja Lyydia keräsivät tuoleja:
Hyvin meni, Lyydia sanoi. Oikeasti hyvin.
En olisi arvannut.
Minä olisin. Sinulla on ihmislähtöinen ote nyt päästit ulos sen, mikä on ollut sinussa ikuisuuden.
Heljä katsoi ystäväänsä.
Tarkoitatko tosissasi?
Tiedänhän minä. Kahdeksantoista vuotta vieressä.
Heljä ripusti unohtuneen huivin narikkaan. Ajatteli, että Lyydia oli oikeassa ja että se oli sekä rohkaisevaa että vähän kipeää. Miksi vasta nyt?
Kotona Kalevi nukkui. Heljä riisui hiljaa, meni keittiöön juomaan vettä. Ikkunalaudalla olivat käsivoide ja akvarellimaalaus syreenin oksasta. Pelargoniassa neljä kukkaa.
Hän levitti käsivoidetta rauhallisesti. Katseli pelargoniaa ja ajatteli Saria: En pelännyt uutta, vaan vanhaa.
Aamulla Kalevi kysyi:
Miten ilta meni?
Hyvin. Paljon oli väkeä.
Söitkö siellä?
Teetä oli.
Tee ei ole ruokaa. Hän vilkaisi puhelintaan.
Heljä kaatoi kahvia itselleen ja meni parvekkeelle. Varhainen aamu, piha tyhjä, poppelit tuoksuivat. Hän mietti, että Kalevin tapa kysyä ruokaa oli hänen tapansa välittää. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta hän oli ajatellut, että tapa on myös sisältö, eikä ollut huomannut sisällön puuttuvan.
Heljä ei tiennyt kaikkea. Hän vasta opetellut katsomaan suoraan.
Heinäkuussa Oskari soitti keskiviikkona, mikä oli poikkeuksellista.
Moi äiti! Kuinka jaksat?
Hyvin, Osse. Onko jotain sattunut?
Ei, ei. Sari laittoi minulle viestiä.
Heljä pysähtyi jääkaapille.
Kuka Sari?
Se uusi tuttusi. Hän löysi minut somesta, kertoi, että vedät hienoja iltoja kirjastolla. En tiennyt.
Et kysynytkään.
Tauko.
Anteeksi, äiti. En ole kysynyt. Kerro lisää.
Niin Heljä kertoi. Akvarellista, Railista ja tämän linnuista, Eevasta ja runoista, täysestä salista. Oskari kuunteli.
Huikeaa, äiti.
Kiitos.
Oletko tehnyt tätä pitkään?
En. Ensimmäistä kertaa.
Olisi pitänyt aiemmin.
Olisi, Heljä myönsi.
Tauko.
Äiti, miten teillä ja isällä menee?
Heljä meni ikkunalle. Piha kylpi heinäkuun valossa, pojat potkivat palloa.
Tavallista, hän sanoi.
Onko se hyvä vai huono?
Ehkä en vielä tiedä.
Oskari ei kysellyt enempää. Lupasi tulla elokuussa. Heljä jäi seisomaan ikkunaan pitkäksi aikaa.
Elokuussa Oskari tuli neljäksi päiväksi. Näytti isältään, mutta oli myös Heljä tarkka ihmisille, kuunteli todella. Tuli tuliaisina juustoja ja pähkinöitä, istui keittiössä ja kuunteli hänen juttujaan.
Kerran, kun Kalevi oli mökillä, Oskari sanoi keittön pöydän ääressä:
Äiti, sinä olet muuttunut.
Miten niin?
On kuin sinua olisi enemmän kuulostaa hassulta.
Ei hassulta lainkaan.
Oletko siitä iloinen?
Heljä piteli kahvikuppia molemmin käsin. Kahvi oli kuumaa.
Olen. Mutta pelottaa myös vähän.
Miksi pelottaa?
Kun näkee itsensä kirkkaammin, näkee kaiken muunkin kirkkaammin. Se ei aina sovi.
Oskari nyökkäsi. Tauko.
Näkeekö isä sen?
Isä näkee kylmän ruoan, Heljä sanoi, ja samassa tunsi sanoneensa liikaa. Anteeksi, ei ollut reilua.
Oli reilua, poika sanoi. Oletko puhunut hänen kanssaan siitä, mitä tarvitset?
Heljä katsoi ulos. Elokuu oli jo vähän kulunut, nurmet reunoilta kellastuneet.
En ole kovin hyvä siinä, hän sanoi hiljaa.
Koeta.
Oskari lähti. Heljä siivosi hänen petauspatjansa ja mietti keskustelua, tuota yhtä sanaa: koeta. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta hän ei ollut todella koettanut. Oli kyllä puhunut asioista, mutta ei siitä, mikä oikeasti olisi ollut tärkeää.
Syyskuussa Marja-Liisa pyysi Heljää: kaupungin tapahtumasta tuli niin suosittu, että toista samanlainen, isompi. Vastuuvapaa on taas Heljä.
Tämä olisi jo isompi työ, myös rahallisessa mielessä.
Suostun.
Marja-Liisa hymyili hieman.
Sinusta tuli tänä kesänä toinen ihminen. Et loukkaannu?
En.
Parempi. Elävämpi.
Heljä meni omalle tiskilleen, toivotti tervetulleeksi uuden asiakkaan, etsi dekkarit, kirjoitti lainat. Seisoi katsomassa lukusalia: hyllyt, lamput, suuri ikkuna johon syysvalo virtasi.
Kahdeksantoista vuotta, ja vasta nyt hänellä oli olo, että on oikeasti tässä paikassa omassa paikassaan.
Syksyllä kotiilma muuttui. Ei yhtäkkiä, vaan hitaasti.
Kalevi huomasi, että Heljä oli yhä useammin myöhemmin kotona. Että lauantait menivät muualla. Että hän vietti aikaa vieraiden naisten kanssa.
Kuka se Sari on?
Ystäväni.
Ja koska sinä ehdit ystävän saada?
Tutustuttiin helmikuussa. Kirjastolla.
Näet häntä joka viikko?
Lähes.
Kalevin katseessa oli jotakin uutta; ei ärtymystä eikä halveksuntaa, vaan hämmentyneisyyttä.
En kiellä. En vain ole tottunut.
Mihin?
Että sinulla on niin paljon kaikkea.
Heljä istui pöytään vastapäätä ensi kertaa vuosiin ilman tavanomaista panssaria. Katsoi miestä kuin ihmistä, jonka ei tuntenutkaan, vaikka kolme vuosikymmentä.
Kalevi, hän sanoi, oletko iloinen siitä, että teen muutakin kuin töitä ja kotia?
Hän mietti hetken.
En tiedä. Ehkä.
Ehkä?
Sanoin: en ole tottunut. Ennen olit aina siinä. Nyt aina menossa.
En minä ole menossa, vaan tässä.
Tässä, mutta erilaisena.
Heljä katsoi hänen selkäänsä. Lava jo pyöristynyt, ikää tullut. Kuusikymmentäyksi. Hänkin oli muuttunut.
Kalevi, milloin viimeksi oikeasti juteltiin? En tarkoita ruokaa tai autoa.
No… kai me jutellaan.
Mistä?
Hän ei vastannut. Katsoi ohi.
Niinpä, Heljä sanoi hiljaa.
Marraskuun kylmät toivat ison kirjastotapahtuman. Heljä valmisti sitä kolme viikkoa, kahdeksan osallistujaa, taidenäyttely. Sari auttoi, he näkivät miltei päivittäin, kahvilassa, kirjastolla, lenkillä Näsijärven rannalla, kun säät sallivat.
Kerran lenkillä Heljä sanoi:
En ymmärrä miten olen ennen elänyt.
No, sitenhän sitä vain elettiin, Sari vastasi.
Ei. Ihan kuin olisin ollut sisällä itsessäni, kaukana. Miksi?
Ei miksi, Heljä. Sattui vain niin.
Mutta olisi voinut elää toisin.
Olisi, Sari pysähtyi ja katsoi Näsijärveä. Järvi oli marraskuisen harmaa, kaunis kalseudessaan. Mutta toisin alkaa kun se alkaa. Ei aiemmin.
Olen viisikymmentäkahdeksan.
No?
Paljon.
Heljä, nyt puhut vakavasti?
Puoliksi vitsillä.
En tunne ketään, joka tässä iässä vasta herää elämään. Useimmat laittavat jo lasin alle. Sinä vasta aloitat. Minusta se on tärkeää.
Heljä katseli järven yli. Kaukana meni proomu.
Tiedätkö, hän sanoi, maalaan joka viikko. Yhdeksän kuukautta jo.
Tiedän.
Ja tänään kirjoitin illan avauksen ihan itse, omin sanoin.
Sait lukea minulle.
Se oli hyvä.
Se oli elävä. Se on tärkeintä.
Ilta oli marraskuussa, perjantaina. Seitsemänkymmentä ihmistä. Ihmiset seisoivat kun eivät mahtuneet istumaan. Heljä avasi tapahtuman, luki tekstinsä, ääni tasainen, kädet eivät juurikaan tärisseet. Hän puhui siitä, miten jokaisessa naisessa on oma tarina, joka odottaa huomattavaksi. Ikä ei sulje ovia, vaan avaa uusia. Ei saarnannut, puhui kuin ihminen, joka on äskettäin käsittänyt sen.
Tapahtuman jälkeen luokse tuli se vanha nainen, jonka tytär oli tuonut, Eeva-Liisa, kahdeksankymmentäkolme.
Tyttöseni, hän sanoi. Puhuitko minusta?
Meistä kaikista, Heljä vastasi.
Ei, ei. Minusta. Minä tunsin sen. Eeva-Liisa piti Heljän kädestä kiinni, lämmin, kuiva. Nuorena ompelin, sitten lopetin. Turha juttu, ajattelin. Tänään mietin, jospa vielä kokeilisi. Kahdeksankymmentäkolme, naurettavaa?
Ei ole.
Oikeasti?
Oikeasti.
Eeva-Liisa lähti. Heljä katsoi hänen peräänsä. Tytär talutti, he menivät hitaasti mutta menivät pois saaden mukaansa jotakin.
Joulukuu tuli hiljaa. Heljä veti nyt itse pientä lukupiiriä kirjastossa keskiviikkoisin. Kuusi, seitsemän vakio-osallistujaa, heillä paljon sanottavaa, joskus niin paljon joutuivat keskeyttämään.
Kotona ilmapiiri oli kireä. Ei riitaa eikä huutoa, vaan hiljaista jännitystä. Kalevi oli tavallista hiljaisempi. Heljä tunsi, että mies pohti, mutta ei puhunut. Hän ei enää odottanut, että Kalevi aloittaisi.
Joulukuun puolivälissä, sunnuntai-iltana, hän meni Kalevin työhuoneeseen, sulki oven, istui alas:
Kalevi, pitää puhua.
Puhu vaan.
Ei niin. Hän veti tuolin viereen. Ihan oikeasti.
Kalevi sulki kirjansa.
Mikä nyt?
Ei mikään, Heljä laski kädet polvilleen. Haluaisin vain sanoa jotain, jota en ole sanonut. Ehkä koskaan.
Kalevi vaikeni. Hänen kasvonsa olivat varuillaan.
Olen elänyt niin, että minusta oli jäljellä vain pieni osa. Tein kaiken tarvittavan, olin siinä, mutta sisällä en ollut itseäni. Se on minusta kiinni, myönnän. Mutta ehkä myös meistä. Miten me yhdessä ollaan.
Kalevi katsoi pöytään.
Haluatko eroa?
En tiedä mitä haluan. Tiedän vain, että meidän pitää puhua. Oikeasti. Että haluan, että näet minut. Et pelkkää ruokaa tai puhdasta paitaa, vaan minut.
Pitkä hiljaisuus. Ulkona satoi lunta.
En osaa, Heljä, Kalevi sanoi. Hiljaa, ilman suojaa. En ole oppinut.
Tiedän, Heljä katsoi hänen käsiään. En syytä. Haluaisin vain koettaa. Uudella tavalla. Haluaisin tietää, haluatko sinäkin.
Hän ei vastannut heti. Tuijotti ikkunasta ulos, siirsi katseensa Heljään ja Heljä näki taas sen hämmentyneisyyden. Elävän.
Olet muuttunut paljon tänä vuonna, Kalevi sanoi.
Niin.
En aina ymmärrä sinua.
Tiedän.
Mutta en halua… Hän etsi sanaa. En halua, että lähdet. Kotoa. Tai muutenkaan.
Heljä katsoi miestään: kuusikymmentäyksi, pyöristynyt selkä, hämmentynyt ilme ihmisellä, joka ei tiedä miten uusi alkaa.
Koetetaan, Heljä sanoi. Ei tule helppoa, mutta koetetaan.
Tammikuu toi pakkasen ja kirkkaan valon. Heljä työskenteli kirjastossa, veti lukupiiriä, maalasi lauantaisin. Sarille antoi töitään, osa oli keittiön seinällä pelargonin rinnalla. Pelargonia kukki taas hän oli vaihtanut sille kokoa suuremman ruukun.
Sarilla oli töissä kiireistä, näkivät harvemmin, mutta soittelivat.
Kerran Sari sanoi:
Olet ajatellut kevääksi taas uutta tapahtumaa?
Olen. Haluaisin jo isomman, kevätfestarin, pari päivää.
Se on jättityö.
On. Heljä mietti. Mutta minä tykkään isoista töistä nykyään.
Sari naurahti:
Vuosi sitten olisin ihmetellyt tätä.
Niin minäkin.
Kalevin kanssa on edelleen vaikeaa. Puhuvat enemmän, joskus sujuu, joskus taas ei suju. Heljä ei enää väsy yrittämään, muttei myöskään pakota toista. Hän jättää tilaa.
Helmikuussa, yhtenä iltana, Kalevi sanoi ruokapöydässä:
Kävin lääkärissä viime viikolla. Tutkittiin.
Mikä huoletti?
Ennaltaehkäisevästi. Vähän paineita. Hän pyöritteli haarukkaa. Ei mitään vakavaa, tabletteja vain.
Hyvä kun kävit.
Et kysy, miksi en sanonut aiemmin?
Heljä laski lusikan pöydälle.
Miksi et sanonut?
En halunnut huolestuttaa. Hän nosti katseensa. Tottumus.
Tottumus olla kertomatta minulle?
Niin. Sinulla on aina kaikkea meneillään.
Heljä tarkasteli miestään. Sanat olivat tärkeitä, mutta ei vielä ymmärtänyt miksi.
Kalevi. Tahdon tietää, jos sinulla on huolta. Tahdon tietää lääkäristä, haluan tietää. Ymmärrätkö?
Ymmärrän. Lupaan kertoa.
Lupaan kertoa itsekin.
He vaikenivat. Ikkunan takana pyrytti. Keittiössä oli lämmin, ruoka tuoksui. Ikkunalaudalla seisoi käsivoide sekä uusi pieni vesiväripiirros: omenapuun oksa. Valkoinen, herkkä.
Hieno kuva, Kalevi sanoi. Sinäkö teit?
Minä.
Hän katsoi vielä.
Olet taitava.
Olen harjoittelija.
Helmikuun lopulla Lyydia soitti, myöhään, melkein yhdeksältä.
Heljä, anteeksi että häiritsen. Tytär tuli kylään.
Hyvin sujuu?
Hyvin! Sovittiin asiat. Puhelimesta kuulsi ilo. Myönsi olleensa väärässä; että ei olisi saanut sanoa sitä vanhentunut-juttua.
Iloinen olet?
Todella. Heljä, haluaisin tulla kokeilemaan sinun akvarellikurssiasi. Uskaltaisinko?
Tottakai. Lauantaina yhdeltätoista.
Jännittää, etten osaa.
Eihän kukaan heti osaa. Se on tarkoituskin.
Lauantaina Lyydia tuli. Otti pensselin, piti miten kynää ohjaaja Aino korjasi. Ensin tuli liian tummaa, toisella kertaa pelkkää vettä. Lyydia jupisi:
Katso nyt, mikä sotku.
Katson. Minusta näyttää hyvältä.
Eihän tämä ole oksa, vaan läikkä.
Ensimmäinen kerta.
Häpeäisit lohduttaa minua.
Lyydia, sanon rehellisesti. Ensi kerralla tulee toisin.
Lyydia nauroi.
No, kokeillaan sitten!
Maaliskuussa tuli ensimmäiset lämpimät. Heljä teki hakemuksen kevätfestivaaliin, kirjaston johto hyväksyi. Oskari ilmoitti tulevansa huhtikuussa tapahtumaan.
Eräänä iltana, kun Kalevi oli jo nukkumassa, Heljä istui keittiössä tukkikynän ja vihkon kanssa. Katolta tippui, lumi suli, kevät koetteli voimiaan. Ikkunalaudalla pelargonia oli vehreä, kolme kukkaa, yksi nuppu, joka aukeaisi pian.
Hän katsoi voidepurkkia. Se oli loppu jo, mutta purkki jäi esille. Uuden osti samanlaisen, Velvenus, kuusikymmentä euroa. Kalevi ei sanonut mitään.
Hän avasi vihkon puhtaalle sivulle ja kirjoitti ylös: Mitä tiedän nyt, mitä en tiennyt vuosi sitten. Katsoi sitä hetken. Sitten sulki vihon. Kaikki tärkeä oli jo sisällä.
Puhelin soi. Myöhään, lähes yhdeltätoista. Ruudulla Sarin nimi.
Kaikki hyvin? Heljä kysyi.
Hyvin, jopa paremmin. Sarin ääni oli iloinen ja hermostunut. Sain tarjouksen töistä Jyväskylästä. Hyvä paikka, palkka, tytär siellä. Mietin nyt.
Heljä oli hetken hiljaa.
Haluaisitko lähteä?
En tiedä vielä. Siksi soitan. Sano jotain.
Mitä sanoisin?
Mitä ajattelet.
Heljä katsoi ulos. Keväinen ilta, märkä ja elävä.
Uskon että tiedät vastauksen. Olet ehkä jo päättänyt, vaikka et ole vielä sanonut itsellesi ääneen.
Hiljaisuus. Sitten:
Totta kai, Sari sanoi. Niin minä taidan ajatella.
Mitä pelkäät?
Sitä, mitä jää. Piiriläiset, sinä, Railin savilinnut, Eevan runot.
Emme katoa.
Tampere on kaukana Jyväskylästä.
Sari, Heljä pyöritteli kynää sormissaan. Muistatko marraskuun rannalla?
Mitä sanoin silloin?
Toisin alkaa kun se alkaa.
Sari nauroi, lämpimästi.
Fiksu olin.
Ja olet.
Heljä, kysyn suoraan. Oletko onnellinen?
Heljä katsoi pelargoniaa. Vanhaa voidetta. Tauluja seinällä. Vihkoa, jolle ei tarvinnutkaan kirjoittaa.
Olen alkanut olla oma itseni, hän sanoi. Ehkä se on tärkeämpää.
Se on vastaus?
On.
Sari oli hiljaa.
Olen iloinen puolestasi.
Ja minä sinun.
Heljä…
Niin?
Mitä teet, jos minä lähden?
Heljä katsoi vihon valkoista sivua.
Jatkan, hän vastasi.
