En ole mikään ilmainen ruokala! sanoo äiti, kun lapset tulevat ovesta sisään.
Raija Lehtonen oli aikeissa lähteä lauantaina retkelle. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.
Ystävä, Marja Kallio, oli löytänyt jonkin bussiretken Naantaliin. Liput oli hankittu jo etukäteen; Raija oli ostanut itselleen jopa uuden hatun sinisen, tupsulla, joka sopi hänelle hyvin. Ainakin eteisen peilin mukaan.
Kello kahdeksan aamulla hän joi teetä, kun ovikello soi.
Raija pysähtyi kuppi kädessään.
“Ei nyt, ei tänään”, hän huokaa mielessään. Ovikello soi uudestaan.
Vielä kerran. Sitten joku huutaa:
Äiti, päästä meidät sisään, meillä on kädet täynnä!
Oven takana seisoo Mikko, vaimonsa Kaisa, kaksi lasta (seitsemän ja yhdeksän vuotta) sekä neljä kassia. Näyttää siltä, että he tulisivat talvehtimaan, eivät vain “pariksi päiväksi”.
Äiti, meille tuli vesikatko, Mikko sanoo äänellä, jolla ilmoitetaan valtakunnallisia uutisia. Ollaanko me vähän aikaa täällä, sopiiko?
Raija katsoo kassikasoja. Sitten lastenlapsia.
Tulkaa sisään, hän sanoo.
Mitäpä muutakaan hän voisi sanoa?
Lapset riisuvat eteisessä, lapsenlapset laittavat television täysille. Raija astelee keittiöön. Kädet avaavat jääkaapin kuin itsestään. Ottavat munat, kermaviilin, sipulin. Pää miettii bussia, joka lähtee kymmeneltä. Miettii sinistä tupsuhattua, joka roikkuu naulakossa eikä tänään lähde minnekään.
Kymmenen yli kymmenen Marja Kallio soittaa:
Raija, missä olet? Bussi lähtee viiden minuutin kuluttua!
Marja, en pääse. Lapset tulivat.
Tauko.
Taasko?
Taas.
Marja huokaisee niin kuuluvasti, että sen varmaan Naantalissakin kuulevat.
Puoli yhdentoista aikaan ovikello soi taas. Nyt tytär, Henna. Kolmekymmentäseitsemän, eronnut, matkalaukku olalla ja katse, jossa sekoittuvat tarve äidin ruokaan ja neuvoihin, mutta tietenkin hän tuli “vaan käymään, ihan pikaisesti”.
No tule sisään, Raija huokaa.
Ja alkaa paistaa lihapullia.
Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Eikä toinen. Eikä edes viides.
Raijan lapset käyvät kylässä säännöllisesti. Mikko tulee yleensä kahdesta syystä: jos kotona on jokin katkos, tai jos hänellä ja vaimolla on “pieni riita” ja tarvitsee “hengähtää”. Henna tulee ilman sen kummempaa syytä. Hyppää junaan ja tulee.
Raija tietää tämän. Ja silti hän astelee keittiöön.
On ihmisiä, joiden jalat vain vievät hellan ääreen. Raija on juuri sellainen. Neljäkymmentä vuotta koulun ruokalan emäntänä teki siitä tavan. Joukon keskellä pitää ruokkia. Ja kun talo on hiljainen kohta ei enää ole. Kädet kuorivat jo perunat, vaikka pää vasta miettii, onko se edes tarpeen.
Lounasaikaan liedellä on kolme kattilaa ja paistinpannu.
Perunaa. Lihapullia. Ja jokin keitto siitä, mitä löytyi.
Lapsenlapset ovat nyt siirtyneet matolle, levittäneet legot ympäriinsä. Mikko puhuu puhelimessa, vaeltaa olohuoneesta keittiöön kuin joku ministeri. Mikon vaimo Kaisa makaa makuuhuoneessa lukemassa. Henna istuu keittiössä, kertoo äidille entisestä miehestään siitä, jonka takia hän kaksi vuotta sitten erosi, ja josta mainitsee aina kun voi.
Ja ajattele äiti, se laittoi eilen taas viestiä. Mitähän se nyt haluaa? Kirjoitti että ikävöi. Äiti, kuunteletko?
Kuuntelen, kuuntelen, Raija sanoo, samalla sekoittaa borščin kaltaista keittoa.
Hän kyllä kuuntelee. Tavallaan.
Äiti, pitäisikö vastata vai ei?
En tiedä, Henna.
Niin aina! Mä kysyn ja sä vaan en tiedä.
Raija ei vastaa. Hän kuorii vaahtoa keiton pinnasta. Siinä tarvitaan tarkkuutta.
Kolmelta Mikko on lopettanut soittelemisen ja ilmestyy keittiöön.
Äiti, joko lihapullat ovat valmiita?
Paistumassa.
Me ei olla syöty kunnolla koko aamuna. Vain kahvia tuli hörpittyä matkalla.
Raija nyökkää.
Ruokaillaan äänekkäästi. Lastenlapset eivät halua keittoa. He haluavat lihapullia. Ilman sipulia. Henna haluaa ilman leipää, kun on taas aloittanut dieetin. Mikko ottaa lisää. Kaisa tulee makuuhuoneesta, katsoo pöytää ja toteaa, että ei oikeastaan ole nälkä, mutta kyllä yhden lihapullan voisi ottaa.
Ruokailun jälkeen Mikko leviää sohvalle. Henna menee pesemään hiukset kylppäriin. Lapsenlapset levittävät legot nyt eri huoneeseen.
Raija tiskaa ja katsoo ulos. Pihalla istuu naapurin Pirkko Nieminen, se jonka kanssa Raija käy sauvakävelyllä keskiviikkoisin. Pirkko paistattelee auringossa, rauhassa. Ei tiskaa, ei paista lihapullia.
Raija huokaisee ja tarttuu seuraavaan kattilaan.
Illalla, kun keitto on syöty, astiat tiskattu ja keittiön lattia pesty, Raija istahtaa jakkaralle hengähtämään. Silloin Mikko ilmestyy taas keittiön ovelle.
Hän seisoo siinä, kylläisenä, kulunut paita päällä.
Äiti, onko lihapullia vielä? Voisin ottaa lisää.
Raija katsoo poikaansa.
Lihapullia on. Kolme kappaletta, lautasella kannen alla. Raija oli laittanut ne itselleen hän ei ole ehtinyt syödä rauhassa koko päivänä.
Mutta poika siinä katsoo. Jokin napsahtaa Raijassa.
Hän miettii sinistä tupsuhattua, Naantalia, bussia joka meni kymmeneltä. Marja Kallion retkeä, jossa kahvitellaan ja katsellaan kuvia paikallisista nähtävyyksistä.
Hän miettii kaikesta tästä. Ja lihapullista.
Äiti? Mikko kysyy. Kuulitko?
Raija laskee teemukin pöytään.
Riisuu essun.
Taittelee sen huolellisesti ja laittaa tuolin selkänojalle.
Keittiössä Henna naputtaa puhelintaan. Olohuoneesta kantautuu lastenohjelma kovalla äänellä, joku piirroshahmo nauraa raikuvasti niin, että koko asunto tärisee. Kaisa menee ohitse kohti kylpyhuonetta, tippuu pyyhe, eikä nosta sitä.
Pyyhe jää lattialle.
Äiti? Mikko siirtyy jalalta toiselle. Mikä nyt on?
Ja nyt Raija Lehtonen sanoo.
Tasaisella äänellä, sellaisen ihmisen tavalla joka on jo kauan tiennyt mitä sanoo, vaan on lykännyt hetkeä.
En ole teidän ilmainen ruokala. Enkä hotelli.
Keittiö hiljenee. Jopa piirretyn pahis vaikenee.
Henna nostaa katseensa puhelimesta.
Mikko avaa suunsa.
Tänä aamuna, Raija sanoo, minun piti mennä retkelle. Naantaliin. Marjan ja Eilan kanssa. Meillä oli liput jo helmikuussa. Ostin hatun. Sinisen, tupsun kanssa. Näyttää, jos ette usko. Bussi lähti kymmeneltä. Puoli yhdeksältä ovikello soi. Sinä Mikko, perheinesi. Yhdeltätoista Henna.
Kaikki ovat hetken hiljaa.
En mennyt retkelle. Menin hellan ääreen. Niin aina. Lastenlapset haluavat lihapullia. Kaisa tarvitsee jotain kevyttä. Te kaikki tarvitsette ruokaa.
Tauko.
Mutta minullakin on elämä, Raija sanoo. Ette te ajattele sitä. En syytä. Tottumus. Itse olen opettanut teidät tähän. Mutta tänään en opeta.
Mitä et opeta? Henna kysyy hiljaa.
En kokkaa. En palvele.
Mikko katsoo äitiään kuin maailmankuva uudistuisi siinä hetkessä. Prosessi on hidas ja rahiseva kuin vanha lipasto parketilla.
Äiti, emme me pahalla.
Sen tiedän. Pahinta on, kun tekee tottumuksesta. Kylmää jääkaappia. Aina löytyy jotain kun avaa oven. Sulkee ja jatkaa elämää.
Olohuoneessa lastenohjelman pahis nauraa taas. Sitten hiljenee, ehkä hänet voitettiin.
Raija ottaa tuolilta laukun, sen jonka kanssa aamulla aikoi lähteä. Takki naulakosta, sininen tupsuhattu päähän.
Minne menet? Mikko ei liiku, vain katsoo.
Marjalle. Ystävät ovat tulleet, istuvat siellä, juovat minttuteetä ja katselevat valokuvia. Kutsuvat mukaan.
Entä iltaruoka? Mikko kysyy, ja heti huomaa itsekin, että sanoi väärin.
Raija katsoo poikaansa pitkään, sillä tavalla kuin vain äidit osaavat sellaisella katseella, joka palauttaa aikuisenkin lapsen viidesluokkalaiseksi.
Jääkaapissa on munia, makaroneja, juustoa. Leipä korissa. Käsillä pärjäätte. Hella ei ole avaruusalus opitte kyllä.
Laittaa takin päälle. Napittaa. Laittaa hatun.
Oikoo tupsua. Ja lähtee.
Asuntoon jää neljä aikuista, kaksi lasta, käyttämätön paistinpannu ja kolme lihapullaa, jotka Raija varasi itselleen jo lounaalla.
Pyyhe on edelleen lattialla.
Mikko hetken tuijottaa sitä.
Kumartuu ja nostaa.
Raija Lehtonen palaa kotiin vähän ennen yhtätoista.
Marja Kallion luona on hyvä tunnelma. Minttuteetä, naantalilaisia pikkuleipiä paperipussissa, puhelimen valokuvia tässä Naantalin kirkko, tässä vanha tori, tuolta Eila hörppää kotikaljaa ja esittää, että juo vain mehua. Raija katsoo ja tietää vielä joskus lähtevänsä mukaan. Marja jo kyselee seuraavan retken ajankohtaa.
Sininen tupsuhattu lepää sohvalla. Raija pukeutui siihen tänäänkin ei Naantalissa, mutta jossain kuitenkin.
Avain kääntyy lukossa helposti.
Eteisessä on siistiä. Lapsenlasten kengät, jotka aamulla olivat hujan hajan, on nyt rivissä. Pyyhe on poissa.
Raija riisuu takin, ripustaa naulakkoon. Kävelee käytävän läpi.
Keittiössä palaa valo.
Oven suussa hän pysähtyy.
Mikko seisoo tiskialtaan ääressä, pesee kattilaa aivan kuin tekisi sitä ensi kertaa, mutta aikoo tehdä kunnolla. Hellalla on pieni kattila myöhemmin Raija huomaa, että siellä on keitetty makaroneja, hieman ylikypsiä mutta syötäviä. Pöydällä astiat, pestyinä pinossa.
Henna istuu pöydän ääressä.
Lapsenlapset nukkuvat, päättelyn mukaan, kun on niin hiljaista.
Mikko kuulee askeleet ja kääntyy.
Hän miettii hetken.
Äiti, emme tajunneet, että sinulla on näin rankkaa, hän sanoo.
Raija vilkaisee kattilaa tämän käsissä. Lautaspinoa. Hennaa.
Ei mitään ihmeellistä.
Mutta Raija Lehtonen, joka on neljäkymmentä vuotta syöttänyt ihmisiä ja koskaan odottanut kiitosta, huomaa yllättäen, että silmiä kirvelee. Naurettavaa, ihan vain kattilan takia.
Istu alas, äiti, Henna sanoo. Jätimme sinulle vähän.
Pöydän laidalla on lautanen, kannen alla. Hänelle.
Raija istuu.
Nostaa kannen. Makaroneja ja juustoa. Hiukan tahmeita, vähän jäähtyneitä. Juusto revitty isoksi, pikaisesti.
Hän ottaa haarukan.
Ja rehellisesti, nämä ovat maukkaimmat makaronit vuosiin. Kummallista.
