En halua äidin käsikirjoitusta
Olen aina uskonut, että äitini ja minun välillä ei ollut salaisuuksia. No, melkein ei.
Voimme puhua kaikesta: lapsuuden peloistani, ensimmäisistä voitoista, siitä kun sydän särkyi kuudentoista ikäisenä.
Kun menin naimisiin, tuo luottamuksen lanka ei katkennut ajattelin, että se vain vahvistui.
Äiti piti miehestäni. Hänen mielestään Mikko oli oikea mies. Kun meille syntyi pikkuruinen Siiri, äiti oli onnea täynnä. Hän toi maalle kasvattamiaan perunoita, osti vaatekasoja, höpötteli Siirille kuin hupsu lapinmummo.
Muistan kuinka sanoin Mikolle:
Näetkö, meillä on maailman paras äiti! ja hän hymyili ja nyökkäsi.
Ja sitten, ihan sattumalta kävi ilmi, että tuo maailman paras äiti oli vuosien ajan kantanut sisällään aikamoisen aikapommin pettymyksiä ja kitkeryyttä. Olin järkyttynyt.
Tämä sattui syksyllä. Äiti tulla tupsahti kylään kuten aina, takakontti täynnä mökkituliaisia porkkanaa, hunajaa, omenoita, purkkeja suolakurkkuja.
Mitä ihmettä, miksi näin paljon? huokaisin, kantamassa aarteita sisälle minähän olen Siirin kanssa kaksin, Mikko on Lapissa töissä kuukausia.
Jaathan naapureille tai kavereille, äiti huitaisi kädellään ja suikkasi suukon Siirin päälakeen ja sitä paitsi, minun lapsenlapseni ansaitsee vain parasta ja mahdollisimman luonnollista!
Menin keittiöön laittamaan teetä, äiti kaappasi Siirin mukaansa toiseen huoneeseen nukuttamaan tätä.
Kymmenen minuutin päästä hipsin perässä ja jähmetyin eteiseen. Olohuoneesta kantautui äidin matala, oudon vieraalta kuulostava ääni.
En valita, Heljä, sydän vaan vuotaa verta kun katsoo tätä. Kuinka näin voi elää? Hän on Lapissa töissä, tilille virtaa senttejä. Ja tytär No istuu. Kuvittele nyt tytär on kohta kaksivuotias, voisi jo laittaa päiväkotiin ja lähteä töihin. Mutta hän vain istuu kotona ja paapoo lastaan: Siiri on vielä pieni, ei ole valmis. Laiskuri! Istuvat täällä kuin paapat kotonani, eikä edes yritä hävetä. Mitä? Tottakai autan. Ostan vaatteet, tuon ruoat. Eikä ne edes kieltäydy, oppineet ottamaan. Ymmärrän toki. Mutta tämä on umpikuja! Ja jospa rakkaus välissä edes kukoistaisi Mutta ei Mikko on muuttunut, on kylmä nykyisin, ei välitä vaimostaan lainkaan. Eihän tyttö mitään valita, mutta minä näen kyllä
Korvissa humisi. Tuntui kun lattia olisi kadonnut alta. Nojasin eteisen kylmään seinään ja kuuntelin, kuinka oma äiti pyöräytti elämäni harmaaksi, säälittäväksi mössöksi.
Senttejä. Loisitaan kotona. Kylmä. Jokainen sana kuin piiskaa. Tuijotin käsiäni käsiä, jotka koko päivän kantavat, ruokkii, nukuttaa Siiriä, siivoaa, silittää, muovaa muovailuvahasta nauravia peuroja laiskurin käsiä.
Olohuoneessa pulppusi myrkyllinen virta edelleen. Äiti jaaritteli epäilyksistään, mainitsi että olin päästänyt itseni repsahtamaan ja että en halua mitään. En kestänyt enempää, peruutin hiirenhiljaa makkariin, suljin oven. Istuin sängylle, pää kämmenten välissä. Siiri tuhisi pinnasängyssään. Hänen tasainen hengityksensä oli se ainoa tosi asia koko käänteisessä maailmassa.
Mitä tehdä? Rynnätä ja huutaa, itkeä? Heittää äiti pihalle? Sisällä tärisi. Tyhjyys ja kylmyys. Silloin tein jotain, minkä olin äitiyden myötä oppinut siirryin autopilotille: pyyhin kasvot, hengitin syvään, palasin keittiöön.
Kymmenen minuutin kuluttua äiti päätti puhelun. Asteli keittiöön säteilevänä, aivan kuin olisi pudottanut kyydistään 40 kiloa lastia.
Oho, sori, jäin jauhaa Hellevin kanssa! hän tokaisi, istahti pöytään ja Siiri nukahti itse kun laitoin nukkevauvaa viereen. Ohoh, tee ehti jäähtyä…
Kaadoin tuoretta haudutusta. Ei käsi vapissut.
Mistäs te jaksoitte jauhaa noin pitkään? kysyin, vähän liiankin viileästi, lähes neljäkymmentä minuuttia meni. Mitä tapahtui?
Äitiin iski energia, silmät kiilsivät. Se sama kiilto, jonka ennen luulin välittämiseksi ihmisistä.
Kuvittele, Hellevin miniä mikä sen nimi nyt olikaan haluaa uuden auton! Ja Hellevi valittaa, että poika syytää rahat miniälle, ja äitiä ei edes muistettu jouluna kortilla. Koko sakki pilalla!
Äidin äänestä kuului sellainen makea myötätunto ystävälle ja se sama, pyhä närkästys, jolla hän oli juuri hieman aiemmin käsitellyt minua.
Minua etoi.
Miksi juoruilette toisten asioista? kysyin hiljaa, mikä teitä niiden asioissa noin kiinnostaa? Ehkä siellä on vaikka ja mitä taustalla!
Äidin kasvoilta katosi hymy, kylmä pettymys jyräsi silmien yli.
Mitä juoruja? hän jähmetti äänensä, Hellevi on ystäväni, tuen ja kuuntelen häntä. Sinä et ymmärrä läheisten välisiä suhteita.
Ironia iski ytimeen. Läheiset ihmiset…
Katsoin häntä ja näin ensimmäistä kertaa en enää äitiä, vaan vieraan naisen. Naisen, joka tarvitsee draamaa jotta tuntee olevansa elossa. Naisen, joka on ehkä vuosikaudet hautonut ärtymystä siitä, ettei elämäni noudata hänen käsikirjoitustaan.
Ja kaikki ne avustukset! Loppumattomat perunat, epäsopivat puserot! Eiväthän ne ole rakkautta, vaan maksua oikeudesta arvostella! Minä autan saan puuttua.
Tekisi mieli täräyttää tämä päin kasvoja, mutta pidin suuni kiinni. Ja mitäpä se olisi auttanut? Äiti kyllä tajusi, että jäi rysän päältä kiinni! Hän lähti kotiin paiskaten oven perässään. Jäin yksin hiljaiseen asuntoon. Tyhjyys vaihtui ensin kiukkuun, sitten kipuun ja lopulta outoon oivallukseen.
Muistin äidin nuoruuden. Miten hän yksin kasvatti minut, kun isä lähti. Miten ylpeästi hän kertoi löytäneensä hyvän työpaikan. Miten hänen suurin pelkonsa aina oli mitä muut mahtaa ajatella.
Hän rakensi elämänsä iankaikkisella kamppailulla statuksesta, arvostuksesta, ulkoisesta menestyksestä. Ja minun elämäni vaatimaton, mutta lämmin, pieni koti, rakkautta ja turvallisuutta, päätös olla lapsen kanssa kotona eikä jahdata uraunelmia se oli hänelle mykkä moite. Heikkoutta. Epäonnistuminen. Sitä ei sopinut esitellä Ritvalle tai Helleville. Hän tarvitsi menestystarinan, minä esitin vain arkea
Seuraavana päivänä sain viestin: Anteeksi jos loukkasin. Tiedäthän että rakastan sinua.
Vanha tuttu anteeksipyyntö. Ennen olisin juossut sovintoon. Nyt laskin luurin pöydälle. Ja jatko, jota en ehkä halunnut mutta jota sain, tuli viikon päästä.
Luokseni tuli Hellevi juuri tämä äitini ystävä. Kiusallaan selitti olevansa asioilla tässä päin. Oli helppo nähdä, että hänet oli lähetetty tarkistusvierailulle.
Joimme teetä, leikimme Siirin kanssa. Yhtäkkiä, kun Siiri kasasi palikkatorniaan, Hellevi huokaisi:
Sulla on täällä… hyvä olla. Hiljaista. Kotoisaa. Eipä tämä minusta mikään umpikuja ole.
En reagoinut. Hellevi hetken hiljaisuuden jälkeen katsoi ulos ikkunasta.
Meidän poika ja miniä asuvat Helsingissä. On siellä ura kunnossa, asuntolainaa, kiirettä, stressiä. Lapsenlapsi näen ehkä kaksi kertaa vuodessa. Sinä taas elät tässä. Oikeasti. Tiedätkö, äitisi hän ihan oikeasti pelkää.
Mitä sitten pelkää? en malttanut olla kysymättä.
Sitä, että et enää tarvitse häntä. Että hänen kokemuksensa, hänen kamppailunsa ovat turhia. Sinä valitsit oman tiesi, ja se itsenäisyys on kuin piikki hänen lihaansa. Hänelle on helpompi etsiä vikoja elämässäsi kuin myöntää, että voit olla onnellinen ilman hänen reseptiään. Ja ne maanantaimökin kasvikset ne ovat ehkä ainoa pieni sillanpääasema jolla hän saa pitää edes pienen otteen elämääsi: olla enemmän tuomari kuin sivustakatsoja.
Kuuntelin ja tajusin: edessäni ei ole vihollinen, vaan toinenkin elämässään solmuun mennyt nainen. Kenties hänkin on väsynyt äitini draaman pyörteisiin.
Miksi kerrotte minulle tämän? kysyin hiljaa.
Jotta et kantaisi kaunaa. Hän on vain vähän eksyksissä. Maltahan vaan. Mutta rajat, ne pitää laittaa. Reilusti.
Hellevi lähti. Minä tajusin tärkeimmän: äidin käsitys elämästä on hänen todellisuutensa. Ei minun!
Minun todellisuuteni on Mikko, joka reissuhommilta palattuaan halaa ensin meitä Siirin kanssa ja sanoo: Kylläpä oli kova ikävä.
Tämä on meidän pieni koti, jonka lainaa maksamme aivan itse. Tämä on minun oikeuteni päättää, milloin palaan töihin ja vienkö lapsen päiväkotiin vai en. Tämä on minun oikeuteni elää omaa elämääni, välittämättä muiden käsikirjoituksista.
En enää aloittanut riitoja. Aloin rakentaa uutta rajaa. Lopetin kertomasta äidille asioita, jotka hän pystyy kääntämään minua vastaan.
Kun äiti heittää huomautuksen (Kaikki muut ovat jo töissä!), vastaan rauhassa:
Kyllä me Mikon kanssa ollaan mietitty, ei ole syytä huoleen.
Kun ilmestyy uusi kasa tarpeetonta tavaraa, sanon: Kiitos, mutta tuo mieluummin yksi tosi kiva palapeli ja anna se Siirille itse kun näette.
Palautan hänet sponsorista ja tuomarista takaisin mummiksi. Se on vaikeaa. Äiti kiukuttelee, loukkaantuu.
Mutta joskus, vielä harvoin, kun leivomme yhdessä pikkuleipiä ja Siiri jauhottaa meidät molemmat, nappaan äidistä vilkaisun. Siinä katseessa ei ole tuomaria vain mummo, joka on hölmösti ylpeä lapsenlapsestaan.
Ehkä sellainen silta pölystä, sokerista ja lapsen naurusta rakennettu meidät lopulta pelastaa?
***
Tämän opin kannan aina mukana.
Syvimmät haavat iskee läheinen. Jonka piti suojella eniten. Ja sen jälkeen tärkeintä ei ole kovettaa itseään, vaan kääriä itsensä totuuteen siitä että en ole kenenkään käsikirjoitus. Olen oikea ihminen, joka saa elää omaa,
epätäydellistä mutta aitoa elämää.
***
Kerroin Mikolle kaiken. Hän vain halasi ja sanoi:
Mutta hei, pitäisikö lähteä ensi kuussa lomalle? Annetaanko meidän prinsessan vihdoin nähdä meri! Ihan oikea meri!
Ja hänen silmissään näin sen pieni juttu, jonka äidin mukaan meiltä muka puuttuu. Oikeasti meillä on kokonainen Itämeri.
