En tahdo
Kaikki on jo minulla! Miten tähän voisi enää lisätä? Aino sätti ilmaa käsillään, hänen äänensä kaikui kodissa kuin tuulen henkäys yöttömässä yössä.
Harri, hänen miehensä, ei sanonut mitään. Hän veti villasukat jalkaansa, painoi päänsä alas niin kuin metsäjänis hangen alle, odottaen että kaikki ratkeaa itsestään. Mutta asiat eivät ikinä ratkenneet itsestään Aino selvitti ne. Hän teki töitä etänä, kotona läppärillään. Työaikataulu oli vapaa. Palkka oli ensin pieni kuin variksenmarja, sitten Aino paransi osaamistaan ja palkka kasvoi. Lopulta hän tienasi reilusti enemmän kuin Harri. Hänen tuloillaan maksettiin autolaina, lomamatkat, kodinkoneet ja vaatteet. Sitten tuli äitiysloma. Aino, hidastamatta tahtia, kantoi ja synnytti lapsen. Uupumus puri mutta hyvä palkka oli kuin lämmin järvi, josta ei malttanut nousta.
Pikku Taavi meni päiväkotiin. Se vähän helpotti. Onnellisena Aino paiskoi entistä enemmän töitä ja nyt oli päiväkotimaksutkin. Ei mikään tavallinen päiväkoti, Aino tutki ja valitsi tarkkaan. Hän halusi lapselleen vain parasta kaupungin uusimman ekopäiväkodin. Harri, kuten aina, luotti kaikessa vaimonsa ratkaisuun.
He asuivat omassa kaksiossa, jonka Aino oli perinyt mummoltaan. Harrilla ei ollut omaa asuntoa. Ennen avioliittoa Harri asui äitinsä Ailin ja siskontyttärensä Iidan kanssa. Harrin sisko oli kuollut kolme vuotta sitten sen jälkeen Aili oli alkanut kulkea kuin sumussa, paineet ja sydänvaivat pahenivat eikä mikään enää tuntunut oikealta.
Harri meni naimisiin Ainon kanssa ja muutti pois kotoa. Iida opiskeli jo yliopistolla, eikä ollut enää lapsi. Hänellä oli omat menot, bileet, ystävien mökkiviikonloput, poikaystävät ja retket, eikä häntä juuri kotona näkynyt.
Aili kysyi apuansa nyt Harrin perheeltä oikeastaan Ainolta. Muilta ei ollut käytännön hyötyä. Silti hän muisti hemmotella Iidaa, vaikka tämä oli jäänyt orvoksi. Aili maksoi Iidan tarpeet ja unelmat: Onhan hänellä vaikeaa. Tarinaa siskon miesten puutteesta, isän hahmottomuudesta Aili ei halunnut koskaan avata. Parempi unohtaa.
He sinnittelivät. Kaikki jatkui, kunnes Aili romahti ja joutui sairaalaan. Korkea verenpaine löi lattiaan ja tällä kertaa lujasti. Kolmen viikon lääkäröinnin ja hoitojen jälkeenkin Aili jäi vuoteen omaksi. Kukaan ei sanonut, mitä tulevaisuus toisi.
Harri vetäytyi tuttuun tapaan jätti vaimonsa ratkaisemaan ongelmat.
Naiset osaavat tällaiset paremmin, hän hymyili avuttomasti.
Mitkä tällaiset? ihmetteli Aino.
No niinkuin hoivaaminen ja kuntouttaminen, Harri mutisi.
Olen graafikko enkä hoitaja. Osaan näitä asioita yhtä hyvin kuin sinä, huokaisi Aino. Menen silti kuulemaan, mitä lääkäri sanoo.
Aino ei erityisemmin pitänyt Ailista; heidän välillään oli mutkatonta aselepoa. Aluksi riidat olivat rajuja, mutta vuosien myötä kumpikin päätti olla kärjistämättä. Eivät he asuneetkaan yhdessä, joten tuli helpommaksi niellä epämiellyttäviä tunteita.
Aino sieti Ailia kohteliaasti. Aili sieti Ainoa, koska tämä oli tehnyt pojasta hyvän miehen ja tiesi, ettei Harri ollut kovin häävi elättäjä. Kaikki raha tuli miniältä.
Aili näki Taavia harvoin, koska hänellä oli pahoja päiviä: paineet nousivat, pää jomotti, olo kävi pahaksi juuri, kun olisi pitänyt muutaman tunnin olla lastenlapsen kanssa.
Nyt kuitenkin kaikkien odotukset kasattiin Ainon harteille. Hän haki Ailin sairaalasta (sinähän työskentelet kotona, voit lähteä milloin haluat; Harria ei töistä päästetä!) ja auttoi tämän kotiin. Sovittiin, että Harrin perhe muuttaa hetkeksi Ailin luokse auttamaan.
Kolmessa viikossa Aino laihtui kuihtuneeksi varjoksi. Jollakin unenomaisella päättäväisyydellä hän selvisi töistään, ja hoivasi vielä anoppia: keitti liemiä, soseutti marjat ja ruuat, syötti lusikalla, pesi ja käänsi.
Iida, lempilapsenlapsi, luikahti nenä myryssä huoneeseensa ja pysyi siellä hiirenhiljaa: ettei kukaan ehdota auttamista. Aamulla kouluun, illalla ulos. Elämä jatkuu mummo on mummo, mutta minä en ole täällä ketään varten.
Harri auttoi vain nimeksi. Aino yritti hätkähdyttää hänen omatuntoaan:
Tämä on äitisi! Vähän tukea, kiitos!
E-en mä oikein pysty Nämä on naisten juttuja, Harri mutisi. Olenhan minä käynyt kaupassa, tuonut ruokaa…
Ailin toipuminen ei edennyt; hän ärisi ja kiukutteli niin Ainolle, Harrille kuin kaikille muille. Hän sanoi asioita, joita tuskin olisi sanonut terveenä.
Aino sai taas kuulla, kuinka hänen koulunsa ja työnsä olivat pelkkää onnenkauppaa hänellä vain kävi tuuri, kun pääsi hyviin töihin; keittelee teetä kotona ja naputtelee tietokonetta, ja kunnon palkka kilisee tilille. Harri taas raukkaparka. Hänellä ei koskaan ollut hyviä opettajia, yliopistoonkin pääsi vain lainalla, ja hädin tuskin valmistui, koska koulussa opettajat olivat huonoja.
Aili oli ottanut lainaa, tukenut poikaansa ja repinyt viimeisenkin voimansa tytärtä ja tytärlasta varten, jotka kumpikin olivat jääneet maailmaan yksin. Onneksi sentään Iida, fiksu tyttö, pääsi ilmaiseksi opiskelemaan.
Aino kuunteli tuota kaikkia jo sadas kerran, ja jokin särähti hänen sisällään: kaikki muut ovat onnistujia, paitsi hän. Lottovoittaja, sinä Aino, hänen mielessään soi. Vai että onnea
Eräänä iltana Aino ehdotti Harrille, että palkataan kotihoitaja hän maksaisi omasta pussistaan eurot (sillä yhteinen talous heillä oli: Harri maksoi laskut, osti perusruoat, Aino kaiken muun).
Hoitajan palkkaaminen? Sehän maksaa maltaita En pysty siihen, Harri sanoi. Jos sinulle sopii, ota itse, mutta maksa omasta pussista.
Tottakai. Ihan itsestään selvää! Kaikki on minun harteillani, Aino ajatteli, kiukun ja väsymyksen sekoittamassa todellisuudessa.
Jonakin yönä jokin särkyi lopullisesti. Hän sanoi Ailille lähtevänsä kauppaan, nappasi Taavin päiväkodista ja matkusti takaisin omaan asuntoonsa.
Taivas. Vihdoinkin kotona! Aino ajatteli laittaessaan selkänsä vasten leveää runkopatjaa ja tuijottaen valkoista kattopaneelia, joka lainehti utuisena kuin juhannusyön aurinko. Eikä hän halunnut mitään. Hän vain makasi ja antoi väsymyksen viedä.
Hän kutsui Taavin iltapalalle. Syödessään hän mietti, miten anopin luona oltiin varmaan jo havaittu, että häntä ei löydy. Hän ei ollut jättänyt Ailia oman onnensa nojaan: oli syöttänyt, vaihtanut vaatteet, vanhan naisen pitäisi pärjätä tunnin-pari, sitten Harri tulee kotiin töistä. Ainolla oli pöydällä lappu: En enää jaksa tai halua. Lähden. Toivon paranemista. Älä kanna kaunaa. Puhelin oli kiinni.
Harri saapui illalla. Aino ei päästänyt miestäsä kynnyksen yli, vaan he jakoivat keskustelun ovenraosta. Eipä ollut paljon sanottavaa. Harri ei kysynyt, mitä Aino tunsi, miksi hän lähti, rakastiko hän enää lasta tai vaimoa. Hän mietti vain, miten pärjää nyt.
Suosittelen kotihoitajan palkkaamista, Aino sanoi. Ammattilainen auttaa paremmin kuin minä. Niin ja minä haen avioeroa. En tahdo olla taakka, jota kaikki käyttävät. Näkemiin.
Harri lähti. Puhelin Aino lopulta avasi töistä voisi soitella.
Aili soitti myöhemmin. Hän pyysi palaamaan, pyysi anteeksi sanojaan. Äänen pohjalla oli silti ylimielinen sävy: No niin, itkupotku, päästä nyt surut pois ja tule takaisin hoitamaan meitä
Aino selitti olevansa kenellekään mitään velkaa. Aililla on poika ja Iida, jotka voivat osallistua: Teillä on paljon kiitollisuudenvelkoja. Anoppi katkesi puheluun.
Tuli ero.
Yhtäkkiä Aino oli jälleen yksinäinen nainen. Eikä mikään muuttunut. Elämä jatkui yksin entiseen malliin, vain ilman ylimääräisiä huolia. Hän oli kiitollinen oudolla tavalla kuin yöllisessä järvessä uinut ja todennut, ettei hukkuisi.
Aili alkoi toipua. Hyvä kotihoitaja toi iloa, osasi käsitellä vaivoja ja teki jumppahetkistä leikin. Harri löysi sivutyön, palkkasi hoitajan (ai näin piti tehdä? Aino hymähti kuultuaan uutisen Iidalta).
Ennen palkattua hoitajaa Iida oli auttanut; ruokkinut ja hoivannut mummoa. Hämmentävän hyvä siinäkin. Kaikki järjestyi unenomaisen mutkattomasti, kuin sumussa.
Kaikki voittivat, ajatteli Aino seuraavaa ruutua avatessaan tietokoneella. Hyvä että ravistelin heidät pois harteilta. Se teki hyvää. Ja minäkin opin.itseni tarvitsemaan vähemmän. Kukaan ei kuole, vaikka en ole aina jokaisen takana valmiina ottamassa kiinni. Taavi nukahti tuhinaansa, ja Aino istui ikkunan ääressä, katsellen hiljaista kadunpätkää, jonka varjoissa kasvavat puut huojuivat lempeästi tuulessa. Hän oli vapaa ensimmäistä kertaa vuosikausiin ei ehkä onnellinen vielä, mutta oma.
Aamulla hän vei Taavin päiväkotiin ja jatkoi kotiaan järjestellen pois muiden jäljet, pölyttäen hiljaa hyvät hetket ja ohuina kerroksina kertyneet hurtit sanat menneisyyden nurkkiin. Hän avasi tietokoneen ja loi uuden työn kansilehden.
Seuraavassa palaverissa, kun joku ehdotti hänelle uutta vastuuta, Aino hymyili ja sanoi:
En tahdo. Nyt tahdon vain tehdä työni hyvin. Ja elää.
Hiljainen rohkeus jäi häneen asumaan kuin kesäyö vaatimaton, lämmin ja hellä.
Eikä kukaan enää pyytänyt lisää.
En halua
