En anna avaimia
Tajuatko, että me vihdoin tehtiin se? kysyin Juhalta, seisten keskellä tyhjää huonetta, avain kädessäni. Avain tuntui viileältä ja painavalta, ja puristin sitä niin tiukasti, että sormiin jäi punaiset painaumat.
Tiedän, vastasi Juha, rutisti minut kainaloonsa ja painoi leukansa päälaelleni. Meidän.
Meidän. Sana kuulosti niin oudolta, että sanoin sen ääneen ihan vain tarkistaakseni, miltä se kuulostaa näissä tuoreelta maalilta tuoksuvissa seinissä. Me oltiin Juhan kanssa asuttu vuokrakämpissä viisi vuotta. Ensin pikkuruinen yksiö Lauttasaaressa, Elsan serkun luona. Sitten kaksi huonetta kimppakämpässä Kontulassa, ja sitten vähän parempi yksiö Kalliossa, jonka omistajarouva kävi yllättäen katsomassa, muistuttamassa astioidensa pesusta. Viisi vuotta. Minä neljäkymmentäkaksi, Juha neljäkymmentäkuusi. Aikuisia ihmisiä, jotka säästivät lomista, keikkatöistä ja yhden äidin synttärilahjan turvin, jotta voisivat vihdoin seistä lattialla, joka oikeasti on meidän.
Asunto oli pieni. Kaksi huonetta lähiössä, kerrostalon kolmas kerros, ikkunat sisäpihalle. Juha sanoi, että tämä oli paras vaihtoehto, mitä nähtiin, ja olin samaa mieltä, vaikka ensimmäisellä käynnillä, kun välittäjä avasi oven ja astuttiin sisään, minua melkein ahdisti ahtaus. Eteiseen mahtuisi vain yksi kaappi, ja toista ei voisi edes harkita. Mutta sitten näin keittiön: itäikkunat, joista aamulla paistoi aurinko. Näin heti silmissäni, miten istun siellä kahvikupin kanssa ja katselen, kun sisäpihalla heräilee lokit (kyllä, lokit, Helsinki). Se riitti.
Muutettiin syyskuun puolivälissä, kun remontin jäljiltä oli vielä vähän maalin hajua. Juha kantoi laatikoita, minä laitoin astiat paikoilleen, väiteltiin siitä, mihin sohva tulee, ja nauroimme, kun kumpikin halusi sen ikkunan viereen vaikka ikkuna on vain yksi. Lopulta se jäi keskelle lattiaa, ja se olikin yllättävän hyvä. Alakerran naapuri, Seija Lehtonen, toi kaalipiirakkaa ja ilmoitti olevansa iloinen, että taloon muuttaa kunnon ihmisiä. Silloin ajattelin: tätä se on, oma.
Mutta jo sinä iltana, kun istuttiin lattialla syömässä piirakkaa vuoasta (pöytää ei ollut vielä kasattu), Juha vakavoitui.
Pitää soittaa äidille, hän loukkaantuu jos ei kutsuta tupareihin.
Laskin piirakan palan syliini.
Juha…
No, Maarit. Äiti on kuitenkin äiti.
Tiedän, että on äiti. Pyydän vain yhden päivän. Vain yhden päivän meille kahdelle.
No hyvä on. Yksi päivä. Lauantaina voi tulla.
Nyökkäsin. Yksi päivä meille oli jo aika paljon.
Anoppini, Irmeli, on oma lajinsa. Sanallinen säilä ei viuhu, ääni ei nouse koskaan. Hän vain astuu huoneeseen, tähyää katseellaan, kuin etsisi jotain väärällä paikalla ja löytää aina. Sitten kommentoi niin maltillisesti, että tuntuu kuin tekisi suuren palveluksen: Maarit, halusin vain huomauttaa, että tuo hylly on vähän vinossa, ehkä et huomannut? Huomasin kyllä. Kiinnitin sen vinosti, koska seinä on kiero ja muuten se olisi vielä kamalampi. Mutta miten selität tämän Irmelille? Se on vähän kuin selittäisi Lapin tuulelle, miksi se puhaltaa väärään suuntaan.
Irmelillä on seitsemänkymmentäyksi vuotta, elämä pääkirjanpitäjänä Metsäyhtymällä, kaikkitietävä asenne. Juhan isä Martti, hiljainen, kalastuksesta ja 70-luvun elokuvista pitävä mies, saa samat repliikit kuin konttorin työntekijät ei rumasti, vaan lopullisesti. Martti on jo hyväksynyt tilanteen, eikä Juhakaan juurikaan väitä vastaan, kun on tottunut äitimuorin järjestelmään.
Huomasin tämän jo suhteemme kolmantena kuukautena. Käytin Juhan luona kahvilla, Irmeli laittoi pöydän koreaksi. Hän kysyi, mitä teen. Kerroin olevani graafinen suunnittelija mainostoimistossa. Irmeli nyökkäsi: No, eihän se varmaan niin vaikeaa ole. Ei pahasti, enemmänkin neutraalina toteamuksena. Söin lihapullaa vastaamatta. Niin tein siitä lähtien. En vastannut, mutta otin lisää ruokaa.
Kahdeksan vuotta näin. Häistä lähtien ja viidestä niistä Irmeli muistutti, että oikeissa perheissä ihmisillä on nelikymppisenä asunto. Ei meistä suoraan, tietenkään. Mutta naapurin Eijasta, joka otti asuntolainan jo kolmikymppisenä, reipas nainen. Tai serkusta, joka osti kaksion vaikka ansaitsee vähemmän kuin te, Maarit, tiedän kyllä. Hän tiesi kaikesta kaiken.
Nyt meillä oli oma koti, ja lauantaiksi kutsuttiin vieraita. Juhan sisko Salla miehensä Timon kanssa, oma ystäväni Katri, muutama Juhan työpaikkakaveri. Ja tietysti Irmeli ja Martti.
He tulivat ensimmäisinä. Oven soidessa vatsani muljahti vähän, kuin tenttipäivänä, jonka varmasti läpäisee, mutta silti vähän jännittää.
Juha avasi oven. Irmeli asteli sisään mukanaan purkki suolakurkkuja ja kahvikakku. Martti toi kuoharin ja ilmeen, josta näki että ilta venyy pitkäksi.
No täällä sitä nyt sitten ollaan, Irmeli totesi ja silmäili eteistä.
Tauko. Ei pitkä, ehkä kolme sekuntia minulle riitti. Hän tarkasti eteisen: yksi kaappi, peili, avainhylly, Kodinonni marketin naulakko.
Pienehkö eteinen, hän huomautti. Ei moittien, puhtaana faktana.
Mutta kodikas, Juha vastasi.
Niinpä niin, Irmeli marssi jo olohuoneeseen.
Seurasin perässä ja katsoin asuntoa hänen silmillään. Sohva ei ikkunan edessä. Kirjahylly aavistuksen vinossa, koska lattia on kerrostalon tapaan kaikkea muuta kuin suora. Ompelukonekin näkyvillä, ostin verhokankaan vaaleaksi ja raidoilla, näytti omasta mielestäni trendikkäältä. Mietin, mitä Irmeli sanoo verhoista.
Otitte vaaleat? Ne likaantuvat nopeasti.
Voi pestä, vastasin.
Hän katsoi minua ensin, sitten verhoja, kuin olisin sanonut itsestäänselvyyden väärään kohtaan.
Tietenkin pesevät, Maarit. Mainitsin vain.
Martti livahti hiljaa keittiöön katselemaan ikkunasta ulos. Olin hänelle siitä kiitollinen.
Vieraat saapuivat seitsemäksi. Tuli hälinää ja hyvä meininki. Katri toi ison kimpun oransseja krysanteemeja, ne toivat juhlan keittiöön. Salla rutisti minua kunnolla ja kuiskasi: Vihdoin oma, jaoon, Maarit, oon niin iloinen teidän puolesta! Juhan töistä tutut Pekka ja Sami löysivät heti yhteisen sävelen Martilta, ja pian kolmikko puhui kalastusreissuista jossain Keravan mutkassa sen verran innolla, että piti huhuilla pöytään kahdesti.
Irmeli istui pöydän päässä, ei siksi että sinne olisi hänet asetettu, vaan koska hän ottaa asemapaikan mikä parhaaksi näkee. Hän joi vähän, söi maltilla, välillä kommentoi jotakin naapureistaan Maunulassa, välillä kyseli remonttihinnoista ja nyökytteli kuin ymmärtäisi kaiken jo valmiiksi.
Jossain vaiheessa Katri kertoi hassun tarinan heidän vuokrakämpästään, jonka lämminvesiboileri lähti päälle vain jos sitä napautti avokämmenellä. Kaikki nauroivat Irmeli vähän hymyili. Kun nauru laantui, hän tuumasi: Nuoret valitsee vuokrakämpän mikä sattuu. Olisi kannattanut olla tarkempi.
Katrin nauru hyytyi. Kaadoin hänelle lisää viiniä.
Jälkiruoan jälkeen Salla ja Timo lähtivät hakemaan lapsia mummolasta. Sitten menivät Pekka ja Sami. Sitten Katri, joka halasi eteisessä ja kuiskasi: Pidä pintas, sellaisella äänenpainolla, että tajusin hänen seuranneen iltaa tiiviimmin kuin olin havainnutkaan.
Jäljelle jäätiin me neljä. Juha raivasi pöytää, minä tiskasin. Martti tuijotti sohvalla telkkarin kaukosäädin kourassa. Irmeli tuli perässä keittiöön.
Autanko? hän kysyi.
Ei tarvitse, pärjään.
Jos ei tarvitse, ei sitten. Hän jäi ikkunan ääreen katselemaan pihalle. Sanoi sitten: Ihan kelpo asunto. Pieni, mutta kai tähän tottuu.
Kuivasin lautasta.
Minä tykkään, sanoin lopulta.
No, sinä olet sellainen, joka on tyytyväinen siihen mikä on. Se on hyvä puoli, Maarit, oikeasti. Helpottaa Juhan elämää.
En tiennyt, oliko se kohteliaisuus vai piilopuukko. Ehkä Irmeli ei tiennyt itsekään.
Maarit, saanko kysyä jotakin? Hän kääntyi ikkunasta, katse suoraan minuun. Ääni vähän erilainen. Annatteko minulle avaimet?
Laskin lautasen altaaseen.
Mitä?
Vara-avaimen. Voisin tulla auttamaan teitä. Juha tekee pitkää päivää, sinäkin. Minulla on aikaa, olen eläkkeellä, voisin päivällä järjestää asioita, kastella kukat, pyyhkiä pölyt. Ei ole vaivaa.
Olin hetken hiljaa.
Arvostan ajatusta, mutta me pärjätään, Irmeli.
Miten niin pärjäätte? hän kurtisti kulmiaan, mutta ei kiihtynyt. En tarkoita, ettette pärjäisi, mutta voin auttaa. Se on eri asia.
Me pärjätään.
Älä ole itsepäinen, Maarit. Avain on vain avain. En ole mikään vieras. Olen Juhan äiti.
Juha astui juuri sopivasti keittiöön viimeisen lautaspinon kanssa. Katsoi ensin äitiään, sitten minua. Aisti jotain ilmassa, koska jäi paikalle.
Onko jokin hätä?
Ei mitään, Irmeli vastasi. Kysyin vain avainta jos voisin auttaa. Sehän on ihan tavallista. Esimerkiksi kun veljesi Jukka asui Pasilassa, hänen vaimonsa äiti kävi auttamassa jatkuvasti.
Juha katsoi minuun.
Maarit?
Tässä kohtaa tiesin asian ratkeavan. Ei järjellä vaan sillä, että jostain sisältä, pallean takaa, nousi tunne. Kahdeksan vuotta olin niellyt kommentteja. Kahdeksan vuotta antanut periksi välttääksemme riidan ja joka kerta siitä minusta suli pieni pala. Vuosien varrella siitä alkoi tulla liikaa.
Ei, sanoin.
Irmeli nosti kulmakarvaa.
Mitä ei?
Pyyhin kädet hitaasti pyyhkeeseen. En aikaa jauhaakseni, vaan varmistuakseni siitä, että seisoin tässä, omilla jaloillani, meidän keittiön lattialla.
Me ei anneta avainta. Tämä on meidän koti, ja kaikki jotka täällä käyvät, sopivat siitä etukäteen. Soittavat ja kysyvät. Kaikki, myös te.
Maarit, Irmeli lausui nimeni sillä äänellä, millä yleensä toppuutellaan pikkulasta. Sinä kasvattelet tästä nyt isompaa asiaa kuin on. Tarkoitan vain apua.
Mä uskon kyllä, että tarkoitat hyvää. Mutta avainta emme anna.
Juha? hän kääntyi poikaansa. Sano sinä.
Tämän hetken muistan. Juha seisoi jääkaapin vieressä, katsoi äitinsä, sitten minua. Näin, kuinka taistelu käytiin: Äidin mieliksi tekeminen oli iskostunut selkärankaan. Mutta näin myös toisen puolen hän muisti kyllä ne vuodet, kun säästettiin, ne Turkin matkat jotka jäi tekemättä, ne viikonloput kun piirtelin freelance-logoja pikkufirmoille, jotta saataisiin lisätuloa. Muisti, miltä tuntui, kun pankissa kätteltiin, ja miten kylmä avain oli kädessä.
Äiti, Maarit on oikeassa. Ei anneta avainta.
Hiljaisuus oli niin painava, että sen olisi voinut viipaloida.
Olet tosissasi? Irmeli sanoi. Ei kysyvästi, vaan näin vain.
Olen. Jos haluat käydä kylässä, soita ensin. Olet aina tervetullut. Mutta emme halua ketään käymään omin päin, edes sinua.
Irmeli katsoi Juhaa pitkään. Sitten minua. Kestin katseen, vaikka vatsassa kiersi niin, että pelkäsin sen näkyvän.
Selvä, hän lopulta sanoi. Näin se nyt sitten on.
Hän poistui keittiöstä. Eteisestä kuului, kuinka hän herätteli Marttia, sanoi jotain hiljaa ja nopeasti. Pian he molemmat seisoivat eteisessä. Martti tutki kengänkärkiään syvällisesti, kuin näkisi ne ensi kertaa.
Kiitos illasta, Irmeli sanoi hillitysti. Onnea uuteen kotiin.
Äiti… Juha aloitti.
Kaikki hyvin, Juha. On jo myöhä. Mennään nyt.
He lähtivät. Suljin oven, nojauduin eteisen seinään. Juha seisoi vieressä hiljaa.
Miltä tuntuu? hän kysyi.
En oikein tiedä vielä, vastasin rehellisesti. Entä sulla?
Sama.
Palattiin keittiöön. Keitin teetä. Juha istui pöytään katsomaan, kun kaadoin kiehuvan veden kannuun.
Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, hän sanoi lopulta. Ei tänään, vaan aiemmin.
Nyt teit. Riittää.
Äiti loukkaantuu.
Tiedän.
Eikä ihan hetkessä unohda.
Tiedän, Juha.
Hän tarttui teekuppiin. Piteli sitä käsissään. Ulkona sisäpiha oli hiljainen ja musta. Jossain kauempana jyrisi ratikka.
Olit rohkea, hän sanoi. Sinä sanoit sen.
En vastannut mitään. Istuin vain ja tunsin, miten se tutina vatsanpohjassa alkoi vaimeta. Ei lopullisesti, mutta huomattavasti.
Seuraavat päivät olivat outoja. Ei huonoja, mutta ihan omituisia. Irmeli ei soittanut. Ennen hän soitti Juhalle joka toinen tai kolmas päivä: kyseli kuulumisia, supatti naapurihuhuja, muistutti jonkun nimipäivistä. Nyt puhelin pysyi hiljaa. Juha katsoi kännykkää tavallista useammin ja laski sen pettyneenä pois.
Soita itse, ehdotin kerran.
En. Kyllä hän soittaa ensin, kerran vain, Juha totesi.
Ajattelin, että se on hänen asiansa, enkä sanonut enempää.
Sen sijaan Salla soitti kolmantena päivänä tupaantuliaisista.
Maarit, eikö äiti ole soittanut sulle?
Ei.
Eikä meillekään. Isä laittoi viestiä, että äiti murehtii. Maarit, mitä siellä tapahtui?
Kerroin lyhyesti, ilman rönsyjä. Salla kuunteli hissukseen.
No, olit rohkea, hän totesi sitten. Itse annoin avaimet silloin kun muutettiin, ja kyllä, äiti kävi. Ei joka päivä, mutta kolmesti viikossa, ja Timo oli hermoraunio. Lopulta hävitin avaimen ja uutta ei annettu. Äiti loukkaantui neljäksi kuukaudeksi. Mutta sen jälkeen oli helpompaa.
Eli loukkaantuminen kestää pitkäänkin?
Saattaa. Mutta kyllä se siitä.
Sana sitten jäi minulle mieleen, kuin taskulampun valo pitkään käytävään.
Sillä aikaa koti alkoi elää. Ostin torilta ison kaktuksen saviruukussa ja asetin sen keittiön ikkunalle. Sen vieressä näytti hyvältä Katin aikanaan tuoma siilikuvioinen muki, jota olin säilyttänyt viisi vuotta muuttolaatikossa sillä vuokrakämpissä parhaat käyttötavarat pitää aina säästää omaan. Nyt muki oli näkyvillä. Se tuntui yllättävän hyvältä.
Juha kiinnitti vihdoin kylppäriin hyllyn, juuri haluamaansa kohtaan, pienellä lampulla varustettuna. Ostettiin Valopilkusta, meidän lähivalaisinliikkeestä, lämminsävyinen lattiavalaisin olohuoneeseen. Iltaisin sen valo teki koko olohuoneesta pehmeän ja mukavasti epätodellisen.
Tein etätöitä kotoa kolme päivää viikossa, ja niinä päivinä asunto oli aivan minun. Keitin kahvia, kuuntelin musiikkia miten huvitti, eikä tarvinnut pelätä, että joku osuisi ovesta sisään. Uusi tunne. Ensin en tunnistanut sitä, sitten tajusin: turvallisuus. Tunsin oloni turvalliseksi omassa kodissani. Kuulostaa yksinkertaiselta, ei ollut sitä ollenkaan.
Irmeli oli hiljaa.
Viikko meni. Toinenkin. Juha kävi vanhempien luona kerran, kertomatta etukäteen minulle. Kertoi jälkeenpäin. Sanoi, että äiti oli kylmä ja puhelias vain pakon edestä. Martti selitti uuden pilkkireitin suunnittelua Säkylään ja selvästi ilahtui, ettei puhuttu meistä.
Millainen äiti oli?
Loukkaantunut. Mutta pitää kulissin yllä, tiedäthän. Ei itke, ei huuda, katsoo vaan ohi.
Miten?
Näin, Juha näytti: leuka ylös, silmät vähän sivulle, suupielet alaspäin, mutta hillitysti.
Naurahdin. Sitten hävetti nauraa.
Juha, onko sun vaikea olla tässä?
On, hän myönsi. Mutta en kadu. Jos olisin sanonut silloin äiti, ota toki avain, en voisi arvostaa itseäni enää yhtään.
Hän sanoi sen niin rehellisesti, että uskoin joka sanan.
Kaksi kuukautta meni hiljaa. Irmeli soitti Juhalle kerran viikossa, sunnuntai-iltaisin, enää kuulumisia. Kysyi onko flunssaa, kertoi että Martilla on polvi vähän kipeä ja pitäisi varmaan näyttää lääkärille. Asunnosta ei kysellyt. Avaimista ei maininnut. Puhe katkesi aina nopeaan hyvästiin, ikään kuin olisi juuri päässyt ulos pakkopaikasta.
Ajattelin Irmeliä enemmän kuin uskalsin myöntää. En loukkaantuneena, enemmänkin uudella tavalla ymmärtäen ihmistä roolin takana. Irmeli oli aina ollut pomo, ensin töissä, sitten perheessä. Hän organisoi, päätti ja järjesti. Kasvatti Juhan ja Sallan käytännössä yksin. Martti oli hyvä, mutta helposti ohjailtava. Asunto Maunulassa oli saavutettu silloin, kun se oli lähes mahdotonta. Kontrolli oli hänen tapansa osoittaa rakkautta. Hän ei osannut muuta.
En silti puolustellut Irmeliä. Ymmärsin vain.
Katri kyseli hänestä aina kahvilla, kun nähtiin kahden viikon välein Kanelipuussa Hakaniemen kulmilla, koska siellä oli tarpeeksi hiljaista. Katri aina cappuccinoa ja croissant, minä amerikanot ja joskus kurpitsakeittoa, kun se oli sesongissa. Marraskuussa söin keittoa, koska kylmä iski luihin.
Vieläkö Irmeli mököttää? Katri kysyi mukiaan halaillen.
Vielä.
Kauanpa jaksaa.
Salla ennusti, että jopa neljä kuukautta.
Mitä sä itse siitä ajattelet?
Ajattelin rehellisesti.
Ei tämä kivaa ole. Ei siksi, että kaduttaisi oma ratkaisu, vaan tämä hiljaisuus painaa. Mietin, olisiko pitänyt sanoa jotenkin nätimmin, pehmeämmin.
Sitten olisit vain selittänyt, mutta et olisi päässyt asiaan. Katri vaikeni. Muistatko kun kerroit siitä vuokranantaja-Ninasta, joka tuli aina yllätyskäynneille?
Muistin. Se oli legendaarista: välikäytävään toppatakissa, saapuu keskiviikkoisin vain tarkistamaan. Joinain kertoina olin suihkun jälkeen pörröaamutakissa, kun Nina seisoi jo keittiössä. Hän omisti asunnon, minä en ollut kukaan.
Ahdisti, vastasin.
Nyt sulla on oma koti. Oikeasti.
Se oli totta. Olin kotona.
Joulukuu toi pakkasen ja hämärän. Ostettiin pieni oikea joulukuusi torilta, tuoksuva ja aito. Kaivettiin koristeet muuttolaatikosta, se sama missä lukee tussilla Joulu, mukana kulkenut yksi ja sama lasinen joulupukki, jonka ostin ekasta palkasta vuosia ennen Juhaa. Aina ripustan sen ensimmäisenä.
Uudeksi vuodeksi ei kutsuttu ketään. Katsottiin vanhoja elokuvia, syötiin mandariineja ja outoja salaatteja, mitä olin keksinyt kauppareissulla. Puolilta öin kilisteltiin parvekkeella, ulkona oli kymmenen astetta pakkasta mutta naurettiin vaan, kun sormet jäätyivät.
On ollut hyvä vuosi, Juha sanoi.
Vaikka kaikki ei mennyt kevyesti?
Juuri siksi.
Tiesin mitä hän tarkoitti. Vuosi oli hyvä, juuri vaikeuksien takia, koska niistä selvittiin yhdessä eikä ainakaan taivuttu.
Irmeli soitti kahdeksantenapäivänä tammikuuta. Ei Juhalle. Minulle.
Näin hänen nimensä näytöllä ja tuijotin hetken, ennen kuin nostin luurin.
Maarit, hän sanoi. Hän käytti koko nimeä vain, kun asialla oli merkitystä.
Irmeli.
Halusin toivottaa uutta vuotta. Myöhässä.
Kiitos. Samoin.
Tauko.
Miten siellä nyt menee?
Hyvin. Vietetään tätä kodiksi.
Kuusi koristeltu?
Kyllä, otettiin elävä.
Hyvä. Elävä on paras.
Pitkä tauko. Istuin keittiössä ja katsoin kaktusta, joka oli selvinnyt joulukuusta ja näytti oikein tyytyväiseltä.
Maarit, sanoi Irmeli, ja äänessä oli jotakin uutta. Ei pehmeyttä, vaan sellaista voiman käyttämistä, josta ei halua jättää jälkiä. Tekisi mieli tulla käymään joku päivä. Jos teille käy.
Tietenkin. Soitathan etukäteen, sovitaan ajasta.
Joo. Soitan.
Selvä.
No, siinäpä se. Terveisiä Juhalle.
Kiitos. Vien.
Hän lopetti. Laskin puhelimen, istuin siinä parikymmentä sekuntia, vessasin vesilasin ja join sen hitaasti loppuun.
Kerroin Juhalle illalla, kun hän tuli kotiin.
Soittiko? hän kysyi, istui olohuoneen sohvalle ja näytti epätietoiselta: ilo vai ansa?
Soitti. Tuli mielellään käymään. Sovittiin että soittaa etukäteen.
Siinäkö kaikki?
Siinä.
Hän huokaisi. Ei helpotuksesta eikä huolesta, vaan sellaisella tavalla, kun vääntö on vihdoin liikahtanut.
Oletko iloinen?
Pohdin hetken.
En tiedä vielä. Katsotaan miten käy kun hän soittaa. Tämä ei ole loppu vaan seuraava askel.
Juuri niin.
Irmeli soitti tammikuun lopulla, perjantaina, kun oltiin kumpikin kotona.
Juha, voisimmeko tulla sunnuntaina käymään? Jos teille sopii.
Odota, kysyn Maarilta.
Katsoi minua. Nyökkäsin.
Tule vain, äiti. Tervetuloa yhdeltä.
Hyvä. Leivon omenapiirakan. Tiedän että tykkäät.
Tykkään.
Sunnuntaina he tulivat yhdeltä. Irmeli samassa vanhassa takissa kuin ennenkin, tummansininen huivi nyt. Martti kantoi piirakan vuoassa, keittiöpyyhkeeseen käärittynä.
Eteisessä oli pieni hiljaisuus. Irmeli vilkaisi ympärilleen ja odotin kommenttia, muttei tullut. Riisui kengät, käveli olohuoneeseen.
Joulukuusi jo purettu, hän sanoi vilkaisten nurkkaa.
Purettiin.
Harmi. Elävä pysyy pitkään hyvänä.
Juotiin teetä. Martti kertoi polvestaan, joka oli lopulta vain jo iän tuomaa kremppaa. Irmeli kysyi töistäni. Kerroin uudesta projektista, jossa tein logon pienelle leipomolle ja jossa yllättäen asiakas valitsi villeimmän version. Irmeli kuunteli, ei teennäisesti vaan oikeasti.
Siinä täytyy jotain olla, Irmeli totesi. Jos asiakas itse valitsee.
On siinä, sanoin. Tykkään siitä itsekin.
Sepä hyvä.
Martti pyysi päästä katsomaan keittiön näkymää näki kuulemma kuvasta, että piha on hieno. Juha meni mukaan ja jäi sinne, varmaan taas puhuivat pilke silmäkulmassa lohikaloista.
Jäimme kaksin. Irmeli katseli hetken lattiavalaisinta.
Hyvä valo, lämmin sävy.
Tykätään.
Hiljaa. Sitten:
En olisi tullut joka päivä, tiedäthän?
Katsoin häntä. Hän ei katsonut minua, tuijotti lamppua.
Ehkä et, sanoin.
Hän nyökkäsi pienesti, kuin ihminen, joka huomaa toisen näkevän lävitse.
En pyydä avainta, että tiedät. Sanoi hän lopulta.
Tiedän.
Hyvä. Otti teekupin, hörppäsi. Hyvää teetä sulla. Mitä merkkiä?
Lapin niitty, pieni yritys, ostin sattumalta, osoittautui hyväksi.
Kirjoita nimi vaikka lapulle joskus.
Kirjoitan.
Ulkona oli harmaata, mutta ei synkkää. Se erikoinen, himmeä tammikuun valo, kun taivas on pehmeän vaalea ja koko kaupunki muuttuu vähän akvarelliksi. Ikkunalla seisoi kaktus. Vieressä siilimuki. Irmeli istui meidän sohvalla, meidän teekuppi kädessä. Se oli, noh, sitä mitä elämä oli ei erityisen hyvää tai pahaa, vaan vaan näin.
Helmikuussa hän soitti taas. Torstai-iltana: voisiko tulla lauantaina. Voi kyllä. Tuli luumuhillon ja Martin tuoman savukalan kanssa (edellisvuoden saalista).
Juha totesi jälkeenpäin, ettei ollut arvannut että äiti tulisi takaisin näin nopeasti olin arvellut, että keksii vielä jonkun kikan.
Ehkä vielä keksii, tokaisin.
Ehkä, myönsi Juha. Mutta nyt ei ainakaan.
Nyt ei.
Tiskattiin yhdessä. Juha pesi, minä kuivasin. Ulkona pihalla paloi katuvalot. Joku ulkoilutti vaaleaa, pörröistä koiraa, joka nuuhki lumessa ja aivasteli.
Miten luulet että tästä eteenpäin? Juha kysyi.
Pyörittelin kädessä juuri kuivattua lautasta valkoinen, sinisellä raidalla. Ostettiin ensimmäisinä viikkoina, kun muutettiin tänne.
En tiedä. Näkee sitten.
Pihalla koira löysi jotakin tärkeää ja heilutti häntäänsä. Isäntä taputti sitä korvan takaa. He lähtivät eteenpäin, ja katuvalojen valo jäi lepäämään lumeen rauhassa.
Juha, sanoin.
No?
Ei mitään. Ihan vain näin.
Juha hymyili. Laitoin lautasen kaappiin. Meidän kaappiin. Meidän keittiössä. Meidän kodissa.
