En aio enää asua teidän kanssa! Teille ei kelpaa mikään! Aino katsoi äitiään vihaisena ja loukkaantuneena. Lapsena vielä ymmärsin: tuonne ei saa mennä, tätä ei pidä tehdä, mutta nyt olen jo kaksikymmentä, äiti! Kaksikymmentä. Olen ollut täysi-ikäinen jo kaksi vuotta.
Ja koska olet täysi-ikäinen etkä tahdo asua kanssamme, etsi töitä, vuokraa asunto ja maksa se itse. Tässä on vastaukseni, tyttäreni.
No onpa kiva! Aino tuhahti. Välillä käsketään, että opiskele rakas lapsi, älä käy bileissä, älä riennä kavereiden kanssa, välillä sanotaan mene töihin. Eikö se opiskelu sitten enää ole tärkeää, häh? Eikö voisit vähän jeesata omaa tytärtä?
Sinähän olet itsenäinen tyttö. Et meidän neuvojamme kysele. Isä tuki äitiään. Jos et tahdo meidän puuttuvan asioihisi, niin siitä vain, aloita kokonaan oma elämä.
Totuus oli, ettei tilanne aivan miellyttänyt Ainoa. Äiti ei liiemmin rasittanut häntä siivouksilla tai ruoanlaitolla, isä maksoi sähkölaskut, osti ruokaa ja laittoi silloin tällöin rahaa S-Pankin tilille. Näin oli helppo olla kunhan omaa rauhaa vain olisi enemmän…
Mutta Aino oli itsepäinen. Perheessä kerrottiin tarinaa Ainon isoisoäidistä, joka oli ollut suomalaiseen tapaan sisukas ja oikeudenmukainen nainen. Kun Aino jyrähti vastaan, muisteltiin taas mummon syntyperää.
Niinpä Aino hankki työpaikan ja vuokrasi pienen yksiön läheltä Helsingin yliopistoa. Vasta nyt hän oikeasti ymmärsi, mitä tarkoittaa, kun rahat eivät riitä. Aiemmin hän oli kuullut ohimennen bussissa, joskus aikuisten keskusteluissa tai tv:n ajankohtaisohjelmissa, aina sitä samaa: “Rahaa ei riitä edes ruokaan”.
Vuokraan kului suurin osa hänen muutenkin vaatimattomasta palkastaan, ja lisäksi piti vielä ostaa ruokaa, maksaa HSL-matkaliput ja muut menot. Äänekkäät bileet, joista Aino ennen haaveili, jäivät pian taka-alalle. Huomaamattaan hän oppi arvostamaan palkkaansa, eikä vanhempien “nipotukset” tuntuneet enää niin pahalta.
Eräänä päivänä Aino palasi töistä. Hänen edessään kulki kaksi poikaa, jotka pitivät meteliä ja heittivät tökeröitä läppiä. Aino vain pudisti päätään: mitä niiden päässä liikkuu?
Portailla satunnaisesti auki olleen kioskin edessä istui vanha nainen, jota Aino oli jo monta kertaa nähnyt. Mummu mumisi itsekseen, eikä sanoista saanut selvää. Hänen edessään oli kahvipurkki, johon ohikulkijat välillä tiputtivat kolikoita. Nykyään, kun kaikki maksetaan kortilla, harvalla oli käteistä taskussa. Aino yritti aina säästää muutaman euron kolikon mummolle. Ei hän tiennyt miksi. Aiemmin hän ei olisi edes huomannut kerjäläistä.
Silti, oli vaikea kutsua tätä mummoa kerjäläiseksi. Kulunut villatakki ja purkki eivät voineet peittää hänen arvokkuuttaan. Hän nyökkäsi kiitollisena jokaiselle, joka antoi rahaa, ja istui kärsivällisenä betonipenkillä.
Pojat, päästyään hänen kohdalleen, sylkäisivät halveksuen. Toinen potkaisi purkkia, joka kolisten pyöri maahan, kolikot sinkoilivat asfaltille.
Mummu nousi vaivalloisesti ja alkoi poimia rahojaan. Sormet eivät totelleet, mutta hän sinnikkäästi jatkoi.
Mitä te oikein teette, ääliöt! Aino hermostui ja ryntäsi auttamaan vanhaa rouvaa.
Pojat nauroivat ja huutelivat jotakin ilkeää, jatkaen matkaansa.
Tässä, ota nämä Aino ojensi rahat mummolle. Ja tässä vielä.
Hän veti lompakostaan viiden euron setelin ja antoi sen naiselle.
Kiitos, mummu vastasi hiljaa ja katsoi Ainoon. Hänen väsyneillä kasvoillaan vilkkui yllättävän nuorekkaat silmät. Tunnistin sinut. Sinä tuot aina kolikoita tähän purkkiin.
Hän silitti pullistunutta kahvipurkkia.
Kolhiintui. Pitää varmaan etsiä uusi.
Kädet vapisivat. Aino huomasi, ettei nainen voinut kovin hyvin.
Asutko kaukana? hän kysyi.
Mummu pudisti päätään.
Näetkö nuo vanhat kerrostalot tuossa, viereisellä pihalla? Siellä minä asun.
Anna kun saattelen. Aino ojensi kätensä. Ei taida olla ihan helppoa kulkea nyt.
Sydämeen pisti, nainen nojasi raskaasti Ainoon. Olen vähän huonovointinen. Kiitos, et kauaa joudu seuraani.
Pienessä kolmion kerrostaloasunnossa kolmannessa kerroksessa Ainon vastaan juoksi kissalauma. Ainon kulmat kohoilivat: eläimiä oli hurjasti. Hän meinasi menettää laskunsa.
Kaksitoista, mummu hymähti Ainon hämmästykselle. En olisi itsekään uskonut, että niitä kertyy näin monta.
Miksi sinulla on näin paljon kissoja?
Eivät ne minulle, vaan minä niille, tyttö hyvä. Ilman minua ne kuolisivat. Kapan ja Lystin joku hylkäsi pakkaseen roskapussissa talvella. Vein roskat ja löysin ne. Lysti inisi, Kapa oli jo tuskin hengissä. Pörrön pelastin pojilta, ja Rontti ilmeistyi kaupalle. Viena synnytti kellarissa, oli pakko hakea koko katras sisälle, etteivät kuolisi Ajattelet varmaan, että olen höyrähtänyt.
En, en tietenkään, Aino pyöräytti korvat punaisina. Niitä on vaan paljon. Mutta saahan niitä ruokittua…
Siitähän minä torilla istun, mummu nyökkäsi.
Siitä Aino ja vanha rouva ystävystyivät. Se kuulosti ehkä kummalliselta, mutta Aino ei enää pystynyt jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän alkoi käydä Helvi-tädiksi kutsumansa rouvan luona muutaman kerran viikossa. Hän kertoi Helvistä somessaan. Yllättäen vihaisten ja tylyjen kommenttien seasta alkoi ilmestyä lempeitä sanoja ja auttamisen tarjouksia. Lopulta niitä tulikin koko ajan lisää.
Tyttö, isä kysyi varovaisesti miksi sinä tällaiseen sotkeudut? Et ole koskaan osoittanut intoa eläimiin.
Isi, ei se ole eläinten rakastamista. Ennenhän ei meidän kotona annettu lemmikkejä ottaa. En koskaan kysynytkään, saisiko meille koiran tai kissan. Nyt mietin, miksi en.
Aino huokaisi.
Helvi-täti sanoi hyvin: eivät kissat tarvitse häntä, vaan hän tarvitsee niitä. Isi, se on totta. Ilman häntä yksikään niistä ei selviäisi.
No mutta, ajattelitko ihan oikeasti alkaa hulluksi kissanaiseksi? isä puuskahti. Tuollaisia ennen aina naurettiin, sanottiin vanhoiksi piioiksi.
Enhän minä kotiani aikonut kissoilla täyttää. Aino tuhahti. Yhden olisin halunnut ottaa, että Helvillä olisi helpompaa, mutta vuokranantaja ei suostu. Eikä minusta tarvitse tehdä lapsellista tai tyhmää olen aikuinen ja tiedän mitä teen.
En minä sanokaan. isä huokasi. Mutta että annat elämäsi tälle kaikelle… Tyttö, sääliksi käy.
Älä huoleti, isi. Kaikki on hyvin.
Aino jatkoi Helvin auttamista. Nettikampanjan ansiosta neljälle nuorelle kissalle löytyi uudet kodit. Loput kahdeksan jäivät Helvin hoiviin valtaosa niistä oli jo vanhoja, eikä hoitajia löytynyt. Myös Helvi oli vuosien saatossa kiintynyt niihin syvästi.
Aino, jos minulle jotakin sattuu, ethän jätä heitä vailla? Tiedän, että pyydän paljon, mutta en tiedä ketään muuta, jonka puoleen kääntyä
Aino ei kehdannut kysyä, miksi Helvi asui yksin. Lopulta Helvi kertoi itse surullisella äänellä:
Voisi minullakin olla lapsenlapsi, sinun ikäisesi mutta elämä ei mennyt niin. Poikani kuoli ennen aikojaan, ja minusta tuli yksin jäänyt nainen kissoineni. En vain osannut olla auttamatta heikkoja.
Kun Aino eräänä päivänä meni käymään, ovi ei avautunut. Hän soitti naapurille.
Hei, oletteko nähneet Helviä? Onko hän lähtenyt jonnekin?
Aino, sinäkö siellä? Ei ole, hän oli kipeä aamulla. Voi toivottavasti ei ole sattunut mitään. Odota, minulla on vara-avain.
Helvi makasi hiljaa sängyssään, kasvoilla rauhallinen ilme. Kissat kulkivat huolestuneina ympäriinsä.
Voi hyvä Luoja, Helvimme lähti nyt, naapuri sanoi, Aino alkoi itkeä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuolemaa.
Mitä nyt pitää tehdä? hän hoki avuttomasti.
Aino-kulta, katso, pöydällä on sinulle jätetty kirje.
Kyyneleitä pyyhkien Aino luki Helvin käsin kirjoitetun viestin. Helvi oli testamentannut asuntonsa Ainolle ja pyysi pitämään huolta kissoista.
“Vain sinuun voin luottaa, rakas lapsi…”
Aino ei olisi uskonut, kuinka nopeasti hän joutui opiskelemaan monenlaisia käytännön asioita. Onneksi avuksi tuli Oskari.
Oskarista ja Ainosta tuli ystäviä, kun Oskari kommentoi Ainon ensimmäistä somepostausta tuesta kissoille. He tutustuivat ja pian alkoivat tavata ihan muutenkin. Oskarin perhe oli erilainen siellä eläimiä oli ollut aina. Oskari auttoi vapaaehtoisena eläinsuojeluyhdistyksissä ja kannusti Ainoa löytämään lisää koteja kissoille.
Oskari opiskeli oikeustiedettä, ja hänen neuvoistaan oli ratkaiseva apu, kun asiat piti laittaa kuntoon.
Aino, ihan mielettömän hienoa! ystävä Ella iloitsi. Nyt sulla on oma asunto! Anna Oskarin viedä kissat löytöeläinkotiin, ja kaikki ratkeaa!
Ella, et sinä ymmärrä, Aino hätääntyi. Lupasin Helville, että en jätä kissoja.
Mutta hänhän on kuollut. Ei kukaan tiedä. Nyt sulla olisi oma koti vapaana, eikä kissaongelmia.
En voi niin tehdä. Helvi luotti minuun. Ja kyllä ne kissatkin ovat suloisia.
Puhut kuin joku mummo, Ella virnisti. Isäsikin sanoi jotain vanhasta piiasta. Sittenhän kukaan ei käy siellä kylässäkään.
Ella, sinä tiedät, etten ole kiinnostunut ketään miellyttämään.
Ja niin pysyykin! Ella naurahti. No, tee kuten tahdot.
Kotiin palattuaan Aino kuunteli vanhempiensa pettymyksiä.
Asunto on arvokas asia, äiti hermoili, mutta ettei ihan ventovieraalle jätetä perintöä Suomessa. Mummo taisi olla vähän höynähtänyt loppujen lopuksi.
Miksi noin ajattelet? Aino älähti. Helvi teki hyvää.
Lähinnä itselleen, äiti vain tokaisi. Kun niitä kissoja keräili, ei miettinyt mitä siitä seuraa.
Aino poistui harmissaan. Kaikki ympärillä kehoittivat häntä luopumaan kissalasta ja jatkamaan “normaalia” elämää.
Aino, odota! Oskari pysäytti hänet Helvin kotitalon kulmalla. Hei, mitä nyt?
Oskari, pidätkö sinäkin minua höpsönä näiden kissojen takia? Kaikki ympärillä toivovat, että laitan ne ulos ja myyn asunnon.
En ollenkaan! Oskari hymyili. Helvi antoi sinulle kaiken siksi, että sinulla on sydäntä. Muissa tilanteissa kissat olisivat jo kadonneet maailmasta tai jonnekin löytöeläintarhaan. Olethan sinä ihan uskomaton ihminen.
Et siis tuomitse minua?
En ollenkaan. On harvinaista kohdata rehellinen ja lämminsydäminen ihminen. Olemme saaneet naapurin rouvan mukaan ottamaan kaksi kissaa lisää, ja seuraavaksi ehkä löydämme lisää koteja. Jatketaan yhdessä.
Heidän mentyään naimisiin, neljä kissaa jäi asumaan heidän kotiinsa. Rontin otti naapuri “se on aina ollut lempparini”, hän virnisti. Oskarin vanhemmat ottivat vielä yhden.
Kun Aino palasi Naistenklinikasta ja sylissä tuhisi pieni Miikael, eteisessä istuivat rivissä Kapa, Lysti, Pörrö ja Viena.
Lastenhoitajat rivissä! Oskari nauroi. Tai pitäisikö sanoa kissamummot?
Hei, Aino tervehti lempeästi, onko ollut ikävä? Kunhan laitan Mikin nukkumaan, rapsutan teitä, rakkaat karvatassuni.
Lopulta Aino ymmärsi: elämässä tärkeintä ei ole se, mitä muut ajattelevat, vaan että pitää kiinni sydämestään, lupauksistaan ja auttaa, kun voi. Myötätunto kietoo ihmisiä yhteen ja tekee maailmasta vähän pehmeämmän.
