Emäntä omassa kodissaan.
Anna-Maija, sinä taas unohdit laittaa voille kannen, Leena-Liisa huokaisi, vetäen tuolin kitisten alleen. Nyt se voi on koko yön imenyt kaikki hajut jääkaapista. Samuli, poika, ota mieluummin tuorejuustoa, ostin eilen ihan tuoretta.
Anna-Maijan käsi puristui veitsen kahvan ympärille. Hän jatkoi hiljaa leivän leikkaamista, yritti saada viipaleet tasaisiksi vaikka sormet värisivät. Ulkona tihuutti lokakuun sade, vesi juoksi ikkunoita pitkin. Keittiö tuntui liian ahtaalta kolmelle aikuiselle.
Äiti, kyllä se voi on ihan hyvää, Samuli ei nostanut katsettaan puhelimestaan, söi voileipää automaattisesti.
Tietysti, tietysti. Minä nyt vain huolehdin. Nuo nuoret eivät tajua, että ruuat menevät pilalle väärässä säilytyksessä. Ja sitten maha kipeäkuka teitä hoitaa?
Anna-Maija laski leipälautasen pöytään ja istahti omalle tuolilleen. Päätä oli särkenyt aamusta asti, suussa pahanmaku. Hän kaatoi itselleen kupillisen Aamurusko-teetä, toivoen että lämmin juoma tasoittaisi huonovointisuuden.
Anna, sinä et syö mitään, anoppi jatkoi, katsoi tiukasti silmälasien yli. Olet laihtunutkin ihan liikaa. Samuli, kuinka aiot noilla eväillä perhettä perustaa? Lapsi tarvitsee terveen äidin.
Sisällä kiristi. Anna-Maija siemaisi teetä, poltti kielensä, ja hymyili väkinäisesti.
Leena-Liisa, en vaan ole aamuihminen syömään. Olen aina ollut tällainen.
Aina vain… Meidän nuoruudessa mentiin töihin vaikka oli kuume, eikä kukaan valittanut. Nykyään nuoret ottaa sairaslomaa pienestäkin aivastuksesta. Minäkin kasvatin Samulia yksin, kävin töissä ja jaksoin pitää kodin kunnossa.
Samuli nosti viimein katseen ruudusta.
Äiti, oikeasti, Anna oli eilen töissä iltakahdeksaan, teki tilinpäätöksiä. Anna olla nyt.
En minä moiti, huolehdin vaan. Nuori perhe pitäisi jo ajatella jatkoa, mutta tuolla terveydellä…
Anna-Maija nousi, vei koskemattoman teekuppinsa tiskialtaaseen. Ikkunan heijastuksesta hän näki, kuinka Leena-Liisa lappasi tuorejuustoa Samulin leipään ja taputti poikaa olalle. Takana kaikui anopin lempeän huolehtiva ääni.
Samuli, muista että sinulla on tänään se tärkeä palaveri. Silitysin sinisen kauluspaidan, se on nojatuolilla.
Anna-Maija seisoi altaan äärellä, puristi kylmää kuppia niin että sormet valkaistuivat. Sisällä kasvoi painava, harmaa tunne. Jotain väsymyksen ja pettymyksen väliltä.
Vielä kolme kuukautta sitten hän aidosti iloitsi anopin vierailusta.
***
Leena-Liisa ilmestyi heille heinäkuun lopussa. Soitti myöhään, ääni vapisi ja kuulosti itkulta. Naapurit olivat tulvineet hänen kerrostaloasuntoaan, parketti pilalla, osa kalusteista samoin. Remonttimiehet lupasivat hoitaa seitsemässä, korkeintaan kymmenessä päivässä.
Samuli, saanko tulla teille viikoksi? Hotelli maksaa liikaa, ja yksin siellä tulisi vain itku, hän pyysi puhelimessa. Samuli lupasi heti.
Anna-Maija jopa ilahtui. Anoppi asui Joensuussa, näkivät harvoin; sisävälit olivat neutraalit mutta asialliset. Leena-Liisa vaikutti pirteältä, ehkä hieman höpöttävältä, mutta hyväntahtoiselta. Mies oli kuollut viisi vuotta sitten, Leena-Liisa jäi yksin ja työskenteli kaupunginarkistossa, harrasti orvokkien kasvatusta.
Äkkiä se viikko menee, Anna sanoi miehelleen ja suunnitteli jo vierashuoneen järjestämistä. Eipä olla hänen kanssa rauhassa juteltukaan.
Samuli halasi Annaa ja suukotti hiuksiin.
Olet kyllä kultaa. Tuntuu helpommalta, kun äiti ei joudu taistelemaan kaiken kanssa yksin siellä.
Leena-Liisa tuli kahden valtavan matkalaukun ja pahvilaatikon kanssa. Anna-Maija ja Samuli olivat vastassa asemalla. Anoppi näytti väsyneeltä, silmät punoittivat, suu tiukasti kiinni.
Kiitos, että otitte tädin riesaksi, hän sanoi Anna-Maijaa halaten ovensuussa. Olen pian poissa jaloista, kunhan remontti selviää.
Ensimmäiset päivät olivat kuin satumaisen idyllisiä. Leena-Liisa laittoi lounasta, siivosi, kun muut olivat töissä. Iltaisin he joivat teetä Suomisuklaa-keksien kanssa; anoppi oli tuonut niitä rasian. Samuli oli rentoutuneempi, nauroi enemmän, selvästi iloitsi äidin läheisyydestä.
Toisen viikon loppuun mennessä jokin alkoi muuttua.
Aluksi se oli pientä. Leena-Liisa järjesteli maustepurkit paremmin ja siirsi lakanat hyllyissä uudelleen. Anna viikonloppuisin huomasi tavarat oudoissa paikoissa, eikä osannut sanoa pitäisikö huomauttaaeiväthän ne olleet isoja asioita.
Anna-Maija, huomasin että teillä on pölyä verhotangolla, anoppi sanoi ohimennen kaataessaan keittoa. Allergeenista, tiesithän? Kävin läpi kostealla rätillä. Nyt on puhdasta.
Kiitos, Leena-Liisa, Anna mumisi punastuneena. Ei hänellä ollut aikaa putsata kaikkia nurkkia viikoittain, työpäivät imivät voimat. Iltasin teki vain mieli lukea romaania sohvalla.
En minä moiti, kultaseni, anoppi hymyili. Halusin vain auttaa; helpottaa arkeasi.
Kolmen viikon kohdalla Joensuun rakentajat ilmoittivat, että remontti viivästyy. Sähköissä oli vikaa, piti uusia koko lattiasähkö. Leena-Liisa harmistui, muttei näyttänyt sitä.
Jaksatteko te vielä hetken? En häiritse, Samuli rakas.
Äiti, älä hätäile. Tietysti jaksamme, Samuli halasi tiukkaan.
Anna-Maija katsoi hiljaa. Jokin ahdisti, mutta torjui sen. Viikko lisää, eihän se mitään.
Sitten meni kuukausi. Ja vielä puolikas. Leena-Liisa asettui vakioksi heidän pieneen kaksioonsa. Hän nukkui huoneessa, josta Anna-Maijan työpiste oli siirretty kiirehätään pois. Anna teki nyt töitä keittiössä tai sängyllä. Epämukavaa oli, muttei rohjennut pyytää tiloja takaisin.
Joka ilta Leena-Liisa laittoi maittavaa ruokaamutta aina sitä, mistä Samuli piti eniten. Perunaa, kunnon lihapataa, lihapullia. Anna olisi mieluummin syönyt kevyemmin, kalaa ja vihanneksia, mutta nolotti sanoa ääneen.
Anna, taas et syö mitään, anoppi puisteli päätään. Katso, miten olet kuihtunut. Samulin pitäisi viedä sinut tutkimuksiin, jos vaikka vatsassa vaivaa.
Oikeasti, et sinä syö enää mitään, Samulikin ilmaisi huolensa.
Ei ole nälkä, Anna vastasi totuudenmukaisesti. Aamuisin oksetti, päivällä väsytti outoon tapaan. Ei jaksanut mennä lääkäriin, ei halunnut kuulla, että kaikki olisi vain stressiä tai ylirasitusta. Sillä myöntäminen merkitsi, että anopin kanssa eläminen teki hänelle hallaamiten sen sanoisi ääneen?
***
Syyskuun puolivälissä työpaikalla alkoi kaaos. Verottaja painosti lukuja, koko pieni talousosasto, Anna mukaanlukien, teki iltamyöhään ylitöitä. Anna-Maija palasi kotiin vasta yhdeksältä, joskus lähempänä kymmentä, pää surisi kivusta.
Kotona vastassa oli lämmin valo, hiutuneen pataruuan tuoksu ja Leena-Liisan ääni.
Anna, viimein tulit. Syö, ruoka on jäänyt odottamaan, mutta älä siirrä astioita liedeltäjärjestelin ne helpommiksi.
Anna nyökkäsi, lämmitti ruokaa, jota ei saanut nielaistua. Samuli halasi, kertoi päivän tapahtumiaan. Leena-Liisa istui vieressä, kutoi tai selaili lehtensä, aina kuuluva, aina läsnä. Huoneilma tuntui paksummalta kuin ennen.
Samuli, tuntuu että äitisi ei taida olla ihan pian lähdössä, Anna kuiskasi kerran illalla makuuhuoneessa.
No, remontti on yhä kesken, Samuli mumisi unisesti. Koeta jaksaa vielä hetki.
Mutta siitä on jo kaksi kuukautta…
Anna, se on minun äiti. Hän on yksin, ei pärjää siellä. Etkö voi ymmärtää?
Anna painoi suunsa tyynyyn, käänsi selkänsä. Samuli nukahti nopeasti. Anna jäi valveille, kuunteli seinän takaa Leena-Liisan puuhia.
Seuraavana iltana anoppi tarjoutui auttamaan siivouksessa.
Anna-Maija, voin auttaa vaikka lauantaisin. Kahdestaan se käy sutjakkaasti.
Anna yritti kieltäytyä, mutta Leena-Liisa kantoi jo sangon, mopin, rätit. Hän kommentoi samalla kaikkea.
Voi että, patterin takana on hiekkaa, imuri täytyy kaivaa. Verhotkin voisi pestä, katsos miten harmaat. Jääkaappi pitäisi pyyhkiä pari viikon välein, muuten bakteerit lisääntyy.
Anna pesi ja putsasi, kuunteli anopin ohjeita. Joka huomautus kasvatti sisällä ärtymystä, mutta suorasanaisuuteen hänestä ei ollut. Anoppi tarkoitti hyvää, eihän voinut moittia avusta?
Syyskuun lopussa Anna-Maija tajusi tuntevansa oloaan vieraaksi omassa kodissaan. Leena-Liisa hallitsi keittiötä, kylpyhuonetta, hoiti pyykit, silitti Samulin paidat erityisellä tavalla.
Samuli tykkää, kun kauluspaidoista kuuluu kunnon rapsahdus, anoppi virnisti hellästi. Olen opettanut häntä järjestyksen ystäväksi pienestä asti.
Anna pesi omat vaatteensa salaa, vai silloin kun pesukone sattui olemaan vapaana. Välillä tuntui, että hän hiipi asunnossaan, yritti olla huomaamaton.
Öisin hän näki outoja uniaharhaili päämäärättömästi, etsi omaa huonettaan, kaikki ovet olivat lukittuina. Tai hän seisoi keittiössä nauttimassa illallista, mutta kattilat, lautaset ja ruuat katosivat käden alta.
Hän heräsi hikeen ja sydän hakkasi hulluna. Halusi purkaa tunteensa Samulille, mutta sanat jäivät kurkkuun.
***
Lokakuun ensimmäinen päivä toi mukanaan selittämättömiä outouksia.
Anna-Maija heräsi oksetukseen, juoksi kylpyhuoneeseen, oksensi lavuaariin. Oven takana kuului anopin huolestunut ääni.
Anna-Maija, oletko kunnossa? Tarvitseeko soittaa lääkäri?
Ei tarvi, kaikki ok, Anna vastasi, huuhteli kalpeana kasvonsa viileällä vedellä. Vatsani on vain herkkä.
Herkkä? anopin äänessä värähti paheksuntaa. Minä tein eilen kanapullia, otin ihan tuoretta lihaa. Samulille kelpasi, mutta…
Ei se johtunut eilisestä ruoasta. En syönyt edes niitä.
Päivä meni sumussa. Töissä Anna ei meinannut erottaa numeroita näytöltä. Työkaveri huomautti.
Anna, näytät kuolleelta. Mene kotiin.
En voi. Raportit pitää palauttaa huomenna.
Terveys ensin. Käy edes lääkärissä.
Anna ei mennyt lääkäriin. Iltaisin kotona Leena-Liisa syytti häntä olemattomista sairauksista, mainitsi että Samulille oli kuitenkin kelvannut ruuat.
Anna meni makuuhuoneeseen, sulki oven, vajosi sänkyyn. Päätä särki. Seinän takaa kuului matalaa keskustelua, Leena-Liisan ja Samulin äänet. Anna ei erottanut sanoja, mutta tiesi kuinka anoppi valitti. Samuli yritti selittää.
Anna painoi tyynyn kasvoilleen ja kuvitteli huutavansa. Huudollaan vaikka halkovansa seinät. Mutta ei sanonut mitään.
Aamulla, kun Anna puki töihin, hän huomasi lempipaitansa kauluksessa oudon keltaisen tahran, jota ei ollut aiemmin siinä. Hän muisti illalla vaatteen olleen puhdas.
Leena-Liisa, tiedätkö mitä paidalleni tapahtui? Anna kysyi keittiössä.
Anoppi kääntyi paistinlastaa pidellen, kasvoillaan teeskentelevä hämmennys.
En tiedä mistään paidasta. Oletko itse roiskinut jotain ja unohtanut?
Anna katsoi hänen pyöreisiin, viattomiin silmiinsä ja tiesi, että anoppi valehteli. Mutta mitään ei ollut todistaa. Anna pukeutui toiseen vaatteeseen, sydän raskaana.
Seuraavina päivinä katosi hänen lempimukinsaSamuli oli antanut sen syntymäpäivälahjaksi. Sitä ei löytynyt enää mistään. Leena-Liisa kohautti olkapäitään kun Anna kysyi.
Olet varmaan pudottanut sen ja vienyt roskiin? En minä ainakaan ole nähnyt.
Myös Anna-Maijan shampooarvoisa katosi yön yli. Anoppi haroi vain käsiään.
Kai korkki vuoti tyhjäksi? Näitten muovien kanssa käy välillä noin.
Anna lopetti kyselemästä. Hän eli kuin sumussapäivällä automaattisesti töissä, iltaisin keittiössä, koska työhuoneesta oli tullut anopin valtakunta. Samuli veti itsensä kuoreensa, oli ärtyneempi, kitinästä syntyi riitoja.
Anna, olet viime ajat ollut kamalan hermostunut. Johtuuko se työstä?
Ei.
Mistä sitten?
Anna halusi sanoa, että ei kestänyt anoppiaan, että ei saanut hengittää omassa kodissaan, mutta sanat eivät tulleet ulos.
Olen vain väsynyt, anteeksi.
Samuli halasi ja suuteli ohimoon.
Koeta jaksaa. Anoppi on pian poissa, remontti viimeistään ensi viikolla valmis.
Mutta niin ei käynyt. Joka viikko Leena-Liisa palasi remonttikuulumisista huolestuneena.
Vielä piiperrystä jäljellä, tapetit ja listat. Ihan kohta valmis.
Viikkoja suli kuukausiksi.
***
Lokakuun loppupuolella Anna-Maija huomasi, ettei enää saanut nukuttua. Tai periaatteessa kyllä, mutta uni oli levotontaheräsi uupuneena. Silmäpussit syvenivät, kädet vapisivat.
Yhtenä yönä hän heräsi outoon ääneen, vaimeaan rapinaan, joka tuli anopin huoneesta. Anna nosti itsensä kyynärnojaan ja kuunteli. Rapina kuului uudelleen, sitten hiljeni.
Aamulla Anna kysyi anopilta kuuliko tämä jotain yöllä.
En mitään, lapsi. Nukahdan kuin tukki. Mitä sinä olet kuvitellut?
Joku liikkui.
Varmasti unta vain. Hermot reistaavat, käy lääkärissäkin jo.
Pitkän päivän jälkeen Anna huomasi kotona makean, vahamaisen tuoksun. Melkein kuin kirkossa. Hän nuuhki jokaisen huoneen rajat, löysi voimakkaimman hajun anopin oviaukosta.
Leena-Liisa, oletko polttanut kynttilöitä? hän kysyi illalla.
En, eihän täällä saisi. Miksi kysyt?
Täällä haisee vahalle.
Ehkä naapureilta tulee hormin kautta.
Tuoksu palasi iltaisin, öisin, aina häilyvä mutta yhä tunnistettava. Anna-Maija heräsi siihen, tunsi pelon hiipivän hitaasti niskaan.
Kerran, kun Leena-Liisa oli poissa, Anna kävi varovasti anopin huoneessa. Kaikki näytti normaalilta: hyvin pedattu sohva, siisti työpöytä, ikkunalaudalla hänen orvokkiruukkunsa. Hän avasi kaapin ovet: hameet roikkuivat siisteissä riveissä. Pohjalla matkalaukut ja pahvilaatikko, teipillä ja narulla suljettu.
Anna laskeutui kyykkyyn, haparoi laatikkoa, mutta silloin eteisestä kuului avaimen kilahdus. Hän säpsähti, pakeni pois huoneesta. Leena-Liisa tuli kantamuksineen.
Anna-Maija, oletko kotona? Minä jo luulin että olet töissä.
Tulipa huono olo, piti anoa vapaa.
Voi sentään. Käy lepäämään, laitan sinulle teetä.
Myöhemmin samana iltana Anna-Maija huomasi taas saman vahantuoksun. Ja kun hän meni eteiseen, näki sattumalta, että heidän yhteinen valokuvansa Samulin kanssa, se kehystetty, oli jätetty kaapin päälle. Hän poimi kehyksen, katsoi. Lasi oli ehjä, mutta hänen oma kasvonsa kuvassa oli raaputettu rikki: ohuilla, naarmuttavilla viivoilla, kuin neulalla vedetty.
Sydän hakkasi taas korvissa. Anna seisoi, kuva käsissään, katse välkkyi repeytyneeseen kasvoon.
Anna, mitä sinä tuijotat? Samuli tuli makuuhuoneesta, haukotteli.
Katso.
Samuli otti kehyksen, siristi silmiään.
Mikä siinä on?
Kuvassa… kasvoni on raaputettu rikki.
Näyttäisikö painovirheeltä? En muista oliko kuva ennen tuollainen.
Ei. Tämä on tehty tahallaan. Neulalla…
Mutta kuka?
Anna vaikeni. He tiesivät, ettei kodissa asunut ketään muuta. Mutta sitä ei voinut ääneen sanoa. Se olisi hullua.
Ehkä kuvittelin, Anna mutisi. Ei sillä väliä.
Yö kului ilman unta. Anna-Maija makasi ja tuijotti kattoon. Kuunteli, kuinka Samuli nukkui, ja kuinka seinän takana leikki jokin ääni.
***
Marraskuu alkoi kylmänä ja kosteana. Anna paleli jatkuvasti, kulki villatakki päällä sisälläkin. Aamuiset oksennukset pahenivat. Ruoka ei mennyt alas. Kun Leena-Liisa ei nähnyt, hän rouskutteli kuivaa näkkäriä ja joi teetä.
Anna-Maija, olet oikeasti sairaan näköinen, anoppi sanoi, mutta jonkinlainen tyytyväisyys välähti hänen silmissään. Anna-Maija kuvitteli niin.
Työpaikalla esimies pyysi puheilleen, ääni lempeänä.
Anna-Maija, teit viime raporttiin summavirheen, ja päivämäärät olivat väärin. Ei ole tapasi. Kaikki hyvin?
On, kiitos. Ei tule toistumaan.
Oletko varma, että terveytesi on kunnossa? Voit ottaa vähän lomaa.
Ajatus lomasta tässä kodissa, anopin varjossa, kouristi Annaa sisältä.
Kiitos, mutta ei.
Mutta kaikki ei ollut hyvin. Anna-Maija upposi johonkin sumuiseen tilaan, jossa päivät menivät tylsinä, automaattisesti töissä, ja illat keittiössä sumuisessa hiljaisuudessa. Samuli yritti keskustella, Anna vastasi lyhyesti. Välillä syntyi riitoja.
En ymmärrä sinua, Anna. Olet niin kaukana, oletko tässä enää ollenkaan?
Väsyttää.
Lääkärille pitäisi mennä. Äiti on tosi huolestunut.
Äiti sanoo. Anna nosti katseensa.
Äitisi puhuu liikaa.
Mitä?
Ei mitään.
Anna käveli makuuhuoneeseen. Samuli jäi yksin keittiöön.
Sitten tapahtui jotain mikä rikkoo viimeisenkin tasapainon.
Anna tuli töistä aikaisin, kuuden aikaan. Yleensä Leena-Liisa katsoi silloin telkkaria tai puhui puhelimessa ystävilleen, mutta nyt oli hiirenhiljaista.
Anna riisui takkinsa, meni kylpyhuoneeseen. Kun kuivasi kasvojaan, kuuli hiljaista ääntäkuiskuttavaa muminaa, joka kuului anopin ovesta.
Hän jähmettyi, kuunteli. Kuiskutus jatkui, rytmisenä, kuin loitsua. Ei rukousta.
Anna meni ovelle, joka oli raollaan. Näki vilauksen pöydänkulmasta. Kynttilät paloivat, kaksi tuhtia kirkollista kynttilää.
Sydän jyskytti. Anna astui sisään.
Leena-Liisa seisoi pöydän äärellä, kädet kuvien yllä. Yhdessä kuvassa oli Samuli, ylioppilaskuva, vieressä Anna-Maijan kuva. Hänen kuvansa oli viivattu ristiin mustalla tussilla.
Anna-Maija näki anopin heiluttavan kättä kuvien yllä, anopin sormissa kimalsi pitkä ompeluneula. Anoppi vei neulan kohti Anna-Maijan kuvaa.
Leena-Liisa, Anna-Maija kuiskasi käheästi.
Anoppi säpsähti, käännähti. Kasvot olivat kalpeat, silmät laajentuneet.
Anna-Maija… olitko siinä… en odottanut…
Mitä teet?
Leena-Liisa veti käden nopeasti takaisin, piilotti neulan. Kasvojen ilme muuttui kiusaannuksesta kiukkuksi.
Ei tämä sinulle kuulu. Mene pois huoneestani!
Anna tunsi sisältään jotakin katkeavan. Kaikki kuukausien ärsytys ja pettymys tulvahti ulos.
Huoneestasi?! hän astui eteent, kädet vapisivat. Tämä on minun kotini! MINUN! Ja tämä oli työhuoneeni, jossa olet asunut kuukausikaupalla!
Anna-Maija, älä huuda…
Minä huudan! Sinä poltat kynttilöitä, raavit kuviani, piilotat astioitani ja vaatteitani. Ruuhkaannut elämäni!
Minä EN ole tehnyt mitään, anoppi nosti päätään, kylmä viha kasvoillaan. Olet itse pilannut kaiken. Teet Samulin onnettomaksi! Toisen naisen kanssa olisi jo lapsi talossa, ja perhe kasassa. Mutta sinä… työsi vain kiinnostaa! Ole edes vaimo!
Sanojen iskut olivat teräviä. Anna-Maija seisoi, hengitti raskaasti, kyyneleet nousivat silmiin.
Kuinka kuinka sinä kehtaat
Minä kehtaan, koska olen hänen äitinsä! Kasvattanut yksin. Uhrautunut. Kuka sinä olet? Nappasit poikani!
Nappasin? Me rakastamme toisiamme! Olemme perhe!
Perhe? anoppi nauroi, täynnä halveksuntaa. Et pysty edes lasta saamaan. Katso nyt itseäsi, kuivunut, sairas… et sovi hänelle.
Jokin katkesi. Anna-Maija tarttui kynttilöihin, pudotti ne lattialle. Otti oman rypistetyn valokuvansa, repi sen kahtia.
Lähde, hän sanoi matalalla, lujalla äänellä. Lähde minun kodistani. Nyt.
Mitä? Leena-Liisa kalpeni. Et sinä!
Kyllä minä. Tämä on minun kotini, ja minä ne määrään. Pakkaa ja lähde.
Samuli ei anna anteeksi!
Minä puhun Samulin kanssa. Sinä lähdet nyt!
Ovi kävi. Samuli palasi töistä. Kuullessaan metelin hän juoksi huoneeseen.
Mitä täällä tapahtuu?
Leena-Liisa juoksi pojan luo, tarttui kädestä.
Samuli, vaimosi ajaa minut ulos! Hän loukkasi minua ja käski lähteä!
Samuli katsoi ensin äitiä, sitten Anna-Maijaa. Tämä vapisi, kädessään revitty valokuva, kyyneleet virtasivat.
Katso, Samuli, katso mitä hän on tehnyt, Anna-Maija näytti pöydän, lattialla kynttilät, kuvat, neulan. Samuli tuijotti, sanat hukkuivat kauhuun.
Äiti?
Ei mitään, rukoilin sinulle vain onnea…
Onnea, neulalla ja rikotuilla kuvilla? Samulin ääni kiristyi. Mitä peliä tämä on?
Halusin auttaa! Vaimosi ei ole sinulle oikea!
Älä sano sanaakaan! Samuli karjaisi, niin kuin Anna-Maija ei ollut kuullut koskaan ennen. Nyt hiljaa!
Hän kaivoi anopin tavarat kaapista, viskasi sängylle.
Pakkaa. Vien sinut joensuun bussille tänään.
Poikani
Nyt. Pakkaa.
***
Reipas tunti kului. Leena-Liisa pakkasi hiljaa, kivettyneenä. Samuli auttoi, vaitonaisena. Anna seisoi eteisen seinällä, voimattomana.
Lopuksi Leena-Liisa pysähtyi ovelle. Katsoi Annaa pitkään, raskaasti.
Tulet vielä katumaan.
Anna ei vastannut. Samuli nosti laukut ja meni. Leena-Liisa meni perässä, ovi sulkeutui.
Anna jäi yksin.
Hiljaisuus iski kuin korville. Anna käveli anopin entiseen huoneeseen, katseli ympärilleen. Pöydällä kynttilänjämät, repeytyneitä valokuvia. Hän keräsi, vei parvekkeelle roskiin.
Sitten hän avasi ikkunan, laski marraskuun kylmän ilman sisään. Seisoi hetken, katsoi taivaalle ja kattotiilille ja tunsi, että nyt hengitys kulkee kevyemmin.
Samuli palasi myöhemmin, kello oli jo puolenyön yli. Mies rojahti sängylle.
Vein bussille. Lähti Joensuuhun.
Anna istui viereen, tarttui käteen.
Anteeksi.
Miksi? Minun pitäisi pyytää anteeksi. En huomannut, tai en halunnut huomata mitään tätä. Luulin sinua vain stressaantuneeksi.
Hän peitti kasvonsa käsillä.
En tiennyt, että hänestä oli tuohon.
Hän on yksinäinen. Menetti puolison, jäi sinun varaasi. Ei selitä tekoja.
He istuivat hiljaa. Sitten Samuli kietaisi kädet Annan ympärille. Hän tunsi, miten miehen kädet vapisivat.
Pelkäsin menettäväni sinut. Et enää ollut lähellä.
En ollut. En saanut henkeä.
Nyt saat. Lupaan.
Aamulla Anna heräsi aurinkoon. Hän nousi, kuunteli. Asunnossa oli täydellistä hiljaisuutta. Ei keittiön matinointia, eikä anopin ääntä.
Hän käveli huoneet läpi. Omasta huoneesta oli tullut taas hänen oma työtilansa. Tyhjä, rauhallinen, vain kirjahyllyt ja tietokone.
Keittiössä Samuli keitti kahvia.
Huomenta.
Huomenta.
He söivät aamiaista kahdestaan, äänettömästi, mutta sopuisasti. Anna söi paahtoleivän voidella, eikä tuntenut pahoinvointia ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Anna, sinun täytyy mennä lääkäriin. Varaan tänään ajan.
Hyvä, varaa vain.
Samuli varasi seuraavalle päivälle terveyskeskukseen ajan. Anna lähti töihin ja tunsi pitkästä aikaa olonsa… ei hyväksi, mutta kevyemmäksi. Kuin paino olisi nostettu pois.
Illalla he istuivat sohvalla. Samuli painoi pään Annan olkapäälle.
Mietin, mitä tapahtuu äidin kanssa jatkossa. Hän ei ole soittanut.
Luuleeko hän, että olet vihainen?
Ehkä. En voi täysin katkaista välejä. Se on minun äiti. Mutta sinua en enää koskaan altista tuolle.
Takaan sen.
Ehkä, jos kaikki rauhoittuu… hän voi joskus tulla kylään. Kylään, muttei enää asumaan. Se on ehto.
Hyvä niin.
Ja lasta en jätä hänen kanssa yksin.
Samuli nyökkäsi. Anna tiesi, että äidin läsnäolo ei ollut kokonaan poispyyhittävissä, mutta tunsi että rajat oli nyt selvät.
***
Seuraavana päivänä Anna kävi lääkärissä. Vanhempi naislääkäri kuunteli oireet, kysyi kysymyksiä.
Milloin oli viimeksi kuukautiset?
Anna mietti. Tajusi yhtäkkiä ettei tiennyt.
Kuukausi sitten, vai kauemminkin.
Tehdäänpä raskaustesti.
Anna hätkähti. Ei ollut edes ajatellut asiaakaikki oli painanut alas.
Testi oli positiivinen.
Onnea, lääkäri hymyili. Ensimmäisiä raskausviikkoja mennään. Tämän takia on ollut huono olo.
Anna käveli ulos terveyskeskuksesta häkeltyneenä. Hän oli raskaana. Heidän lapsensa.
Hän istui ulos penkille ja itkihelpotuksesta, ilosta, pelosta.
Illalla Anna kertoi Samulille. Mies ei ensin uskonut, sitten nosti naisen syliinsä ja pyöritti ympäri.
Ihanko totta? Meille tulee lapsi?
Ihan oikeasti.
Anna… se on ihmeellistä.
He pitivät toisiaan kädestä kiinni keittiössä, Samuli toisti yhä uudestaan rakastan sua.
***
Viikkoja vieri. Leena-Liisa ei ottanut yhteyttä. Samuli soitti pari kertaa, ei vastausta. Sitten tuli viesti: Elän, terveisiä. Älä huolehdi.
Anna-Maija alkoi toipua. Reipas pahoinvointi jatkui, mutta oli siedettävää. Hän söi enemmän, jaksoi paremmin. Iltaisin he laittoivat työhuoneen kuntoon, siirsivät takaisin omia tavaroita, ostivat uudet verhot.
Asunnosta tuli taas avara ja valoisa. Anna-Maija kokkasi lempiruokiaan, Samuli auttoi. He nauroivat taas yhdessä.
Eräänä iltana Samuli sanoi:
Mietin mummoa. Kun lapsi syntyy, hän haluaa varmasti nähdä lapsen.
Saa tavata. Päiväsaikaan. Yöpyminen ei enää koskaan onnistuse on minun rajani.
Käy, Samuli sanoi kiitollisena. En jätä lasta hänen kanssaan yksin. Ainakaan aluksi. Ehkä ajan kanssa… mutta nyt ei.
Hyvä.
Anna, en halua enää yhtään sitä painostavaa ilmapiiriä meille. Lapsikin tuntee jos kotona on aina kireää.
Eikä koskaan tulekaan. Rajat on nyt selkeät. Äitini ottaa ne vastaan tai ei, mutta me emme enää jousta.
Anna painoi poskensa Samulin rintaa vasten. Ulkona sade ropisi, mutta kotona oli lämmin ja hiljaista.
Uskotko että pystymme tähän? hän kysyi hiljaa.
Pystymme. Koska me toimimme nyt yhdessä, emmekä enää jousta vääristä asioista.
Anna nyökkäsi. Sisällä oli vielä varjo, mutta hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin koskaan. Hän oli osannut sanoa ei. Oli pitänyt kiinni kodistaan, elämästään, oikeudestaan elää niin kuin halusi.
Samuli, hän sanoi ja painoi käden vatsalleen. Lupaa, että jos vielä tulee vaikeaa, sinä kuulet minua. Et teeskentele että kaikki on hyvin.
Lupaan. Kuulen aina.
