Elämän oppitunteja Iidalle
8. toukokuuta
Tänään tajuan, kuinka elämässä on hetkiä, jolloin sydän meinaa hypätä rinnasta ja kaikki varmasta muuttuu hapuilevaksi. Seison kahvilan ulkopuolella Helsingin keskustassa, harmaiden kivitalojen välissä ja sateen pienten, keväisten pisaroiden osuessa takkiini mietin, miten kerron asiani Timolle. Sormet hikoilevat villatakin taskussa, vaikka ulkona on jo lämmin. Hänen kaverinsa nauravat, yksi kurkisti minuun, kuin olisi odottanut elävää draamaa. Suomalainen jengi antaa ymmärtää enemmän kuin sanoo.
Timo, minun pitää kertoa sulle jotain, sanon viimein. Ääni värisee, vaikka yritän kuulostaa vakaalta.
No, mikäs nyt? Timo kääntää katseen minuun, mutta hänen huomionsa karkailee jo takaisin kavereihin. Ääneen eksyy ärtymystä, kuin häiritsisin jotain tärkeää.
Vedän syvään henkeä.
Olen raskaana, sanon suorilta, vaikken oikein tunnista omaa ääntäni.
Timo nauraa, kovaa ja vähän liian pitkään. Seison siinä, maailma tuntuu hetken kuin katoavan jalkojen alta.
Oikeestiko? Raskaana? Kuuletteko jätkät, Iida yrittää ny pitää mut naimisiin!
Kaverit hörähtävät, joku kääntää selkänsä, toinen tuijottaa minua. Veri pakenee kasvoiltani, ja kädet puristuvat nyrkkiin kylmästä.
Tämä ei ole vitsi, kuiskasin. Se on meidän lapsi.
Timo tulee askelen lähemmäs, niin että haistan hänen partaveden. Puhuu kovalla, selkeällä äänellä, koko porukalle:
En ole ottanut sua vakavasti. Hauskaa vaan, tajuatko? Älä työtä tästä mulle mitään lasta.
Ne sanat osuvat kovemmin kuin pakkanen tammikuussa. Käännyn pois, kyynel polttaa silmäripsissä, mutta en halua itkeä hänen edessään. Kuljen sateen halki, en katso taakse, haluan vain pois niiden katseiden alta.
Seuraavat päivät kaikki tuntuvat värittömiltä. Aamulla kun Helsingin raitiovaunu kolisee ohitse, ikkunat näyttävät harmaalta, ja jokainen ajatus pyörii vain Timosssa. Hänhän voisi vielä muuttaa mielen, ehkä vain pelästyi? Lähetän hänelle viestejä: ensin rauhallisia, sitten hätääntyneitä, liitän mukaan ultrakuvan ja pidempiä kirjeitä. Kerron, kuinka voisimme yhdessä kävellä puistossa, lukea iltasatuja tytöllemme, hymyillä talvi-iltana kynttilän valossa. Ei vastausta. Soitan, mutta Timo ei enää vastaa tai laittaa puhelimen hiljaiselle.
Eräänä iltana menen hänen kotinsa eteen Kallioon. Odotan postiluukun alla tuntikausia kylmässä kevätyössä, mutta turhaan. Lopulta Timo ei tule, vaan hänen kaverinsa, se sama joka nauroi kahvilassa.
Iida, Timo halusi, että et enää etsi häntä, sanoo poika hermostuneena, katse kengissä.
Miten hän voi noin vain jättää lapsensa? kysyn särkyneellä äänellä. Tämä ei ole mikään leikki.
Niin, mutta hän ei halua lapsia. Sellaista se joskus on, vastaa kaveri, olkapäät väsyneenä.
Kotiin tulen murskana. Peilistä katsoo takaisin kalpea nainen, jonka silmistä on kadonnut kaikki ne valonsäteen kipinät. Mutta jossain syvällä palaa pieni liekki, joka ei suostu sammumaan ehkä se on suomalainen sisu.
Kirjoitan Timolle viimeisen kerran: Aion synnyttää tämän lapsen. Jos haluat tietää, saat tietää sinulle syntyy tytär. Nimeän hänet Ainoksi. Liitän mukaan selkeimmän ultrakuvan. Muutaman tunnin kuluttua tulee vastaus: Ihan sama.
Itken koko yön. Aamulla syliin jää sirpaleinen olo ja kerron kaiken vanhemmilleni. Isä kuuntelee ilme kylmänä, äiti rutistaa käsilaukkuaan hermostuneesti.
Jos et hoida asiaa ja ryhdistäydy, et voi sanoa tätä enää meidän kodiksi, sanoo isä katsoen silmiini.
Vastustan itkua niellen:
Synnytän tämän lapsen ja kasvatan hänet itse! Jos ette halua olla mukana, niin olkoon sitten niin.
Vanhemmat pitävät lupauksensa: lakkaavat kyselemästä kuulumisia, jättävät minut yksin. Ainoa apu on pieni huone Vallilasta, kaupungin opiskelija-asunnosta.
Otettuani välivuoden lääketieteellisestä, elämä on selviytymistä: yöt unettomia, Aino itkee, rahat eivät riitä mihinkään. Opin säästämään kaikesta yksi teepussi viiteen kuppiin, ostan halvinta ruisleipää, kuljen samoissa housuissa vuodesta toiseen. Mutta kun tyttäreni hymyilee, pieni käsi puristaa sormeni, tunnen, ettei mikään uhraus lopulta ole liian suuri.
Aino kasvaa uteliaaksi ja nauravaiseksi tytöksi, silmät kuin kirkkaat järvet. Lätäköistä iloitsee kuin muu Suomi juhannuksesta. Teen töitä päivisin terveysasemalla, iltaisin tarjoilijana lähikuppilassa, viikonloppuisin hoidan naapureiden lapsia. Nukun vähän, mutta Ainon halatessa jaksan kaiken.
Joskus vieläkin kurkkaan Timon somea: hänellä menee hyvin, lomat etelän rannoilla, uudet kaverit, isot naurut missään ei mainintaa lapsesta. Kun Aino täyttää yhden, lähetän Timolle kuvan: Näetkö kuinka kaunis hän on? Hän muistuttaa sinua. Ei vastausta pian Timon profiili on minulle suljettu.
Vuodet kuluvat. En palaa enää lääketieteelliseen, vaan opettelen hierojaksi, otan asiakkaita kotiin. Vähän rahaa, mutta tarpeeksi Ainolla on kaikki, mitä hän tarvitsee. Hänellä on uikkareita, mekkoja päiväkodin juhliin ja jokainen kesä säästän matkarahaa Serenaan tai järville.
Ainosta kasvaa säkenöivä nuori nainen, päättäväinen ja lempeä. Hän opiskelee hyvin, nauraa ystävilleen, pohtii tulevaa. Olen ylpeä, vaikka joskus näen hänen silmissään tyytymättömyyden: miksi asumme edelleen opiskelija-asuntolassa, miksi hänellä ei ole isää. Silloin silitän hänen tukkaansa ja sanon: Pääasia että meillä on toisemme, rakas.
Kun Aino täyttää kahdeksantoista, Timo ilmestyy uudestaan kuvaan. Hänestä on tullut rikas, peri setänsä asunnon Espasta, uusi auto alla. Nyt hän haluaa olla isä.
Moi, Aino, hän sanoo ojentaen kukkia ja suklaata kuin se korvaisi menneet. Olen isäsi. Voin antaa kaiken, mitä haluat.
Aino katsoo epäluuloisena; silmissä taistelee houkutus ja vuosien kipeä muisti. Hän ei ota lahjoja.
Tiedän kyllä, kuka olet. Äidin tarinat ovat tuttuja.
Timo yrittää hymyillä, mutta jää kiinni omaan kömpelyyteensä. Hän kuvitteli, että pärjää Euroilla ja statuksella.
Noh, älä nyt virallisesti, sanoo hän. Kyllä me isä ja tytär ollaan. Voidaan vielä korjata aiemmat virheet.
Ai ne kahdeksantoista vuotta ilman syntymäpäiväkorttiakaan? kysyy Aino hiljaa. Hänen äänensä kantaa enemmän pettymystä kuin vihaa.
Timo kalpenee. Hän on vaivautunut, mutta kiirehtii lupaamaan yhä enemmän.
Ennen olin nuori ja hölmö, nyt voisin tarjota matkoja, hyvää koulua, uuden kämpän…
Aino pysyy hiljaa. Mielessä vilisee muistot: äiti yöhommissa, ramenia muovikiposta, se pieni huone, jossa isä ei käynyt.
Olisitko tullut ilman perintöä? kysyy Aino, ja Timo sanattomana. Hän yrittää tarttua tyttäreensä lupauksilla, mutta Aino vaihtaa sanojen virrasta päätöksen:
Et voi ostaa minua, etkä meidän yhteistä aikaa. Äiti uhrasi vuosia minun takiani, ja olen kiitollinen siitä. Arvostan häntä liikaa hyväksyäkseni rahasi kuin hyvitystä.
Timo seisoo kädet alhaalla, ymmärtäen ehkä ensi kertaa. Mutta hän yrittää vielä:
Voisin yrittää opetella olemaan läsnä, edes nyt.
Aino katsoo pitkään, sitten myöntyy varovaisesti, mutta omilla säännöillään: vain jos paikkaansa ei osteta hän haluaa heidän tutustuvan ilman lahjuksia, Timo tapaa äitini ja kaikki puhutaan auki rehellisesti.
Timo lupaa. Kahdessa kuukaudessa Aino lämpenee hänelle, ylpeät sanat unohtuvat nopeasti: uusi asunto ja auto, isän tarjoama raha vievät voiton. Lopulta Aino alkaa halveksia minua, äitiään, joka koko nuoruutensa laittoi itsensä sivuun.
Eräänä iltana hän astuu ovesta, katsoo minua ylpeästi:
Äiti, muutan Timon luo. Hän osti minulle oman asunnon, autonkin saan. Enää ei tarvitse kituuttaa.
Lusikka jää käteeni kesken teekupin. Kaikki jäätyy.
Mieti vielä, Aino, sanon silti rauhallisesti. Hän jätti meidät ennen kuin synnyit, nyt on helppoa tarjota, kun kaikki on valmista.
Onpa helppoa syytellä! Ainakin nyt isää kiinnostaa! Sitä ei voi sanoa sinusta. Sinä pidit minut köyhyydessä!
Köyhyydessä? sanani jäävät kiinni kurkkuun. Oli vuosiakin, kun ihmettelin millä maksan laskut, jotta saat käydä uimassa Helsingissä, että saat uuden hupparin kevääksi. Sain kaiken juuri ja juuri riittämään.
Sääli, Aino naurahtaa ivallisesti. Eihän se ole normaalia elämää. Kaikilla kavereilla on rich-kesämatkat, uusimmat iPhonet ja taskurahaa. Minä sain vain tyytymistä.
Tunnustan hänelle, miten jokainen euro käännettiin, jotta lapsemme selviää.
Minä jumituin sinun köyhiin sääntöihisi. Haluan elää, en niukasti selviytyä!
Ai elät mieluummin miehen luona, joka ei sinua lapsena halunnut? kysyn hiljaa.
Ainakin nyt saan mahdollisuuksia! sinä vain kadehdit, kun sinulle ei koskaan käynyt näin!
Se tuntuu kaikista pahimmalta. En vastaa, annan hänen höykyttää laukkuaan, kiukkuisena paiskoa tavaroita. Sanon vain:
Jos noin ajattelet, ehkä on parasta, että lähdet.
Aino katsoo minua hetken, toivoo ehkä syliä, anteeksipyyntöä, että pyytäisin jäämään. Mutta en liiku. Hän heittää avaimet lattialle ja paiskaa oven kiinni. Aalto nousee sisällä, ja kun viimein lysähdän tuoliin, itken niin kuin en vuosiin ole itkenyt. Ei ääneen, vaan hiljaa, varpaat kylmillä lattialaatoilla, kaatunut tee jäähtyy pöydällä.
***
Kaksi vuotta kuluu. Opin käyttämään rahaa itseeni: ostan lämpimän villakangastakin, uuden mekon, käyn Lapissa vaeltamassa vuosien tauon jälkeen vain itseni vuoksi.
Hierojakurssilta löydän rauhallisen ja vakaan Samulin. Hän työskentelee insinöörinä, annamme toisillemme tilan olla keskeneräisiä ja onnellisia.
Yksi ilta oven takana seisoo Aino. Hiukset sekaisin, silmien alla tummat renkaat, pieni laukku kainalossa.
Äiti saisinko tulla sisään? ääni on pieni ja katkeileva.
Varaan teetä, ja Aino istuu alas, uupuneena.
Isä meni uusiin naimisiin heille syntyi poika. Minä jäin ulos. Sanoi, että olen saanut tarpeekseni: kaikki on hänen nimissään. En pysty edes jatkamaan opintoja enää.
Kuuntelen, laitan kupin hänen eteensä pöydälle. En halua sanoa pahaa, vaikken unohtanut kaikkea kipua. Istun vain lähettyville, hiljaa.
Mitä nyt haluat? Uskallan kysyä, äänessä uupumusta.
Näen, kuinka hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä.
Anna anteeksi, äiti. En arvostanut sitä mitä teit hyväkseni. Luulin raha onnea. Sain kaiken kauniin, mutta ei siitä tullut perhettä, ei rakkautta.
Hengitän. Olisin voinut vastata jyrkästi, mutta lasken kämmeneni varovasti hänen olalleen.
Aloitetaan alusta, jos haluat. Mutta nyt tehdään toisin: muutan Samulin luo. Voit asua tässä huoneessa, mutta sinun täytyy hankkia töitä ja jatkaa opintoja.
Aino painaa päätään, nieleskelee.
Takaisin tänne? Ei kai taas tämän jälkeen? Kuinka voin palata yhteiskeittiöön ja siihen sänkyyn?
Hän raivoaa hetken, kulkee edestakaisin. Odotan. Kun hän viimein seisahtuu, sanon:
Nyt on aika oppia: etsiä voimasi sisältä. Rakentaa oma elämä ei enää minun selkänahasta, ei isän rahasta. Vapaus tulee vastuusta.
Aino naurahtaa kuivasti. Minäkö muka haluan elää sinun elämääsi? Työnnät minut takaisin niukkuuteen ja suruun.
Et vaan omanlaisesi, sanon hiljaa.
Hän ottaa laukun ja lähtee. Ovi tömähtää, valokuva meistä putoaa seinältä. Kolkko olo jää jäljelle, mutta tällä kertaa päätän: nyt en juokse perään.
***
Viikko hiljaisuutta ja epäilystä. Ainon rahat on kohta käytetty. Kukaan ei palkkaa, ilman työkokemusta ja koulua. Hän soittaa numeroni puoliksi, mutta ei uskalla painaa vihreää luuria.
Lopulta hän tulee, käyvät portaita ylös Vallilassa. Minä olen jo poissa asun nyt Samulin kanssa. Naapuri ojentaa avaimet ja paperilapun.
Iida, jätin sinulle huoneen. Olet täällä niin kauan kuin tarvitset. Rakenna oma elämä. Uskon sinuun. Äiti.
Aino lukee kirjeeni monta kertaa, painaa avaimet nyrkkiinsä, itkee. Tänä iltana hän näkee, että elämä alkaa alusta, eikä sitä rakennetakaan kenenkään muun rahoilla. Täytyy rakentaa asunto, arki, unelmat, oma tahto. Kylmässä, mutta rehellisessä suomalaisessa yössä, ensimmäistä kertaa tyhjän paperin äärellä ja ehkä juuri siksi oikeilla poluilla.
