Meidän perheessämme oli kaksi tytärtä: minä ja Aino. Oli silmiinpistävää, että Aino oli vanhempiemme suosikki, eikä he edes yrittäneet peitellä sitä. Se alkoi jo Ainon varhaislapsuudessa; hänelle annettiin parhaat vaatteet ja lelut, kun minä sain vain vanhat käytetyt tavarat. Lisäksi Aino muistutti paljon sekä isää että äitiä ulkonäöltään, hänessä oli kauneutta, jota kaikki ihailivat. Minä puolestani olin enemmän isäni veljen näköinen, joka ei ollut stereotyyppisesti viehättävä. Jopa vanhempani kutsuivat minua rumaksi.
Lukion jälkeen vanhempani ostivat Ainolle oman asunnon Helsingin keskustasta ja aloittivat sen remontoimisen. Samaan aikaan minut lähetettiin asumaan isoäitini kanssa hänen kolmionsa Espoossa.
Isoäitini sairastui vakavasti, ja jouduin kiirehtimään koulun jälkeen kotiin huolehtimaan hänestä. Silloin hän tunnusti aikovansa jättää asunnon vanhemmilleni perinnöksi. Pyysin monta kertaa apua vanhemmiltani, sillä oli todella raskasta hoitaa vanhaa ihmistä yksin. He kuitenkin vastasivat, että heillä oli kiire Ainon asunnon järjestelyiden kanssa. Juuri ennen kuin isoäitini kuoli, hän kertoi säästäneensä minulle huomattavan määrän euroja. Hän kehotti minua pitämään asian salassa vanhemmiltani ja ottamaan rahat itselleni huomaamattomasti. Hautajaisten jälkeen vanhempani ryhtyivät epätoivoiseen etsintään, penkoivat koko asunnon, mutta turhaan.
Siihen mennessä olin jo ostanut itselleni kaksion Vantaalta ja aloin laittaa sitä kuntoon. Silti asuin vielä isoäitini kodissa. Kaksi kuukautta myöhemmin vanhempani ilmoittivat aikovansa vuokrata isoäidin asunnon, koska Aino tarvitsi rahaa, kun hänen siskollaan oli vaikeuksia. Kysyin, voisinko itse saada oman tilani. He sanoivat, että olen aikuinen ja että minun kuuluu huolehtia itse omasta elämästäni. Niinpä ryhdyin toimeen.
Kun minun kaksioni oli vihdoin remontoitu, muutin sinne. Sain myös poikaystävän, ja suhteemme oli vakavalla pohjalla. Heti kun vanhempani saivat tietää, että olin ostanut omistusasunnon, he leimasivat minut varkaaksi. Kyllästyneenä jatkuviin loukkauksiin, pyysin heitä lähtemään ja katkaisin kaikki yhteydet.
Elämä opetti minulle, että oman arvon ymmärtäminen on tärkeintä. Ei ole väärin rakentaa omaa elämäänsä, ja toisinaan on parempi kulkea omia polkuja, vaikka se vaatisi irtipäästämistä niistä, jotka eivät osaa arvostaa meitä sellaisina kuin olemme.
