Kaikkea sattuu elämässä
Meillä lastenneuvolassa työskenteli sydänlääkäri Eero Ilmari (kaikki nimet tarkoin muistettu). Kesäisin, kuten muutkin, hän vietiin kuukaudeksi-pariksi lasten leirille lääkäriksi tarkastamaan keittiötä, punnitsemaan ipanoita, kurkkaamaan sänkyjen alle ja rasvaamaan naarmut Bepanthenilla jos mitään pahempaa ei sattunut, kop kop.
Eerolla oli silloin ikää varmaan 3840, urheilullinen, tukka suolaa ja pippuria, hieman laineikas, nenä kuin kalevalaisessa relievissä, terävät silmät ja kulmakarvat naiset olivat heikkona häneen.
Eräänä päivänä Eero kertoi:
Vuosi oli 1985, viinan vastainen taistelu oli kuumimmillaan, ja alkoholin kanssa jään kiinni, niin edessä saattoi olla helposti potkut, eikä asuntojonoissa etenemisen toivossa ollut toivoa olitpa missä virassa hyvänsä.
Kaikki oli vakavaa, eikä lasten leikkiä.
Oli viimeinen, elokuinen leirivuoro, viimeinen yö. Kaikki meni tavallisella tavalla lapset eivät nukkuneet, juoksivat pitkin naapurihuoneita, mönkivät lakanoihin, sutivat hammastahnalla ja brillivoiteella. Ohjaajat juoksentelivat muka perässä, mutta ehtivät siinä ohessa maistaa vähän mustikkaviiniä, kotikaljaa ja Koskenkorvaa ei suinkaan juoppouteen, vaan leiritapojen vuoksi.
En minäkään ollut muuta, miksi olisin erilainen kuin muut? Yö kului, varhain aamulla lapset ruokittiin ja pussitettiin busseihin. Puolentoista tunnin päästä saavuimme Helsingin Kansallisteatterille, lapset ojennettiin vanhemmille, kaikki tallessa, kukaan ei puuttunut!
Otettiin siinä vielä pieni siivutettu jaloviina, ja laahustettiin kotiinpäin, pöytä jo katettiin leirivuoro päättynyt, ja vaimoni Ainoa kanssa matka odotti, äidin luokse Turkuun, syyskuussa, ruska-aika mikä nautinto!
Ja sitten iski viini, valvottu yö, viini, tärisevä bussi, viini, loputon paahde rojahtelin pusikkoon Kansallisteatterin aukion laidalle ja pum simahdin.
Leiriväki jo häipyi koteihinsa, vain sairaanhoitaja Anni sattui näkemään minut, yritti huojuvasti herätellä, ponkaista pystyyn turhaa, minä vain kuorsasin, suloisesti, rennosti.
Anni tajusi tällaisesta tempusta tulee suoraan selittämään virkavapaassa, häätö ja ammattipiirissä pilkatut loppuelämäksi. Mutta Anni oli kunnon ihminen eikä jättänyt onneksi hän asui aivan vieressä, Lönnrotinkadulla, 84:ssä. Joku auttoi nostamaan, Anni melkein raahasi minut, ja jotenkin sain jalkani liikkumaan näin pääsin hänen huoneeseensa neljän hengen kimppakämpässä.
Kahden tunnin päästä heräsin, en siksi että olisin selvinnyt, vaan siksi että kuiva viini paloi ulos
Yritän nousta, manaan jotain, Anni melkein hyökkää, tukkii suuni kämmenellään ja supattaa korvaan etten rymistelisi.
Mitään en tajua pissahätä on hirmuinen! yritän nousta, Anni pitää kiinni ja selittää.
Kävi ilmi, että Annin kämpän naapurit eivät olleet mitään lempeitä leipureita, vaan elämäntuskaa pullollaan. Hän oli kunnon nainen, asui yksin, ja jos vanhat naapurirouvat näkisivät miehen hänen huoneessaan huh, ankaraa olisi tiedossa.
Hetkessä myötätunto herää, mutta vessahätä ei hellitä, vaan yltyy entisestään. Tämän ilmaisin Annille kuin rehellinen suomalainen. Onneksi hän, sairaanhoitaja kun oli, toi ämpärin, poistui, palasi ja vei sen pois.
Huh! Elämä jatkuu taas.
Ja sitten tajuan: olen ollut jo kaksi tuntia myöhässä kotoa, laukku pitäisi sulkea; vaimo, anoppi, appi, kummit ja mitä muita sukulaisia istuu jo pöydän äärellä, eivät enää istu, vaan pommittavat kolleegoita, kohta soittelevat sairaaloihin! Helvetillinen tilanne.
Selitän Annille, hiljaa viittomilla ja supatellen, että hänen elämäntapansa on hyvin ymmärrettävää, ja että olen joskus ollut samassa liemessä, mutta jos en nyt heti ilmesty kotiin, hänen naapurirouvansa ovat viattomia pulmusen poikasia verrattuna minun sukulaislaumaani.
Hieman riideltiin, Anni ehdotti: yksi naapureista oli aamulla kadonnut jonnekin; toista hän pyytää hakemaan leipää; kolmannen hän houkuttelee keittiöön leiritarinoita kuulemaan; minun tulee siitä sitten hiippailla eteiskäytävään, lukea huulten liikkeitä, liukua ovenraosta, ja sulkea ovi varovaisesti, ei paukauttaa.
Noin, naapuri lähti kauppaan
Toinen kolistelee keittiössä
Anni rämpyttää kattiloita, luo äänimuurin minulle
Otan kengät jalasta ja pidän niitä oikeassa kädessä, hiivin sukkasillani ovella
Avaan vasemmalla hakaa
Äänekäs narahdus kuuluu, mutta SE ON TAKANA!!!, juuri siellä missä naapuri muka oli poissa, ja iloisesti, kähisevällä äänellä, niin tutulla sävyllä, joku melkein huutaa: Päivää vaan, Eero Ilmari!!!
Kengät tipahtavat lattialle, minä tuherran niitä jalkaan, oven raollaan ja jo ulkona, edes katsomatta taakseni: Hyvää päivää, Sirkka-Leena!
Ei tarvinnut katsoa, tiesin muutenkin appiukon parhaan ystävän ääni jäi hyvin muistiin kuten myös ne värit, joilla hän myöhemmin maalaa tämän tarinan kaikelle suvulle Kuka minua uskoo, kun kengät on kädessä ja conttipohjat sukkien päällä?
Puolen tunnin päästä olin kotona, Sirkka-Leena ei ollut vielä ehtinyt soittaa, kaikki huokasivat helpotuksesta: Eero, me melkein jo luultiin että sinut on kadotettu, tule pöytään, taksi odottaa, on aika lentokentälle! ja kaikenlaista muuta suuri ja vielä toistaiseksi sopuisa suku tervehti.
Saavuimme äitini luokse Turkuun lomalle säpsähdin jokaiseen puhelinsoittoon, odotin tytärpuolen soittoa, pelkäsin viestejä. Juoksin aina puhelimen luo, en käynyt edes rannalla, etten vain missaisi puhelua
Kolmen päivän päästä äiti nappasi minut keittiössä, grillasi ja minä tunnustin koko jutun.
Niinpoika, sanoi hän laulun sanoin, tottakai uskon sinua, mutta en tiedä kuka muu uskoisi. En voi auttaa, mutta lomaasi en päästä pilaamaan, kaikki puhelut vastaan minä, et mene enää vastaamaan. Kotiin palattua sitten eläköön kuten käy. Yritä nukkua.
Kuukauden päästä palasin kotiin. Voit kuvitella tunnelmani millaisia kohtauksia, kysymyksiä, huutoja ja hellyydenosoituksia olin kuvitellut itselleni.
Kone laskeutui, kaikki nousivat, minä nyhjäsin vielä, lentoemäntä jo katsoi oudosti, vaimo hoputti en vain pystynyt nousemaan, stressi oli polttanut jalkani hervottomiksi
Lopulta Aino veti minut ylös, vaappuin vähän matkaa, refleksit palasivat, laahustin portaita alas.
Siihen aikaan kentältä käveltiin peltopolkua kaupungin laitaan kaikki muut olivat jo poissa, vain anoppi ja appi seisoivat kaukana, käsiä heilutellen, hymyillen leveästi.
No missä te viivyitte! Pelättiin jo, teitä ei näkynyt muiden joukossa! Aino, sinä olet rusketuksen saanut, virkistynyt!
Eero, miten olet noin laihtunut? Ja kalpea? Olitko kipeänä?
Katson heidän teennäisiä, myötätuntoisia kasvojaan, joista näkee kuinka he nauttivat minun epämukavuudestani ja mietin miten olen voinut vuosia pitää heitä kunniassa
Kotona pöytä katettiin, maljat, naurunpurskahdukset, tarinat, mutta Sirkka-Leenasta ei ääntäkään. Ajattelin, että johan nyt nauttikoon hekin, minäkin odotan.
Viikkoja kului paino tippui seitsemän kiloa, unet hukassa, rytmihäiriöt, työssä ei aivot toimi, elän kuin aave verhojen välissä. Viina ei ota nappia, join kuin vettä, eikä tullut muuta kuin pahoinvointia.
Marraskuun pyhät. Pöytä koreana, ruokaa, juomaa, sukulaisia, anoppi vastapäätä
Ja minä EN KESTÄNYT ENÄÄ
Kumarruin pöydän yli ja miltei kajautin: No, äiti, mites se Sirkka-Leena jakselee nykyään?
Vastauksen jälkeen purskahdin, en edes nauranut vaan ulvoin, kaadoin lasit, levitin kädet ja rojahti tuolini kanssa lattialle hysteerisesti käkättäen.
Minua pirskotettiin vedellä, rauhoituin, otin ryypyn, söin palan lihaa ja hymyilin!
Kukaan ei tajunnut miksi riehaannuin, vaikka anoppi haikeana kertoi: Ah, Eero, sinä päivänä kun lähditte lomalle, Sirkalla iski pieni halvaus, puhe meni vallan poisAnoppi katsahti minuun, sivalsi serviettinsä pöydälle ja nousi kaikessa hiljaisuudessa, kasvoilleen painui sellainen salaviisas hymy, jota en ollut nähnyt edes omalla äidilläni. Kaikki tuijottivat, hengitys melkein pysähtyneenä odotin torakkaa kengässä, odotin ritarin iskua, mutta mitään ei tapahtunut.
Sirkka-Leena voi oikein hyvin, hän lausahti heleällä äänellä. Tuli muuten maininneeksi, että olet hyvä mies vaikeuksien keskelläkin. Kehui sinua kovasti, toi minulle lahjan pienen vasemman kengän. Sanoi, että löysi kadulta. Tiedätkö, mistä se olisi voinut jäädä?
Talo räjähti nauruun. Aino nojasi päätään käsiinsä, appi taputti olkapäätäni, pikkuveljeni ulvoi, koira haukkui mukaan. Minä istuin hiljaa, kenkäni toinen pari jalassa, toinen jossain Turun hämärässä, ja hymyilin heille kaikille kaikille asianosaisille, varjoillekin menneestä kesästä.
Sinä hetkenä tajusin: juuri tällaiset katastrofit pysyvät suvun tarinoina, niistä kasvaa lämpimiä muistoja, joiden ääressä istutaan taas ensi pyhinä, tuhannennen kerran, kun minäkin olen jo partainen ukki ja jollakulla muulla on kiire vessaan, ja joku auttaa vanhaa Eero Ilmaria sukkasillaan takaisin pöytään.
Nauru jäi kiertämään seinille, ja minä nousin, täytin lasin, nostin sen korkealle ja sanoin: Kaikkea sattuu elämässä mutta onneksi kenelläkään ei ole niitä jalkoja molempiin kenkiin!
Ja siitä alkoi ilta, joka ei päättynyt ennen kuin oli unohdettu, miksi koskaan pelättiin mitään.
