Elämä, kuin kuu: välillä täysi, välillä vajaa Luulin, että liittomme olisi järkkymätön ja ikuinen, kuin maailmankaikkeus. Vaan toisin kävi… Tapasin tulevan mieheni lääketieteellisessä, kun olimme vielä opiskelijoita. Viidennellä vuodella menimme naimisiin. Anoppi antoi häälahjaksi matkan silloiseen Jugoslaviaan (nykyiseen Sloveniaan) sekä avaimet uuteen asuntoon. Tämä oli vasta alkua. Heti avioiduttuamme muutimme kolmeen huoneen asuntoon. Appivanhemmat auttoivat meitä paljon. Joka vuosi pääsimme mieheni vanhempien ansiosta kiertämään Eurooppaa. Olimme nuoria ja onnellisia – koko elämä edessä. Dima oli virologi, minä sisätautilääkäri. Työtä, hoitoa, rakkautta. Saimme pojat: Daniil ja Vjatseslav. Nyt vuosien jälkeen ymmärrän, että elin silloin täysillä. Sain kokea ylellisyyttä kymmenen yhteisen vuoden ajan. Kaikki romahti kerralla. …Ovella soi. Avaan. Edessä seisoo sievä ja hieman surullisen oloinen nuori nainen. –Kukas on asialla? kysyn rauhallisesti. –Oletteko Sofia? Siinä tapauksessa tulin teille. Saanko tulla sisään? – nainen empii. –Astukaa vain, minä olen jo utelias. Tarkkailen naista – hän on hieman raskaana. –Sofia, nimeni on Tanja. Häpeän sanoa, mutta rakastan miestänne. Dmitri rakastaa minua. Odotamme yhteistä lasta, – Tanja henkäisee kerralla ulos. –Hm… Yllättävää. Siinäkö kaikki? Alan kiehua. –Ei, – nainen ojentaa taskustaan pienen kauniin rasian. – Ottakaa, Sofia, tämä on teille. Avaan rasian – siellä on kultainen sormus. –Mitäs tämä sitten? Aiotteko ostaa itsellenne mieheni? Dima ei ole myytävänä! Ottakaa takaisin! Saisin jo kiukkua. –Sofia, en halua loukata teitä! Olen syyllinen, en tiedä mitä tehdä. Tiedän, että te ja poikanne tulette kärsimään. Äitini varoitti: “Jos rakastut toisen mieheen, tuhoudut!” Mutta en voi elää ilman Dimaa! Ottakaa edes tämä sormus, jospa minulle helpottaisi! – Tanja purskahtaa itkuun. Hetkeksi kävi sääliksi. Mutta kuka säälii minua? Tämä nainen vei onneni, ja minä tunnen sympatiaa! Palautin sormuksen ja laitoin Tanjan ovelle. Tästä hetkestä elämäni lähti alamäkeen… Anoppi soitti: Dima lähtee pois. Nina-äitini tuli hakemaan poikansa tavarat. Näytin vaatekaapille, enkä uskonut tätä todeksi. Anoppi pisti kaiken järjestykseen ja survaisi matkalaukkuun. –Sofi, ollaan silti sukua, sanoi Nina. Dima ja Tanja nyt yhdessä, eipä sille mitään mahda. Puolen vuoden kuluttua Dimalla ja Tanjalla oli tytär. Myöhemmin kuulin, että Dima oli adoptoinut Tanjan tyttären ensimmäisestä liitosta. Tänä aikana Dima ei käynyt kertaakaan katsomassa poikiamme. Rahaa tuli satunnaisesti anopin kautta. Oltiin 90-luvulla. Jouduin hermoromahduksella sairaalaan. Daniil ja Vjatseslav jäivät anopille, joka rakasti ja hemmotteli heitä. Kotiuduttuani yritin saada poikia mukaani – he eivät halunneet. Mummo laittoi herkkuja, ei rajoittanut mitään. En voinut väittää vastaan. Nina halasi poikia ja pyysi: –Sofi, anna poikien asua meillä. Sinulla on asunnonvaihto edessä ja tarvitset pienen asunnon. Niin jäin yksin. Menetin ensin mieheni, sitten lapseni. Jouduin vaihtamaan asunnon pienen yksiöön, remontoimattomaan, 70-luvulta. Pojat jäivät anopille. Sain tavata heitä vain suurina juhlina. –Sofi, älä tule häiritsemään poikien rauhaa – järjestä oma elämäsi, sanoi Nina. Välimatka kasvoi. Yhteys katkesi. Halusin vain piiloutua ja kadota. Elämänilo katosi. Isoäitini sanoi: “Elämä kuin kuu: välillä täysi, välillä vajaa.” Tiesin, että näin ei voinut jatkua. Olin käynyt lääketieteellisen loppuun arvosanoin, miksi kaikki tämä? …Työ vei minut konferenssiin Ranskaan, missä tapasin nuoren serbialaislääkärin – Jovanin. En ymmärrä, miten löysimme yhteisen kielen. Sanoja ei tarvittu, hullun rakkauden aikaa. Kymmenen päivän jälkeen paluu kotiin. Lyhyt suhde palautti iloni. Sen jälkeen tuli piirtelevästi muita, ei mitään vakavaa. Anoppi huomasi muutoksen: –Sofia, olet kuin kevään nainen! Silti olin yksin. Paras ystäväni Olli muutti pysyvästi Kreikkaan ja kutsui minut kylään. Olli, naimaton ja lapseton, sanoi aikovansa mennä kreikkalaisen miehen kanssa naimisiin. –Sofi, ota nyt Shurik! Anna sinulle lahjaksi! Näin Shurikista tuli mieheni. Oli yksi ongelma: Shurik joi rankasti. Mutta rakkaus on sokea… Yksinäisyys tuntui karvaalta – päätin taistella miehestäni, niin kuin Tanja oli tehnyt. Seitsemän vuotta taistelua… Lopulta Shurik sai töitä ruumishuoneen autonkuljettajana ja raitistui. Olin onnellinen! Olli ihmetteli Kreikasta tullessaan: –Shurik ei juo? En usko! –Ei vaihdeta eikä palauteta, nauroin. Pojistani on tullut yli kolmekymppisiä, kumpikaan ei ole aviossa – elämä aikuisten perhekuvioita katsellessa jätti jälkensä. Entisestä miehestäni sen verran, että uusi vaimo Tanja ajautui juomaan. Yhteinen tytär elää nyt yksin lapsensa kanssa. Dima meni naimisiin kolmannen kerran, nyt työpaikkansa sairaanhoitajan kanssa. Ennen häitä hän varovasti kysyi pojiltamme: –Haluaako äitinne aloittaa alusta? Vastasin kuin seinään: –Vasta kun lehmät lentävät eli ei koskaan!

ELÄMÄ, KUIN KUU: VÄLILLÄ TÄYSI, VÄLILLÄ UUPUNUT

Luulin, että avioliittomme oli vankkumaton ja ikuinen, kuin avaruus itse. Toisin kävi

Tapasin tulevan mieheni, Ilkka Korhosen, lääkiksessä, kun olimme vielä opiskelijoita. Viidennellä vuosikurssilla menimme naimisiin. Anoppi, Raija, antoi meille häälahjaksi matkan Jugoslaviaan (nykyiseen Sloveniaan) sekä avaimet uuteen asuntoon. Ja tämä oli vasta alkua.

Avioparina muutimme heti kolmehuoneiseen asuntoon Helsingin Kallioon. Appivanhemmat auttoivat meitä kaiken mahdollisen. Joka vuosi minä ja Ilkka kiersimme Eurooppaa heidän ansiostaan. Olimme nuoria ja onnellisia. Koko elämä edessä. Ilkka oli virologi, minä yleislääkäri. Työtä, hoitamista, rakkautta. Saimme kaksi poikaa, Mikaelin ja Laurin.

Näin vuosien jälkeen ymmärrän, että elämäni oli silloin kuin vuolas virta. Voin sanoa rehellisesti, että elin kymmenen vuotta yltäkylläisyydessä mieheni kanssa. Sitten kaikki romahti silmänräpäyksessä.

Ovella soi kello. Avasin. Kynnyksellä seisoi sievä, hieman surumielinen nuori nainen.

-Ketä etsit, neiti? kysyin levollisesti.

-Oletteko Sinikka? Silloin tulin juuri teille. Saisinko tulla sisään? nainen epäröi.

-Tule toki, vastasin jo kiinnostuneena.

Katsoin tyttöä tarkemmin ja huomasin, että hän oli vähän raskaana.

-Sinikka, nimeni on Aino. Häpeän myöntää, mutta rakastan miestänne kovasti. Ilkka rakastaa minuakin. Meille tulee lapsi, Aino laukoi.

-No Yllättävää. Siinäkö kaikki? kysyin, sisälläni alkoi kiehua.

-Ei, Aino kaivoi taskustaan kauniin rasian. Ottakaa tämä, Sinikka. Se on teille.

Avasin rasian. Siellä oli kultasormus.

-Miksi tämä? Aiotko ostaa mieheni? Ilkkaa ei myydä! Ota takaisin! paukautin laatikon kiinni ja olin kiihtynyt.

-Sinikka, en halua loukata teitä! Olen niin syyllinen. En tiedä mitä tehdä. Ymmärrän, että sinä ja poikasi tulette kärsimään. Äitini aina sanoi: “Tyttöseni! Jos rakastut toisen mieheen, pilaat kaiken!” Mutta en vain voi elää ilman Ilkkaa! Ota edes tämä sormus ehkä helpottaa. Aino purskahti itkuun.

Hetken tunsin jopa myötätuntoa tytölle. Mutta kuka säälii minua? Tämä hurmuri varasti onneni, ja minä säälin häntä Heräsin, työnsin sormuslahjan takaisin ja suljin oven kilpakumppaniltani. Tästä hetkestä elämäni lähti jyrkkään laskuun.

Anoppi soitti ja kertoi, että Ilkka lähtee pois. Raija tuli meille, pyysi pakkaamaan poikansa tavarat. Näytin kaappia en vielä itsekään tainnut uskoa. Anoppi pakkasi kaiken siistiin matkalaukkuun, jonka oli tuonut itse.

-Sinikainen, ollaan silti sukua. Ja Ilkka ja Aino ovat kuin vasikat: missä kohtaavat, siinä nuoleskelevat, lohdutti Raija.

Puolen vuoden päästä Ilkalle ja Ainolle syntyi tytär. Myöhemmin kuulin Ilkan adoptoineen Ainon ensimmäisen liiton tyttären. Ilkka ei käynyt kertaakaan katsomassa poikiaan. Hän maksoi Raijan kautta pari kolikkoa Mikaelille ja Laurille oikeastaan ruhtinaalliset elatusmaksut markkoina. Aika oli ankeat ysärit.

Jouduin osastolle hermojen romahtaessa. Mikael ja Lauri majoittuivat anopille. Raija hemmotteli poikia kaikin tavoin. Päästyäni takaisin työelämään, kiisin hakemaan lapsia, mutta pojat eivät halunneet lähteä luotani kotiin. “Mummo laittaa parasta ruokaa, ei komentele eikä kiellä karkkeja. Ei ollut oikein vasta-argumentteja.

Raija puristi poikia halaukseen ja pyysi minua:

-Sinikainen, jääköön pojat meille vähäksi aikaa. Sinun pitäisi kuitenkin vaihtaa kolmio, et varmasti yksin maksa kaikkea. Saat varmaan pikkukämpän?

Niin jäin tyhjän päälle ensin veivät miehen, sitten lapsetkin.

Asunnonvaihdon jälkeen päädyin pieneen yksiöön lähiössä. Remonttia ei ollut nimeksikään. Vanhat tapetit repsottivat, vesikalusteet muistuttivat viime vuosisadalta, lattia natisi.

Poikani jäivät asumaan Raijalle. Minä sain tavata heitä vain jouluina ja juhannuksena.

-Ei kannata, Sinikka, tulla häiritsemään meidän poikien rauhaa, sanoi Raija. Etsi sinäkin onnesi.

Pojat vieraantuivat minusta. Henkinen side katkesi vuosiksi. Olisin halunnut hautautua oman yksiöni nurkkaan unohtaakseni kaiken. Elämä menetti makunsa.

Vaarini aina sanoi: “Elämä on kuin kuu: välillä täysi, välillä vajaa.” Ymmärsin että näin ei voi jatkua, muuten menettäisin järkeni. Halusin tehdä jotain aivan hullua olin kyllästynyt olemaan kiltti tyttö, jonka jalkoihin kaikki pyyhkivät jalkansa. Olin sentään käynyt lääkiksen erinomaisin arvosanoin.

Sitten minut komennettiin Pariisiin konferenssiin. Siellä tapasin nuoren miehen, Jovanin, joka oli serbialainen lääkäri. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta sillä ei ollut merkitystä. Meillä roihahti hullu rakkaus.

Konferenssi kesti kymmenen päivää, sitten piti palata Suomeen. Se oli haikeaa. Tuo sattumanvarainen suhde herätti minut taas eloon. Silmäni paloivat! Myöhemmin tuli erilaisia tuttavuuksia ja eroja, mutta mikään ei johtanut vakavaan. Ihan vain hetken lämmikkeeksi.

Raija totesi kerran huomaten muutokseni:

-Sinikka, sinusta on tullut oikea kevään nainen!

Silti olin yksin. Paras ystäväni Kaisa muutti Kreikkaan, mutta kutsui minut vielä luokseen.

-Katso nyt, Sinikka, menen naimisiin kreikkalaisen kanssa. Suomen miehet pelkkiä juoppoja. Haluan elää kuin normaalit naiset, Kaisan silmät kostuivat.

-Mitä sinä itket? Uusi elämä odottaa! Neljäkymmentä on juuri alkanut! en ymmärtänyt Kaisa kyyneliä.

-Suoraan sanottuna, Sinikka Minun Seposta et tiedä mitään. Haluan esitellä sinulle. Jospa saisit hänestä lohdun. Ota vain! Lahjoitan.

No, jos sulhanen on ulko-ovella, niin minä laitan kahvit pöytään Niin nappasin mukaani Sepi-paran.

Näin Seposta tuli aviomieheni. Mutta hänellä oli vain yksi vika, josta ei päässyt yli ryyppäsi kuin viimeistä päivää. Mutta rakkaus on outo juttu kumma kun saa joskus piruunkin rakastumaan. En osannut elää ilman tätä juoppoa. Siitä alkoi vuosien taistelu

Vierailut Hoitokodeissa, katkaisuhoidot, kyyneleet. Kaikki turhaan. Olin Sepin kanssa tauotta. Ja Sepi sanoi minulle:

-Sinikka, sinä ehkä haluaisit minun olevan raitis, mutta minä en halua.

Silloin ei käynyt edes mielessä luopua Sepistä! Ajattelin, että onpahan edes mies, vaikka reikäinen. Yksinäisyyttä en enää kestänyt. Jostain syystä päätin taistella oman mieheni puolesta, kuten Aino aikanaan taisteli Ilkasta. Taistoon kului seitsemän vuotta

Sepi lopulta pysähtyi. Hän pääsi töihin Helsingin patologian laitokselle autonkuljettajaksi. Se, mitä näkee päivittäin, vaikuttaa. Minä olen viimein onnellinen! Kuulostaako jopa julmalta, mutta minulla on vihdoin mallikelpoinen mies! Hän tulee töistä hiljaa, mietteliäänä ja ennen kaikkea raittiina!

Kaisa, kun pistäytyy Suomessa, ihmettelee:

-Seppo ei juo? En usko!

Vastaan nauraen:

-Ei vaihdeta eikä palauteta!

Pojistani kasvoi aikuisia miehiä. Nyt he ovat päälle kolmekymppisiä, ja molemmat sinkkuja. Lapsuudenaikaiset aikuissotkut jättivät jälkensä eivät halua mennä naimisiin. Yrityksiä on ollut, mutta näen, että lapsenlapset jäävät haaveeksi.

Entä entinen mieheni? Hänen toinen vaimonsa, Aino, juopui pois nuorena. Yhteinen tytär kasvattaa nyt lastaan yksin. Ilkka meni kolmannen kerran naimisiin tällä kertaa oman poliklinikan kanslistin kanssa. Ja ennen kuin se tapahtui, hän varovasti kysyi pojiltamme:

-Eikö äitinne haluaisi aloittaa kaiken alusta?

Vastasin kuin seinään: Sitten kun nauris kukkii! Eli, ei ikinä.