Eläkkeestään, Irja Lehtinen antoi itselleen pienen ylellisyyden kahvipapusatsin, kaiken muun pakollisen kuten sähkölaskun ja tarjoustuotteita marketista maksettuaan. Pavut olivat juuri paahdettuja, ja kun Irja leikkasi pussin kulmaan viillon, täytti keittiön huumaava tuoksu. Siihen hetkeen piti aina pysähtyä: silmät kiinni, ajatukset tyhjinä, vain tuoksu täytti mielen. Silloin tapahtui ihme voimakas, kaunis muisto vyöryi kehoon, mieleen nousivat nuoruudenunelmat kaukaisista maista, laineiden pauhu Atlantilta, trooppisen sateen ropina ja viidakon hiljaiset äänet sekä kaukaiset simpanssien huudot…
Irja ei ollut itse käynyt missään kaukana, mutta lapsuusmuistot isän kertomista tutkimusretkistä Etelä-Amerikassa olivat tallella. Kun isä joskus harvoin oli kotona Turussa, hän keitteli vahvaa kahvia, ja siitä tuoksusta tuli aina mieleen tuo kuivakka, tummanruskea matkamies.
Sen, ettei biologiset vanhemmat olleet hänen omiaan, Irja tiesi aina. Hän muisti sodan alun ja sen hetken, jolloin kolmevuotias Irja, joka oli menettänyt vanhempansa, jäi Helsingin kadulle, kunnes lempeä nainen noukki hänet mukaansa. Siitä naisesta tuli äiti koko loppuelämäksi. Sitten kaikki meni kuten muillakin: koulupolku, opiskelu, työ, avioliitto, lapsen syntymä ja lopulta yksinäisyys. Poika muutti vaimon toiveesta jo kaksikymmentä vuotta sitten Ruotsiin ja elelee Tukholmassa omassa perheessään. Hän kävi Suomessa vain kerran näiden vuosien aikana. Soittoja vaihdettiin, ja poika lähetti säännöllisesti rahaa euroja hän ei käyttänyt vaan säästi ne erilliselle tilille. Kaksikymmentä vuotta oli kertynyt sievoinen summa, jonka jättäisi pojalleen. Sitten joskus…
Viime päivinä Irja mietti yhä useammin, että miten hän oli kuitenkin elänyt hyvän, rakastavan elämän mutta vieraan. Jos sotaa ei olisi ollut, hänellä olisi ollut omanlaisensa perhe, muut vanhemmat ja toinen koti, ehkä aivan toisenlainen elämä. Omia vanhempiaan hän muisti vain hämärästi, mutta usein mieleen nousi saman ikäinen tyttö, joka oli kaiken aikaa hänen vierellään niillä ensimmäisillä vuosilla. Henna hänen nimensä oli. Kuulee vieläkin, kuinka heitä huudettiin: Henna, Irja! Mikä heidän suhteensa oli? Sisarus, ystävä?
Ajatukset keskeytti puhelimen hiljainen merkkiääni eläke tuli tilille. Hyvä niin. Saattoi lähteä kauppaan hakemaan uuden kahvipussin, eilen keitti viimeisen kupin. Irja käveli varoen, keppi naputti märkää jalkakäytävää ja syyspuissa heijastui sadepisaroita.
Kaupan ovella kyyrötti pieni harmaa, raidallinen kissa, joka katseli ohikulkijoita arasti. Irjan sydän heltyi: Varmaan kylmissään ja nälkäinenkin, reppana. Ottaisin mukaankin, mutta… kuka sinua enää hoitaisi minun jälkeen? Eipä taida olla pitkälti… Irja ei silti malttanut olla ostamatta kissalle edullista ruokapakkausta.
Hän avasi geelimäisen ruoan rasiaan, ja kissa odotti kiltisti, katse kiitollisena Irjaan kiinnittyneenä. Silloin kaupasta tuli roteva nainen, jonka ilme tiesi huonoa. Nainen potkaisi rasiasta ruoan niin että se levisi asfaltille.
Varoittanut olen monta kertaa! Ei niitä pitäisi ruokkia tähän! hän ärähti ja marssi nopeasti pois.
Kissa katseli ympärilleen varuillaan, mutta alkoi sitten napostella lattialle pudonneita paloja. Irja tunsi rinnassaan ensimmäiset kivun vihlaisut ja kiirehti bussipysäkille, jossa oli penkkejä. Hän istuutui ja hapuili taskusta lääkettä turhaan. Kipu aallokkoi ehtymättä, puristi päätä, silmissä sumeni, rinnasta puski voihkaisu.
Joku kosketti varovasti hänen olkapäätään. Hän vaivoin avasi silmänsä nuori tyttö katsoi huolestuneena:
Onko teillä huono olo, mummo? Voinko auttaa?
Laukussa on… Irja liikahti heikosti . Siellä on kahvipakkaus. Ota ja avaa se.
Tyttö auttoi, ja Irja painoi nenänsä vastapaahdettuihin papuihin. Ei se kipua vienyt, mutta helpotti hieman.
Kiitos, rakas lapsi, Irja kuiskasi.
Olen Ronja, ja kiitos kuuluu kissalle, se piti sinua silmällä ja maukui niin kovaa! hymyili tyttö.
Kiitos myös sinulle, pikkuinen, Irja silitti kissaa, joka oli istahtanut hänen viereensä penkille. Sama raidallinen.
Mitä tapahtui? Ronja kysyi lempeästi.
Kohtaus, tyttö kulta, migreeni. Hermostuin, niitähän sattuu…
Saanko saattaa teidät kotiin? Yksin ei kannata nyt kulkea…
… Mummilla on myös migreenikohtauksia, Ronja kertoi, ja pian he jo joivat vaaleaa kahvia ja söivät keksejä Irjan keittiössä. Oikeasti hän on isoäitini äiti, mutta mummi silti. Perhe asuu pienessä kylässä, mutta minä opiskelen täällä sairaanhoitajaksi. Hänkin kutsuu minua aina lapsukaisekseen. Tiedättekö, näytätte ihan samalta kuin mummi nuorena! Oletteko koskaan yrittäneet etsiä sukulaisia?
Ronja, rakas, miten heidät löytäisi? Minulla ei ole muita muistoja kuin oma etunimi. En tiedä sukunimeä enkä syntymäseutua. Muistan pommituksen, pakovankkurit, tankit… Olin aivan sekaisin ja juoksin ja juoksin… Pelko jäi ikuisesti. Sitten minut otti turvaan nainen aina kutsuin häntä äidiksi. Sodan jälkeen hänen miehensä palasi ja oli minulle paras mahdollinen isä. Entisestä jäi vain nimi. Uskon perheeni jääneen pommituksiin, sekä oma äiti että Henna…
Irja ei huomannut, miten Ronja säpsähti ja katsoi häntä suurilla, kirkkailla sinisillä silmillä:
Irja, onko oikeassa olkapäässäsi syntymämerkki, joka näyttää lehdeltä?
Irja haukkoi henkeä, kissa tuijotti kiinnostuneena.
Mistä sen tiedät, lapsi?
Mummillani on samanlainen. Hänen nimensä on Henna. Hän itkee yhä aina kun puhutaan hänen kadonneesta siskostaan teistä. Pommituksen aikana teidät erotettiin evakuoinnissa, kun tie katkesi. He pysyivät kylässä, teistä ei enää koskaan kuultu…
Seuraavana aamuna Irja vaelteli levottomana ikkunoiden ja oven välillä, odottaen vieraita. Raidallinen kissa ei liikahtanut hänen vierestään, katseli levottomana kasvoja.
Ole rauhassa, Muru, kaikki hyvin, Irja rauhoitteli lemmikkiä. Sydän vaan hakkaa…
Vihdoin ovikello soi. Kaksi iäkästä naista seisoivat hiljaa oven edessä, katseissa vuorotteli toivo ja epäusko. Kuin peilistä katsoivat toisensa silmissä jälleen nuoruuden sininen, valkeat kiharat ja arpiset suupielet.
Viimein vieras huokaisi, hymyili ja astui syleilemään Irjaa:
Tervetuloa kotiin, Irja!
Kynnyksellä seisoi onnellisena itkevä perhe niitä, joita luuli jo iäksi kadottaneensa.
