Eläkeläisrouva Kerttu (tai kuten kaikki sanoivat, Kerttu-täti) huokaisi raskaasti ja kääntyi vaivoin kyljelleen. Jalat olivat turvoksissa ja niveliä jomotti kuin Olavinlinnassa olisi satanut pihviä. Hän oli kyllästynyt lääkärikäynteihin ja hoitokuureihin siinä oli jo pienelle kylälle kerrottavaa.
Kerttu asui yksin, naimisiin ei ollut koskaan päätynyt, mutta poika hänelle sentään oli siunaantunut nuoruuden ensirakkaudesta. Sitten ovelta kuului koputus. Kerttu kömpi ylös ja raahusteli ovelle.
Eteiseen ryntäsivät poika, miniä ja siinä mukana nelivuotias lapsenlapsi Aatu, jonka pienet kädet puristivat tiukasti sinistä leikkiautoa. Ja tietenkin mukana tuli myös valtava koira.
Äiti, me ollaan vain hetki. Meidän täytyy lähteä nyt pois. Aatu ja Syltty jäävät tänne. Me tullaan hakemaan heidät varmaan viidessä päivässä, ilmoitti poika Antti.
Mutta enhän minä… Olen kipeä, jalat eivät kanna ja, ja… Kerttu-täti mutisi seinästä tukea ottaen.
Ei me muuten vaivattaisi sua. Mutta ei lasta ja koiraa viitsi raahata bussissa kahdeksaa tuntia Ouluun asti. Äitini… Hän ei enää ole täällä, nyyhkäisi miniä Rea ja räpytti kyyneleitä.
Lapsi alkoi parkua, koira huokaisi raskaasti. Kerttu-täti tajusi: oli pakko keksiä jotakin!
Sairaus oli hiipinyt Kertun elämään puoli vuotta sitten.
Vasta 60-vuotissynttärit oli juhlittu, mutta terveydellä oli aivan omat suunnitelmansa. Joka kaupan kassalla rollaattoririvi, ystäväpiirissä kepit ja buranat.
Kerttu muisteli, että miniän anoppi, Tuula Irjanna, oli ollut pitkään huonona, ja appiukko Martti oli kuollut jo vuosia sitten. Nyt oli sitten Realla molemmat vanhemmat poissa ja nuorempia vielä kuin Kerttu. Elämä ei ollut reilu.
Niin, poika ja miniä jo menivät. Ja nyt Kerttu istui sohvalla polvet ja olkapää kiukuttelivat lapsen ja jättiläiskoiran kanssa.
Aatu kiehnäsi reittä pitkin koiran turkkiin ja iso koira nuoleskeli tätä hartaasti.
Aatu… Se ei kai pure? Ja miksi näin iso, miksei vaikka mäyräkoira? Mikäs veijari tämä on? Kerttu sai suustaan.
Ei pure, mummu. Se on englantilainen bulldoggi ja sen nimi on Syltty koska se tykkää syödä makkarakastiketta. Se on kiltti, lapsenlapsi vakuutti.
Ahaa… Mutta, se on kai ulkoilutettava… Kerttu tarttui taas sydämestään.
Kissoja hänellä oli ollut, niistäkin viimeisimmästä jo viisi vuotta. Mitään koirakokemusta ei ollut.
Kyllä, suretti myös miniän äidin kohtalo, elämä päättyi liian aikaisin. Mutta entäs se, miten selvitä vilkkaan napero-Aatun ja jättiläisbulldoggin kanssa näillä polvilla ja selällä?
No joo… Syltty syö lihaa, makkaraa, juustoa ja kävelylle mennään, eikös mumma? päätöksen teki Aatu ja sujahti pukemaan saappaita.
Aika pian Kerttu huomasi olevansa ulkona, henkäilee pakkasilmaa, viima tuntuu poskissa ei sillä, että viikon sairastelun jälkeen olisi jaksanut koiralenkille. Mutta, mitäs muutakaan? Kuka muu muka lähtisi?
Syltty kulki rauhallisesti, ei kiskonut remmiä kuten naapurin Pommi, eikä välittänyt ärisevistä pikkukoira-armeijoista.
Kerttu suoristi selkänsä itsekin ylpeänä, ohittaessaan penkillä päivystävät talonmummot.
Onko teillä siis vieraita vai? Eikö sun pitänyt olla sairaana! Kuinka sinä muka hoitelet lapsen ja tuommoisen mörssärikoiran? Käki kohta koko suvun… Poika, miksi sun porukat jätti sut tänne? Isovanhemmilla ei oo mitään tolkkua, huusi viidennen kerroksen Siiri Kurvinen.
Kertun käsi puristi Aatun kättä vankemmin. Ja Sylttykin tuntui pyörittelevän päätään viisaasti.
Hiljaa siellä! Omat lapsenlapset kun ei käy, niin pitää olla äreitä! Aatu halusi tulla, minä pyysin. Enkä minä kuole tätä koiraa taluttaessa, ja Syltty on muuten ihan rotukoirien näyttelytähti! Ja jos joku vielä toiste mainitsee minun sairauteni Aatulle, niin tulee sanomista, Kerttu ohjeisti napakasti ja patisti seurueen reippaaseen tahtiin.
Kuule Aatu, mummu on aina iloinen kun saa olla sun kanssa! halasi Kerttu hississä pientä reppanaa.
Mummu… Et kai siekin lähe taivaaseen niinku mummo Tuula? Iskä ja äiti sanoi että siellä se asuu. Mutta sitten mullahan ei ole enää muita kuin sinä. Ethän, mummu, ethän jätä? Sinä olet rakas, Aatu valitti Kertun jalkoja halaten ja itku kurkussa.
Huihai, Aatu! Vielä kyllästyt mummuun moneen kertaan! En minä mihinkään lennä. Vien sut kouluun, ehkä vaikka yliopistoon! Enköhän vielä odota armeijankin, Kerttu nauraen lupasi ja puristi poikaa.
Toimittiin siinä miten pystyi, laittoi puuron, kävi jotenkin kaupassa. Illalla jälleen koiralenkki talven viimassa, mutta Syltty kulki majesteetillisesti rinnalla. Myöhemmin, kun Aatu ja koira jo kuorsasivat, Kerttu nappasi lääkkeensä. Joka paikkaan särki, kuin olisi Lapin kultaa kaivanut kivijalasta yön. Mutta kenellepä uskaltaisikaan näyttää. Kukas muuta auttaisi?
Voi hyvä luoja, anna vähän voimia. Edes vähän. En pyydä itteni takia, vaan Aatun, Kerttu mumisi iltarukouksessaan.
Seuraavana aamuna he rakensivat autorataa ja ja yhtäkkiä Kerttu huomasi, että ryömii itsekin lattialla ekaa kertaa, no ties kuinka moneen vuoteen. Puurot keitettiin yhdessä, ja pesuhuoneessa köllötettiin, kun Syltty kieriskeli lätäkössä.
Ihmeeksi, Kerttu huomasi suukottavansa bulldoggia.
Miksi ihmeessä minä luulin, että tämä olisi pelottava? Onhan tämä söpö ja viisas! Uskomaton koira, Kerttu nauroi kuivaten Sylttyä.
Aatu, miksi se on nimeltään Syltty? pohti mummu.
Poika nauroi.
Koska se rakastaa lihapullia! Mutta sen oikea nimi on joku tosi hieno, en muista. Syltty on parempi! virnisti lapsi.
Päivät lentelivät. Sadut kuunneltiin, Aatu opetti mummulle, miten tabletilla katsotaan lastenohjelmia. Kirjaimia opeteltiin, sanat jo alkoivat sujua. Syltty viihtyi nojatuolissa ja kerjäsi juustopaloja.
Äiti! Miten sä pärjäät? Anteeksi, ei ollut vaihtoehtoja. Vielä pari päivää menee. En tajua miten pärjäät Aatun ja Syltyn kanssa siellä, poika soitti huolissaan.
Hyvinhän me pärjätään! Älä höpsi! Jääkää vain sinne Rean tueksi. Nuoremmakseen ei tässä kukaan tule, mutta kai sitä aina jotenkin pärjätään, Kerttu vastasi jo melkein pirteästi.
Kun Antti ja Rea viimein ajoivat pihaan, he odottivat löytävänsä Kertun sängystä peiton alta. Mutta ehei pihalla Kerttu könysi pallon perässä, Aatu kiljui ja Syltty möyri hangessa.
Katso nyt! Onko tuo sun äiti? Rea hämmästyi.
Se on! Kyllä äiti on sitkeä, Antti nauroi.
Mummu juoksi kuin kymmenen vuotta nuortuneena. Perässä Aatu kiljui ja Syltty ulvoi.
Hyvästien aika koitti ja Aatu takertui Kertun kaulaan.
Aatu! Mummu tulee kahden viikon päästä Helsinkiin, mennään jätskille! Mennään Linnanmäelle! Odota siellä! huudahti Kerttu, joka vielä viikko sitten tuskin sai vedenkeittimen kannettua.
Äiti! Se lapsi painaa enemmän kuin sun kahvinkeitin! Ärsyyntyi Antti.
Jaksaa, jaksaa! Odotahan vain! Hyvästi Syltty! Mummu tulee taas pian ulkoiluttamaan, Kerttu virnisti.
Kerttu on muuten mun naapuri, ja tarina on tosi. Hän oikeasti kulki ennen hädintuskin ja sairasti paljon. Mutta sitten yhtenä päivänä hän alkoi liikkua, ja nyt kaikki talon asukkaat ihmettelevät asiaa.
Minut paransivat Aatu ja Syltty. Sairauksia jäi, mutta pieniä riesoja vain! Ei saa jäädä paikalleen, tai ei pääse enää koskaan ylös! Ei pidä surkutella, siitä vasta huonoksi tulee.
Kaikki maailman reseptit ja lääkkeet ei aina auta. Rakkaus auttaa, tiedättehän. Kun mietin, kenelle Aatu ja Syltty jäisivät jos minä makaisin täällä? Niinpä nousin ylös! Minulla on syy elää!
Eli kuten meillä sanotaan: vaikka kaikki särkee ja väsyttää, nouse ylös! Mene ulos! Niiden pienten luottavaisten käsien takia, jotka ojentuvat sun syliin. Se on sitä elämän parasta taikaa!
Miesten, lasten, koirien ja kissojen vuoksi koska ilman sua ne ei pärjää!
Rukoile, kerää voimat kyllä ihminen kykenee mihin vaan, jos oikein täytyy. Ja nauti jokaisesta päivästä, iloiten elämästä! suosittelee Kerttu-täti kaikille!
Ystävät, jos haluatte lukea lisää tarinoita, jättäkää kommentteja ja painakaa tykkäystä. Se inspiroi meitä kirjoittamaan lisää!
