Eläinlääkäri syleili kulkukissaa ja pysähtyi tajutessaan, kuka se todella oli
Tämä on tarina iäkkäästä eläinlääkäristä, jonka piti lopettaa aggressiivinen kulkukissa, mutta lopulta kohtalo osoitti, että todellinen kiintymys kestää vuodet erossa, läheisten menetyksen ja jopa ankaran elämän kadulla.
Sinä sateisena iltana, kun Helsinki jälleen kerran oli harmaan taivaan alla, lääkäri painoi kissan syliinsä ja hetken päästä tapahtui jotain, mihin ei ollut valmis sen enempää hän itse kuin ympäröivä kaupunki.
Olli Virtanen oli antanut eläinlääketieteelle neljäkymmentä vuotta elämästään. Hänen käsissään olivat olleet niin kihloja nielleet pennut kuin hamsterit, jotka oli saatu hereille vahingossa mökillä vietetyn talven jälkeen. Vuosien aikana työ oli lakannut tuomasta lohtua, ja useammin sydän jäi painavan raskaaksi.
Kuusikymmentäkahdeksanvuotiaana Olli oli todella uupunut. Kolme vuotta aiemmin hänen vaimonsa Auni oli kuollut, ja siitä lähtien klinikka oli ollut ainoa paikka, johon hän saattoi paeta tyhjyyttä. Puhtautta, hiljaisuutta ja loputonta yksinäisyyttä.
Eräänä sateisena tiistaina, juuri ennen sulkemista, sisään asteli löytöeläintoimiston nuori työntekijä, nimeltään Riku. Hän kantoi muovista kissankuljetuslaatikkoa, jonka sisällä jokin sähisi ja mourusi kuin ylikuumennut moottori.
Anteeksi, tohtori, Riku sanoi vaivaantuneena laskiessaan laatikon pöydälle. Punainen varoitustaso. Löydettiin Hakaniemen kalanmyyntihallin takaa. Kävi meidän kimppuun, kolme työntekijää raavittu. Villikissa, laiha ja arka. Löytökodissa ei ole tilaa. Paperit jo tehty lopetuksesta.
Olli huokaisi syvään, riisui silmälasit ja pyyhki ne.
Hän vihasi näitä hetkiä. Hän vihasi elämässä kaiken sen vuoksi syntyneitä ratkaisuja, että kadut olivat tehneet eläimet vihaisiksi ja kauhuissaan oleviksi.
Selvä, hän sanoi matalasti. Mutta katson sitä ensin. En koskaan lopeta eläintä katsomatta silmiin.
Riku nyökkäsi varuillaan:
Varovasti, tohtori. Se on melkoinen peto.
Olli astui häkin luo ja kurkisti sisään. Vastassa olivat kahdet suuret silmät, laajentuneet pelosta. Kissa oli valkoinen ja likainen, palaneet korvat painautuivat kalloa vasten. Kissa murisi matalasti niin että metalli tärisi pöydän pinnalla.
Terve, Olli kuiskasi samalla lempeällä äänellä, jolla oli aikoinaan rauhoitellut säikähtäneitä hevosia. Paljon olet kokenut, vai mitä?
Hän ei tarttunut rauhoittaviin. Sen sijaan hän veti käteen paksut nahkahanskat ja avasi lukon varovasti.
Kissa ei hyökännyt. Se jähmettyi paikalleen, jännittyneenä kuin viulunkieli.
Laitetaan sinut ensin kuntoon, mietitään sitten loput, Olli sanoi pehmeästi.
Iän tuomalla varmuudellaan hän nappasi kissan niskasta ja veti varoen ulos. Kissa hetkeksi rimpuili ja raapi metallia raivoisasti, mutta Olli painoi sen rintaansa vasten, suojaten omalla kehollaan.
Ja vasta silloin hän todella näki kissan.
Likaisen karvan alta paljastui uskomattoman kaunis, lyhytkarvainen valkoinen kissa ruusunpunaisella nenällä ja valtavilla pupilleilla. Kissa tutisi niin, että hampaiden kalina kuului hiljaisessa huoneessa.
Ei se ole mikään hirviö, Riku, Olli sanoi hiljaa. Se on vain aivan peloissaan.
Olli silitti kissan päätä ei koneellisesti, vaan hitaasti ja varovasti, kuten silitellään pieniä lapsia. Hän veti kättään korvien takaa pitkin selkää.
Silloin tapahtui jotain merkillistä.
Kissa lakkasi murisemasta. Koko keho rentoutui. Se nosti päätään, räpäytti silmiään, nousi takajaloilleen, laski etutassut Ollin olkapäille, painoi pään miehen kaulaan ja sulki silmänsä.
Se oli syleily. Melkein inhimillinen.
Olli jähmettyi.
Koirat joskus hakivat hänestä turvaa. Mutta kissat olivat aina pitäneet väliä.
Tämä kissa nojautui häneen kuin hän olisi ollut ainoa pelastus kylmän meren keskellä.
Lääkäri valkeassa takissaan ja valkea kissa sylissään olivat yhdessä äärimmäisen haavoittuvaisia.
Rikun suu loksahti auki.
En en ole tällaista nähnyt. Tunti sitten se vielä yritti repiä minut tohjoksi.
Olli sulki silmänsä ja vastasi kissan syleilyyn varovasti.
Silloin hänet valtasi voimakas tuttuuden tunne. Likainen turkki säilytti muiston vanhasta tuoksusta. Se, miten kissa painoi leuankärjen avaimenluidensa päälle.
Vanhat muistot nousivat pintaan.
Hän seisoi siinä pitkän tovin vain pidellen eläintä, sydän rauhoittui samaan tahtiin kuin kissalla.
En voi, Riku, Olli kuiskasi. En voi lopettaa tätä kissaa. Otan sen kotiin.
Oletteko varma? Riku varmisti varovasti. Se kävi aika hurjana.
Olen aivan varma.
Mutta kun Olli laski kissan pöydälle tarkastusta varten, tapahtui jotain lisää.
Kissa ei päästänyt irti.
Sitten se teki jotakin aivan erityistä.
Se ojensi vasemman tassunsa ja painoi kolme kertaa pehmeästi Olliä nenään.
Nap. Nap. Nap.
Ollin henki salpautui.
Huone sumeni silmissä.
Niin oli tehnyt vain yksi kissa koko maailmassa.
Viisi vuotta sitten, kun Auni vielä eli, heillä oli valkoinen kissa nimeltä Aapo. Löytökissa, joka oli kiintynyt Olliin suunnattomasti. Sen lempileikki oli istua Ollin olkapäällä ja tökkiä nenää tassulla herkun toivossa.
Aapo katosi neljä vuotta sitten. Remontin aikana työmiehet jättivät takaoven auki, ja kissa karkasi ulos.
Olli ja Auni etsivät sitä kuukausia: laittoivat ilmoituksia, kiersivät eläintarhoja, haravoivat naapuruston iltaisin taskulamppujen kanssa.
Turhaan.
Vuotta myöhemmin Auni menehtyi. Särkyneeseen sydämeen, kun pieni enkeli oli poissa.
Olli uskoi, ettei Aaposta enää olisi jäljellä mitään.
Kädet alkoivat vapista. Hän varovasti irrotti kissan ja kurkisti vasempaan korvaan. Lian alta näkyi ohut sirpin muotoinen arpi juuri sellainen, jonka Aapo oli saanut pentuna ruusupensaan piikeistä.
Aapo Olli kuiskasi.
Kissa vastasi matalalla “mau”lla, jossa oli tuttu käheys.
Juuri tuolla tavalla se aina oli äännellyt.
Olli polvistui, painoi kissan rintaansa vasten ja itki.
Taivas se olet sinä. Se on hän, Riku. Mun poika.
Riku pudisti päätään epäuskoisena:
Tarkistettiin siru. Sitä ei ollut.
Olli pyyhki kyyneleensä.
Sillä oli mikrosiru. Lapaluiden välissä.
Hän otti lukijan ja vei painaen kissan selkää pitkin.
Hiljaisuus.
Ne vaeltaa joskus, hän kuiskasi. Voi mennä tassuun.
Hän liikautti lukijan hitaasti oikean etutassun vierestä.
Piippaus.
Näytöllä vilahti numero.
Ollin ei tarvinnut tarkistaa sitä.
Numero päättyi tuttuun syntymäpäivään. Aunin.
Aapo oli selviytynyt kadulla neljä vuotta. Väistänyt autot, taistellut koiria vastaan, elänyt nälässä ja villiintynyt, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.
Hän hyökkäsi ihmisiä kohti, koska ne olivat vieraita.
Mutta sillä hetkellä, kun tuttu tuoksu ja kädet löytyivät, hän tajusi taistella ei enää tarvinnut.
Hän oli tullut kotiin.
Samana iltana Olli vei Aapon luokseen. Hän pesi sen lämpimässä vedessä puhtaaksi, kunnes valkea turkki hehkui. Tarjosi lohipateeta juuri sitä samaa merkkiä, jota oli aina pitänyt kaapissaan.
Yöllä Olli istui vanhassa nojatuolissaan samassa, jossa Auni oli aikoinaan istunut viereisellä tuolilla.
Talo oli normaalisti painostavan hiljainen, kuin muistuttaen kaiken menetyksestä.
Mutta nyt hänen rinnallaan nukkui lämmin elävä kissa.
Aapo nukkui kerällä ja kehräsi kuin vanha moottori.
Olli katsoi tyhjää paikkaa, missä Auni ennen istui ja ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen hän ei ollut täysin yksin. Tuntui kuin Auni olisi lähettänyt hänelle jonkin viestin.
Hän ei voinut tulla takaisin, mutta lähetti ainoan olennon, joka voisi parantaa Ollin sydämen.
Eläinlääkäri, joka pelasti kissan, tuli lopulta itse pelastetuksi.
Ja se hirviö häkissä olikin vain enkeli, joka oli eksynyt ja odotti kärsivällisesti tutuille käsille.
Uskotteko te, että eläimet muistavat ihmisensä vuosienkin eron jälkeen? Jaa omat tarinasi ja ajatuksesi kommenteissa.
