Eilen irtisanouduin työstäni, jotta voisin yrittää pelastaa avioliittoni. Tänään en tiedä, menetinkö ehkä molemmat.
Olin ollut samassa firmassa lähes kahdeksan vuotta. Aloitin siellä pian naimisiinmenon jälkeen, ja pitkään se työpaikka tarkoitti minulle turvallisuutta säännöllinen palkka, selkeä rytmi ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Vaimolleni Riikka tämä työpaikka on aina ollut tärkeä osa arkeamme. Puhuimme jopa asunnon ostosta, kun saimme säästöjä kasaan juuri tämän työn ansiosta. En olisi ikinä uskonut, että juuri siellä tekisin virheen, joka veisi meidät tähän pisteeseen.
Nainen, jonka kanssa petin Riikkaa, tuli osaksi tiimiämme puolisen vuotta sitten. Aluksi kaikki oli normaalia hän istui lähettyvillä ja kyseli työhön liittyviä neuvoja, kun oli uusi. Pikkuhiljaa aloimme syödä lounasta yhdessä ensin muiden kanssa, sitten kaksin. Hän kertoi minulle omista parisuhdeongelmistaan, riidoista ja epävarmuuksista. Kuuntelin enemmän kuin olisi pitänyt. Aloin poistaa viestejä varmuuden vuoksi, hiljentää puhelimeni kotiin tullessa ja sanoa Riikalle, että kokoukset venyivät.
Pettäminen tapahtui sattumalta, eräänä iltana kun jäimme myöhään töihin. Se ei ollut suunniteltua tai romanttista, mutta tiesin tasan tarkkaan, mitä tein ja että se oli väärin. Kotiin päästyä suukotin Riikkaa kuin minä päivänä tahansa. Se hetki ahdistaa minua ehkä eniten nyt.
Kului pari viikkoa. Sitten, yhtenä iltana, Riikka otti puhelimeni etsiäkseen ystävänsä numeroa. Hän näki ne viestit sellaiset, joita ei kuuluisi olla. Hän kysyi suoraan. En tiennyt mitä sanoa. Hän oli hiljaa pitkään. Lopulta hän pyysi, että kertoisin kaiken tarkasti. Kerroin. Sinä yönä emme nukkuneet samassa sängyssä.
Seuraavat päivät kotona olivat painostavia. Riikka kysyi yksityiskohtia missä, milloin, kuinka monta kertaa, näenkö häntä vielä. Vastasin kaikkeen. Erään kerran hän sanoi jotain, mitä en unohda:
En tiedä pystynkö antamaan anteeksi, mutta tiedän etten voi elää ajatuksen kanssa, että näet häntä töissä joka päivä.
Silloin puhe kääntyi työhön.
Ultimatum oli selkeä. Hän sanoi, ettei pakota minua, mutta tarvitsee tuntea olonsa turvalliseksi. Niin kauan kuin käyn tuolla toimistolla, hän ei pysty jatkamaan. Sain valita: joko lähden töistä, tai hyväksyn sen, että hän lähtee. Hän ei huutanut eikä itkenyt, ja juuri se teki tilanteesta vieläkin raskaamman.
Valvoin öitä, laskin menoja ja säästöjä, velkoja, kuukausittaisia kuluja. Tiesin, että jos lähtisin, jäisin heti ilman tuloja. Mutta tiesin myös, että jos jäisin, avioliitto varmasti päättyisi. Lopulta eilen kävin pomoni puheilla, sanoin irti ja kävelin ulos konttorista oudolla tunnelmalla samaan aikaan helpottunut ja kauhuissani.
Kotiin tullessani kerroin Riikalle. Luulin, että oloni helpottuisi ja hän rauhoittuisi. Hän sanoi arvostavansa elettä, mutta se ei tee meistä valmiita. Hän ei vielä tiedä, voiko oikeasti enää luottaa minuun. Hän tarvitsee aikaa. Mitään lupauksia en saanut.
Tänään olen työtön ja avioliittoni on pysähdyksissä.
En tiedä jäinkö vain vaille työtä vai kadotanko myös Riikan.
