Helsingin harmaa iltapäivä. Linja-auto, jonka ikkunat ovat sumuiset vesisateesta, keinuu kapeilla kaduilla. Joukko matkustajia istuu penkeillään, jokainen omissa ajatuksissaan, kasvoillaan etäinen ilme. Nurkassa matkalaukku, jossain helisevät kaupan muovikassit.
Väinö, nuhjuinen ja partainen mies, astuu sisään keskustorin pysäkillä. Hän näyttää elämää nähneeltä, vaikka tuskin on yli viidenkymmenen. Märkä villapaita, kuluneet housut, kasvoillaan punertavaa, jonka sade ei ole pessyt pois. Hänen mukanaan tulee tympeä lemu, joka leviää penkkirivien väliin.
Hyvät ihmiset, olisiko teillä antaa vähän kolikoita leipäpalaan? En ole syönyt kolmeen päivään, Väinö sanoo hiljaisella mutta päättäväisellä äänellä.
Useimmat tuijottavat ulos ikkunoista, jotkut penkovat hermostuneesti lompakoitaan, jotkut painavat katseensa alas.
Äkkiä eräs matkustaja, tukevasti pukeutunut Juha, kohoaa penkistään. Äänessä kaikuu yllättävä kiukku:
Eikö ole rahaa ruokaan? Mene töihin! Kuinka kauan aiot elää muiden kustannuksella? Minutkin lomautettiin tänään tehtaalta, silti en kinuile rahaa. On vielä asuntolainatkin päälle.
Juha seisoo suorana, hänen katseensa polttaa. Väinö vilkaisee lattiaan, kääntää taskujaan likaisilla sormilla ja penkoo esiin muutaman kolikon säästöjensä jäänteet.
Ota nämä, sinä tarvitset näitä nyt enemmän, Väinö kuiskaa ja antaa kolikot Juhalle. Hyvät ihmiset kyllä minua auttavat.
Hän kääntyy ja lähtee kohti ovia. Juha hämmästyy, lähtee nopeasti perään, yrittäen tyrkyttää kolikoita takaisin. Koko bussi seuraa tapahtumia kiihtyneen hiljaisuuden saattelemana.
Kadulle ryhmässä seisovat, tihkusateessa. Juha yrittää sanoa jotain, puolustella tekoaan. Väinö kuitenkin naurahtaa hiljaa, pudistaa päätään.
Elämä on hienoa. Maailmassa riittää hyviä ihmisiä. Täytyy oppia arvostamaan jokaista hetkeä, Väinö sanoo lempeästi ja katsoo Juhaa silmiin.
Juha jää seisomaan liikkumatta bussipysäkille, kyyneleet tummilla poskilla. Sormet puristavat kolikoita, sydän raskaina ajatuksista, jotka eivät jätä rauhaan.
