Ette tykkää? Sitten voitte painua helvettiin, tokaisi Sirkku kutsumattomille vieraille.
Kolmekymmentä vuotta Sirkku eli hiljaa. Jos mies sanoi jotain, hän nyökkäsi. Appiukko ilmestyi Sirkku laittoi kahvit tippumaan. Käly tuli kassien kanssa Sirkku majoitti hänet nurkkahuoneeseen. Vain pariksi päiväksi, lupasi käly. Kolme kuukautta asui.
Mitä siinä olisi voinut tehdä? Jos olisi alkanut riitelemään, kaikki olisivat ajatelleet, että huono vaimo. Jos kieltäytyi, luultaisiin, että tunteeton. Sirkku tottui kestämään. Hän oppi jopa olemaan huomaamatta, miten hänen oma elämänsä kutistui muiden tahtojen ja toiveiden täyttämiseksi.
Mies, Matti Paavola, oli yksinkertainen mies. Työskenteli rakennustyömaiden nokkamiehenä, tykkäsi illanistujaisista, joissa kilisteltiin ystävyydelle ja valitettiin pomolle. Sirkusta hän puhui hellästi mun emäntä ja ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi Sirkku joskus tirautti itkut öisin. Jos väsyttää lepää. Jos sukulaiset tuli kylään tarjoile pöytään. Kaikki on yksinkertaista.
Matin kuoleman jälkeen Sirkku jäi yksin kolmen huoneen asuntoon Herttoniemessä. Hautajaiset hoidettiin kuten pitääkin: pöytä koreana, kirkkaat lasit, puheita hyvästä miehestä. Sukulaiset kokoontuivat, itkivät hetken ja lähtivät takaisin koteihinsa. Sirkku ajatteli: No nyt, tämä on viimein ohi, nyt saan hengähtää.
Mutta eipä saanu.
Viikon päästä soitti käly, Leena:
Sirkku, mä tulen huomenna käymään. Tuon vähän tarvikkeita.
Ei mun oikeastaan tarvitse mitään, Leena.
Älä nyt, älä oo tuollainen etäinen! En mä ihan tyhjin käsin tule.
Leena tuli kahden muovipussin riisin ja tärkeän pyynnön kanssa: voitko majoittaa Jussi-serkun, joka on hakemassa opiskelemaan Helsinkiin. Sirkku yritti kieltäytyä nätisti:
Eikö Jussi saa opiskelija-asuntoa?
Mutta se on vasta joskus! Missä hän asuu nyt, rautatieasemalla vai?
Sirkku antoi periksi. Jussi asettui olohuoneen nurkkahuoneeseen. Oli huolittelematon: sukkia pitkin eteistä, lautaset tiskialtaassa, musiikkia yömyöhällä. Eikä edes päässyt opiskelemaan sisään. Sai sen sijaan duunin lähettinä ja käytti Sirkun asuntoa varikkona.
Jussi, olisko sun aika muuttaa pois? Sirkku rohkeni kysyä kuukauden jälkeen.
Mihin muka muutan? Ei mulla oo varaa vuokraan!
Parin viikon päästä ilmaantui vielä Matin aiemmasta liitosta tytär, Kirsti. Mukanaan 30 vuotta vanhat kaunat ja vaatimukset:
Isä jätti sulle kämpän. Entä minä? Olenhan mäkin tytär!
Sirkku oli hämillään. Asunto oli miehen nimissä, ja nyt se siirtyi laillisesti Sirkulle perinnöksi. Mutta Kirsti katsoi Sirkun silmiin kuin tämä olisi varastanut jotain.
Tajuatko sä, miten vaikeaa mulla on? Olen yksin lapsen kanssa ja maksan kallista vuokraa!
Sirkku yritti selittää, että tämä koti on hänen ainoa asuntonsa, ettei muuta rahaa ole, eikä tiedä itsekään miten pärjää. Mutta Kirsti ei kuunnellut. Hän ei tullut ymmärtämään vaan vaatimuslistan kanssa.
Ja siitähän se alkoi.
Sukulaiset alkoivat rampata tiuhemmin. Joskus appiukko tupsahti neuvomaan myy tuo asunto ja osta pienempi, toisinaan Leena uuden serkun kanssa. Ja Kirsti aina uusien vaatimusten kanssa.
Sirkku aina laittoi pöydän koreaksi, keitti kahvit, kuunteli moitteet.
Sitten alkoi puhe asunnosta suoraan.
Sirkku, mitä sä yksin teet kolmen huoneen asunnossa? Leena hörppi kahvia. Myyt, ostat ykkösen vaikka Mellunmäestä. Säästyneet rahat annat lapsille.
Mille lapsille? Sirkku ei ymmärtänyt.
Kirstille, Jussille. Heillä on tiukkaa.
Sirkku katsoi vieraisiinsa kälyyn, Kirstiin, anoppiin. Yhtäkkiä hän tajusi: nämä ei tulleet lohduttamaan. Nämä tuli jakamaan.
Jos joku ei viihdy, Sirkku sanoi hiljaa, ovet on auki.
Huoneeseen tuli täysi hiljaisuus.
Mitä sanoit? Leena toisti hitaasti.
Sanoin, että voitte poistua, Sirkku sanoi lujempaa. Tämä on mun koti.
Kaikki katsoivat Sirkkuun kuin tämä olisi puhunut jotain outoa kieltä. Tai kiroillut vähän.
Mitä sä oikein luulet olevasi? ensimmäisenä selvisi Leena. Mehän ollaan sentään perhettä!
Minkälaista perhettä? Sirkku kysyi hiljaa. Sellainen, joka tulee vain kun jääkaappi kaipaa täytettä tai sohvalla halutaan maata?
Äiti, kuuletko sä? Leena kääntyi anoppiin. Sanoinhan, että ylpeä ja kylmä.
Anoppi ei sanonut mitään. Istui hiljaa, katsoi vain. Kaikki ymmärsivät: kiittämätön Sirkku on taas jotenkin väärässä.
Helena, Sirkku kääntyi anoppiinsa. Kolmekymmentä vuotta opetit mua miten olla hyvä emäntä. Miten palvella miestä. Miten pöytä katetaan. Kun itkin öisin, muistatko mitä sanoit? Kärsi, niin kaikki naiset kärsii. Muistatko?
Anoppi puri huultaan.
Niin minä kärsin. Mutta nyt saa riittää. Kärsivällisyys loppui kuin kahvimaito jääkaapista. Oli nyt loppu.
Leena tempaisi laukkunsa mukaan:
Kerron kyllä Jussille mitä olet saa tietää oikean luonteesi!
Kerro vaan. Mutta vie Jussi huomenna pois. Tai mä kyllä kannan hänen tavaransa rappuun itse.
He lähtivät. Ovi paukahti niin että kattolamppu helisi. Sirkku jäi seisomaan keittiöön. Kädet tärisi. Sydän hakkasi. Hän kaatoi itselleen lasin hanavettä ja joi yhdellä kulauksella.
Mietti: Herrajumala, mitä mä oikein menin tekemään?
Sitten: Mutta mitä pahaa mä oikeastaan tein? Ajoin kutsumattomat pois omasta kodistani?
Yöllä ei tullut uni. Sirkku pyöri ja tuijotti kattoon. Ajatukset kiersivät kehää kuin pyykit vanhassa pesukoneessa sama jankutus uudestaan ja uudestaan. Entä jos ne olivat oikeassa? Olinko kylmä itsekäs akka? Olisiko pitänyt vain niellä tämäkin?
Aamulla kaikki kuitenkin selkeni. Niin kirkkaana kuin alkutalven ensilumi. Kärsiminen kuuluu, kun se kestää vain hetken. Mutta Sirkku oli kestänyt kolmekymmentä vuotta. Se ei enää ole kärsivällisyyttä se on luovuttamista.
Jussi lähti kahden päivän päästä. Leena haki hänet, myrtsinä, ei vilkaissutkaan Sirkkuun. Jussi pakkasi tavaransa ja mutisi jotain vanhasta akasta. Sirkku seisoi eteisessä ja oli hiljaa. Ennen olisi itkenyt, pyytänyt anteeksi ja selitellyt. Nyt ei sanonut sanaakaan.
Viikon päästä soitti Kirsti:
Me äidin kanssa puhuttiin, aloitti hän varovaisesti.
Minkä äidin? Sirkku kysyi. Sun äiti kuoli -92. Helena on mun anoppi. Ei sinun.
Puhelu hiljeni. Selvästi Kirsti ei odottanut tuollaista vastausta.
No, siis, tarkoitin vain, että sovitaan. Kyllä sä tiedät, että isä rakasti sua.
Rakasti, omalla tavallaan. Mutta asunto on minun nimissä. Ihan laillisesti. Enkä mä ole teille mitään velkaa.
Mutta oikeudenmukaisuuden nimissä
Oikeudenmukaisuus? Sirkku naurahti. Oikeudenmukaista olisi ollut, jos te olisitte joskus kolmenkymmenen vuoden aikana edes onnitelleet minua syntymäpäivänä. Tai soittaneet ilman että tarvitsi pyytää rahaa. Se olisi ollut oikeudenmukaisuutta.
Sinusta on tullut katkera, Kirsti sanoi kylmästi. Yksinäisyys tekee ihmiselle pahaa.
Ei tee. Olen vain lakannut teeskentelemästä.
Viikot venyivät ja venyivät. Sirkku kävi töissä hän oli osaston siivooja terveyskeskuksessa tuli kotiin, söi iltaruokansa yksin. Naapuri, tupa-Kaisuli, pistäytyi joskus tuoremunkkien kanssa:
Sirkku-kulta, miten jaksat? Et ole surullinen?
En ole.
Entä sukulaiset, tulevatko enää kylään?
Eivät onneksi.
Hyvä niin, Kaisuli sanoi yllättäen. Olen aina miettinyt milloin sä Sirkku ymmärrät. Hieno homma.
Sirkku hymyili. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti.
Mutta pahinta ei ollut, että sukulaiset loukkaantuivat. Pahinta oli hiljaisuus. Se ettei iltaisin ollut kenelle sanoa huomenta, kenelle kaataa kuppia. Sirkku tajusi: hän oli elänyt koko elämänsä muita varten.
Mutta nyt? Nyt piti opetella elämään itselleen. Ja se pelotti enemmän, kuin Leenan syyttelyt yhteensä.
Kuukauden päästä he olivat taas oven takana koko kööri: Leena, Jussi, anoppi ja Kirsti. Kaikki samalla kertaa, kuin hyökkäysjoukkue.
Sirkku avasi oven siinä he seisoivat. Leena etunenässä, muu letka takana.
No Sirkku, Leena sanoi, oletko miettinyt uudestaan?
Mitä?
Asuntoa. Myytkö?
Sirkku katsoi heitä. Selvästi he olivat tulleet tosissaan varmoja, että Sirkku yksinolon jälkeen murtuisi. Luulivat, että tämä soittaisi ja pyytäisi heidät takaisin.
No tulkaa nyt, hän sanoi. Kun kerta olette tulleet.
He istuivat keittiöön. Anoppi meni heti jääkaapille. Kirsti avasi kännykän, alkoi naputella. Leena istahti vastapäätä, kädet ristissä pöydällä.
Sirkku, tiedät kyllä, että et selviä yksin näin isossa asunnossa. Yhtiövastike, korjaukset. Mitä sä näin isolla teet?
Viihdyn ihan hyvin, Sirkku vastasi tyynesti.
Mutta sä olet yksin! Kirsti puuttui puheeseen. Katso, löytyi hyvä idea: myyt tämän, ostat minikaksion vaikka Pitäjänmäestä. Jää satatuhatta euroa! Kolmasosa mulle ja lapselle, kolmasosa Jussille opintoihin, ja sulle loput vanhuuteen.
Sirkku vain katsoi Kirstiä. Hänen varmaa ilmettään, huoliteltua kampausta, kallista käsilaukkua.
Eli, minun pitäisi muuttaa lähiöön, jotta teille riittäisi euroja?
No, eikö olisi reilua? Kirsti kiivastui. Isä teki töitä tämän asunnon eteen!
Ei tehnyt, Sirkku vastasi hiljaa. Tämän asunnon valtio antoi nuorille perheille. Rempat minä maksoin omasta pussista.
Älä nyt hölmöile, Leena puuttui. Koitetaan sopia. Mehän ollaan perhettä.
Jotain Sirkussa naksahti. Katkaisin napsahti päässä. Samalla hetkellä kaikki selkeytyi.
Perhettä? Sirkku kysyi. Missä oli se perhe, kun minulla kolme vuotta sitten oli leikkaus? Tulitko Leena käymään?
Leena liikehti hermostuneesti:
No mulla oli silloin kiireitä.
Entä te, Helena? Soititko kertaakaan?
Anoppi tuijotti ulos.
Kirsti? Tiesitkö edes, että olin sairaalassa?
Kukaan ei sanonut, Kirsti mutisi.
Just. Koska ketään ei oikeasti kiinnostanut. Eikä nytkään kiinnosta. Te tulitte asunnon perässä.
Sirkku, miksi sä olet noin vihainen? Leena sanoi.
En ole vihainen. Kaikki vain loppui. Ymmärrättekö? Kärsivällisyys on käytetty loppuun.
Hän nousi, meni ovelle ja avasi sen.
Nyt ulos. Kaikki. Ette tule takaisin.
Oletko säkin menettänyt järkesi! Kirsti kimpaantui. Kuka sä muka luulet olevasi? Olet ihan vieras meidän perheessä!
Niin olen. Kiitos luojan.
Leena pomppasi:
Jos Matti tietäisi!
Jospa tietäisi, Sirkku nyökkäsi. Olisi pakottanut minut taas suostumaan. Mutta nyt päätän minä.
Vielä kadut tätä! Kirsti sähisi. Vanhanakin tulet itkien meidän luo!
Sirkku hymyili. Väsyneesti, surullisesti.
Kirsti, olen 58-vuotias. Kolmekymmentä vuotta elin niin, että kuvittelin muiden hyväksynnän olevan tärkeintä että vaikka joustaisin, minua arvostettaisiin. Mutta kävi päin vastoin. Mitä enemmän annoin periksi, sitä enemmän vaadittiin. Enää en taivu. En koskaan.
He lähtivät sanomatta sanaakaan. Leena naama punaisena, anoppi huuli tiukasti kiinni, Kirsti paiskasi oven.
Sirkku jäi eteiseen. Kädet tärisi, ohimoissa takoi. Hän meni keittiöön, istui alas ja itki.
Ei itsesäälissä. Vaan helpotuksesta.
Viikon päästä soitti Kaisuli:
Sirkku, kuulin että pistit sukulaiset kuriin?
En kinaillut. Sanoimpa vain asiat suoraan.
Oikein teit. Kuule, minulla on yksi lapsenlapsi, Heta. Kolmekymmentä, juuri eronnut. Viettää öitä yksin, ei löydä paikkaansa. Haluatteko tavata? Työteliäs ja kunnon ihminen.
Esiteltiin toisensa. Heta oli hiljainen ja ujo. Työskenteli kirjanpitäjänä ja vuokrasi huonetta opiskelija-asuntolasta. Alkoi käydä Sirkun luona iltateellä, juttelivat paljon.
Haluaisitko muuttaa luokseni? Sirkku yllättäen kysyi. Yksi huone on tyhjänä. Maksat vaikka kerran kuussa sähköt.
Heta muutti kuukauden päästä. Oli helppoa asua vieraan kanssa, kun tämä kunnioitti tilaa, eikä neuvo, nipota tai määräile.
Sirkku liittyi taas kirjastoon siihen samaan, jossa oli nuorena ollut töissä. Alkoi lainata kirjoja, joita ennen ei ehtinyt lukea.
Joskus Sirkku mietti sukulaisiaan. Mitenköhän Leena ja Jussi, Kirsti lapsensa kanssa, anoppi?
Mutta ei tullut mieleenkään soittaa.
Puoli vuotta myöhemmin Kaisuli kertoi:
Tiedätkö, kälysi Leena muutti poikansa luo opiskelija-asuntolaan. Yksin maalla tuli kuulemma tylsää.
Hyvä niin, Sirkku tuumi.
Ja Kirsti meni uusiin naimisiin. Joku yrittäjä, nyt elelee leveästi.
Toivottavasti kaikki on hyvin.
Kaisuli katsoi uteliaana:
Harmittaako sua ollenkaan?
Mistä?
Että pärjäsivät ilman sua?
Sirkku hymyili:
Kaisuli, niillä meni aina ihan hyvin ilman mua. Minä en vain ennen tajunnut sitä.
Illalla Sirkku istui ikkunan ääressä. Ulkona hämärää, katulamput palavat, kiireiset ihmiset kulkevat koteihinsa. Heta laittoi keittiössä iltapalaa ja hyräili hiljaa.
Sirkku ajatteli: tässä se nyt on, onni. Ei sukulaisten hyväksynnässä. Vaan siinä, että uskaltaa sanoa ei eikä kuole syyllisyyteen.
Onko sullekin käynyt näin, että jouduit ajamaan omaa sukua pois kannoilta?
Hei ystävät, seuraa minua, jos haluat kuulla lisää tällaisia tarinoita!
