Kuule, kun mä kerron sulle meidän tarinan ja siis sure, tässä on vähän draamaa anopin kanssa, mutta näin se meillä meni.
Me oltiin mun tulevan miehen kanssa seurusteltu alle vuoden, kun mentiin naimisiin. Sitten meidän esikoinen syntyi, ja voin sanoa, että mulla ei ollut hajuakaan, miten epäilevä ja ankara hänen äitinsä tulisi olemaan mua ja meidän tytärtä kohtaan. Ongelmana oli se, että meidän pikkuinen syntyi ihan sellaisena tyypillisenä suomalaisena blondina, kirkkaansiniset silmät ja kaikki, kun taas mun mies on tummempi, samoin kuin hänen pikkuveljensä. Mies muistuttaa vähän sellaista romanikaraktääriä, tummat piirteet ja tukka tiedäthän tyylin.
Kun olin vielä Naistenklinikalla synnyttämässä, hänen äitinsä soitti ja toivotteli onnea, halusi kovasti tulla heti katsomaan ensimmäistä lastenlastaan. No, niinhän siinä kävi, että hän tuli käymään heti kun pystyi, ja voin sanoa että hänen ilmeensä muuttui sekunnissa aika kylmäksi. Siinä synnärin aulassa hän sitten kysyi suoraan, ääneen: “Eihän vauvoja vaan vaihdettu?”
Kaikki ympärillä ihan hiljeni ja katsoi mua, ja anoppi vain jäädytti mut katseellaan. Sössötin ihan hämilläni jotain, että ei niitä kyllä voi vaihtaa, olin koko ajan vauvan vieressä.
Hän ei sanonut enää mitään suoraan siinä, mutta kulmat kurtussa palattiin kotiin. Ja sitten pari päivää myöhemmin, kun oltiin kotona ja pyörittiin siinä vauvan kanssa, anoppi tokaisi: “Eihän tämä nyt ole teidän lapsi, ootteko ihan sokeita vai mitä?”
Mun mies jäi monttu auki katsomaan, ja anoppi vaan jatkoi: “Ei ole kummastakaan yhtäkään piirrettä tässä lapsessa, mieti nyt ihan järjellä, miten tämä on mahdollista? Kuka lie isä!”
Mun mies onneksi puolusti mua saman tien ja käytännössä ohjasi äitinsä samantien ovesta ulos. Mä itkin. Olin niin odottanut sitä hetkeä, raskauskaan ei ollut helpoimmasta päästä, mutta tyttö syntyi terveenä ja tomerana. Kun hänet näytettiin mulle ekan kerran, lääkäri vielä vitsaili: “No täältä tuli oikein laulajatyttö, keuhkot kunnossa ainakin!”
Mä nauroin ja olin niin helpottunut. Kun meidät vietiin kärryllä osastolle, mä haaveilin perhejuhlasta, että kotiudutaan rakkaiden kanssa uudella tavalla. Mutta kannatti odottaa heti ensimmäisenä tuli draama.
Kun anoppi lähti, mies yritti piristää mua, istuttiin vielä pöytäänkin, mutta kyllähän siinä oli juhlatunnelma pilalla. Mä huomasin aika nopeasti, ettei anoppi antanut periksi, vaikka oma poikansa torppasi ne puheet. Hän soitteli miehelle jatkuvasti, harvoilla käynneillä haki heti tilaisuuden tölväistä ilkeitä kommentteja mulle ja meidän ilolle ei nostanut lasta koskaan syliinsä, vaati jatkuvasti dna-testiä ja kehotti katsomaan “totuutta silmiin”. Ja kaikki tämä täysin pokkana vielä kun kuulin kaiken keittiön puolelle asti. Mun mies yritti rauhoitella ja sanoi suoraan, että lapsi on hänen, ja hän luottaa muhun, mutta anoppi vain naureskeli: “No kokeillaan nyt vaikka testillä!”
Lopulta en enää kestänyt ja menin keittiöön kesken heidän keskustelun ja sanoin että kuinka pitkään tätä jankataan, testataan nyt sitten ja tilataan oikein kaunis kehys tulokselle, niin anoppi voi ripustaa sen sängyn yläpuolelle ja ihastella aina että poika on isä!
Anoppi mulkaisi mua kiukkuisesti eikä saanut sanaa suustaan. Mä vähän jopa tuuppasin häntä tukemaan ideaa, mutta ilme kyllä kertoi että tajuaisi sarkasmin.
No testihän otettiin. Mun mies ei edes lukenut tulosta, kun tiesi jo mitä siinä lukisi ja anoppi, kun sai paperin käsiinsä, palautti sen nopeasti mulle. En voinut olla kuittaamatta: “No haluatko nyt sen kehys tilata vaaleana vai tummana?”
Sitten anoppi jo hermostui: “Nauratko sä mulle? Eiköhän joku tuttu ole tehnyt tuon testin palkkiota vastaan! Ja kato nyt vaikka mun nuorempaa poikaa, kun hänenkin lapsi on just samanlainen kuin isänsä, tumma ja kaikki selvästi meidän näköinen!”
Eli vaikka testi otettiin, sekään ei muuta mitään. Homma jatkui hiljalleen useamman vuoden ajan. Viisi vuotta siinä meni riitelyn ja eripuran keskellä. Sitten, kun odotin toista lasta muuten kolme kuukautta serkun mutsin raskauden perässä, päätettiin että toinen lapsi meillekin. Olin hyvissä väleissä serkun kanssa, mutta anopille ei mikään kelvannut, hän epäili edelleen tytön isyyttä.
Kun serkulle syntyi toinen lapsi, pikkuinen tyttö, mentiin kaikki porukalla vastaan keskussairaalalle. Kun nostin vaunujen peittoa ja näin vauvan kasvot, en voinut kuin nauraa oli kuin oma tytär olisi ollut siinä! Sitten tokaisin vitsillä: “No, nythän sinunkin lapset on sitten mun salarakkaalta!”
Kaikki tajusi vitsin ja pistivät naureskellen paremmaksi paitsi anoppi, jonka naama meni punaiseksi kuin puolukka. Se olikin käännekohta. Siitä eteenpäin hän ei enää ärissyt eikä laukonut epäilyjä. Kun joskus näin, kuinka hän leikki nukeilla meidän esikoisen kanssa, tiesin että jää oli murtunut.
Nykyään tyttö on anopin ykkössuosikki, “meidän kultatyttö,” “mummon marja” ja muuta hössötystä. Lahjoja tulee ovista ja ikkunoista, ja anoppi hemmottelee ja yrittää hyvittää kaiken sen ajan, jolloin piti meitä vihollisinaan. En mä enää kanna kaunaa, mutta kuten sanonta kuuluu, pieni jäähile jää aina. Ehkä sekin joskus sulaa.
