Maanantai-aamuna töihinpaluu Helsingin ydinkeskustan toimistolla oli tuttua vilinää. Koko tönö humisi, kun työntekijät kerääntyivät työpisteilleen, vaihtoivat nopeat kuulumiset ja kertoivat viikonlopun menoista. Joku oli käynyt leffassa Tennispalatsissa, toinen olivat viettäneet aikaa Kaivopuiston rannalla kavereiden kanssa, muutamilla oli vain arkisia kuulumisia reppu selässä ja aamukahvi vielä höyryten kädessä.
Minä, Aila lyhytkasvuinen, vaaleanruskeahiuksinen, vähän ujo nainen istuin avarassa työhuoneessa kolmen muun kollegan kanssa. Ruskeat silmät tarkkana järjestelin papereita pöydällä, ajatukset töissä, vaikka viikonloppukin vielä viipyili mielessä.
Yhtäkkiä pöytäni ääreen ilmestyi Janne, naapuritiimin johtaja. Hän nojautui rennosti pöydän kulmaan ja virnisti isosti.
Huomenta, Aila! Miten viikonloppu kului?
Nostin katseeni, kohtelias virne kasvoillani. Pyrin pitämään asiat ystävällisinä kaikkien kanssa, välttämään turhan päättömiä draamoja.
Ihan hyvin, kiitos. Olin kotona, puuhastelin vähän ja nautin rauhasta. Entä sinulla?
No kuule, aivan mahtava Janne innostui, silmissä tuikahti tuttua seikkailumieltä. Oltiin kaveriporukalla veneilemässä Espoon saaristossa, grillattiin makkaraa ja laulettiin Eppu Normaalia nuotion äärellä. Sun pitää tulla mukaan joku kerta. Oothan nyt nykyään yksin, eikö? Ero tuli vähän aikaa sitten?
Epäröin sekunnin, mutta kokosin itseni nopeasti. En pitänyt siitä, että henkilökohtaisia asioita kaivellaan, mutta vastasin rauhallisesti, enkä antanut mitään aihetta juoruille.
Joo, olen eronnut. Ja kiitos tarjouksesta, mutta en ole vielä ajatellut ryhtyä mihinkään isompiin menoihin varsinkaan tuntemattomassa porukassa.
Miksi et halua lähteä rennosti mukaan? Janne ei luovuttanut, hymy muuttui kireämmäksi. Nyt olisi just oikea aika jotain uutta. Lähtisitäänkö perjantaina vaikka syömään?
Laitoin paperit viivasuoraksi, peitelty hermostus nousi kurkkuun. Katsoin häntä rauhallisesti.
Janne, arvostan sun ystävällisyyttä, mutta en ole kiinnostunut uudesta seurustelusta juuri nyt. Pidetään hommat työasioissa.
Janne pyöräytti silmiään ja naurahti puoliääneen, kuin ohittaen sanani kokonaan.
Voi nyt älä viitsi, Aila! Kyllähän tässä kaks hyvännäköistä ihmistä vois jotain kehittää. Turha nyt liikaa hienostella.
Vaikka tunnekuohu alkoi kasvaa, hillitsin itseni. Ei huvittanut tapella, ei viedä työpäivää riitelyyn. Katsoin häntä tiukemmalla äänellä.
Oikeasti, Janne. Sanoin jo, etten ole kiinnostunut. Keskitytään töihin, kiitos.
Selvä, selvä! hän naurahti, mutta äänestä kuului pieni loukkaantuneisuus. Mieti nyt edes! Haluan vain hyvää.
Hän lähti, mutta näin kun hän vielä hetken katsoi minua ennen kuin kääntyi pois.
Viikot kuluivat, eikä tilanne muuttunut. Janne ei näyttänyt ymmärtävän kieltäytymisiäni tai ei halunnut kuulla niitä. Hän tuli yhä useammin pöydälleni jos jonkin tekosyyn varjolla: jokin “tärkeä työasia”, joka kuulemma vaati juuri kasvokkaisen keskustelun, vaikka sen olisi voinut hoitaa sähköpostilla yhtä näppärästi. Tai hän tarjoutui auttamaan ex tempore, tarjosi tukea raportin teossa ilman pyyntöä. Välistä hän vain kysyi vointiani, feikkihuolet kasvoilla.
Aina keskustelu alkoi valua takaisin siihen, mistä halusin pysyä kaukana. Hymyillen hän ehdotteli lounaita tai perinteisiä “ihan vaan ystävinä tehtäviä” menoja, kuin kaikki aiemmat “ei kiitos” olisivat olleet osa leikkiä, eivät rajojani. Vaikka yritin säilyttää asiallisuuden ja ystävällisyyden, joka kerta sisälläni ärsytys kasvoi.
Janen katse viipyili työpöydälläni, välillä vähän pidempään kuin työkavereiden ehkä kuuluisi. Tein parhaani olla huomioimatta, keskityin työhön. Toivoin sydämessäni, että hän viimein ymmärtäisi.
Eräänä iltana toimisto oli jo miltei tyhjä. Muut olivat lähteneet ajat sitten. Viimeistelin kiireistä projektia, oikaisin lasejani ja tuhertelin muistiinpanoja. Kello seinällä läheni yhdeksää. Olin haaveilemassa jo Kupittaalle vievästä junasta kotiin, kun ulko-ovi kolahti ja Janne asteli sisään, avaimet kilisivät ja tuttu vino virnistys kasvoilla.
Oot vieläkin täällä? hän istahti rennosti pöydän kulmaan, äänestä kaikui “me kaksi”-asenne. Eikö sun kannattaisi lähteä vaikka jonnekin? Mä tiedän hyvän jazz-baarin tässä lähellä, siellä on tänään liveä.
Suljin tietokoneen hitaasti, katsoin häntä rauhallisesti silmiin, silti päättäväisesti.
Janne, olen jo monta kertaa sanonut. En ole kiinnostunut, en tänään enkä muutenkaan. Voisitko kunnioittaa rajojani?
Hänen kasvoiltaan suli hymy, ääni koveni.
Mikä sulla oikein on? Ootko sä jotenkin vialla kun et halua muut olisivat jo olleet iloisia tutustua näin eron jälkeen. En mä mitään pahaa ehdottanut, pelkkä deitti vaan.
Hengitin syvään, laskin hitaasti neljään mielessäni, jotta ärsytys ei voittaisi.
Ei ole kyse sinusta, eikä siitä kuka on “arvokas”. Minä en halua. Olen sanonut ihan tarpeeksi selvästi.
Janen kasvot punehtuivat, nyrkit puristuivat. Hetken aikaa näytti että hän sanoisi jotain todella rumaa, mutta kääntyi kannoillaan ja marssi ulos, ovet jysähtivät perässä.
Hetken istuin paikallani, katsoin ovea ja tunsin helpotuksen sekoittuvan ärtymykseen. Ei siksi, että olisin jotenkin pelännyt häntä vaan siksi, että taas jouduin puolustamaan itseäni näin perusteellisesti.
Seuraavana aamuna oli toimistolla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Työkaverit alkoivat päivänsä normaalisti. Janne vaikutti siltä kuin eilistä kohtaamista ei olisi ollutkaan, ilmestyi taas työpöydälleni, “vahingossa”, milloin milläkin päämäärättömällä kysymyksellä tai hämyisellä vitsillä.
Pidin kiinni päätöksestäni: keskustelisin vain työasioista, muuten pysyttelisin asiallisella etäisyydellä. Tai niin ainakin yritin.
Torstaiaamuna menin keittiöön kahville. Välillä Janne tuntui odottavan siellä, tälläkin kertaa hän seisoi kahvikoneen äärellä, sokerilusikka kädessä.
Huomenta taas. Mä vaan mietin, että ehkä ollaan ymmärretty toisemme väärin. En mä muuta halua kuin ihan reilusti olla ystävä.
Kaadoin kahvin, keskityin siihen etten läikytä. Olisin halunnut jo kääntyä pois, mutta vastasin kohteliaasti:
Janne, keskustelu on käyty. Palataan töihin.
Mikä siinä muka pelottaa? Ootko sä peloissasi ystävyydestäkin? hänen äänensä korottui.
Asetin kahvikupin pöydälle rauhallisesti ja katsoin häntä suoraan.
En pelkää. En vain ole kiinnostunut. Ja se, että et hyväksy vastaustani, on törkeää.
Lähdin pois ja jätin hänet seisomaan keittiöön.
Illalla en saanut ajatuksiani rauhoittumaan. Kävin keskustelua läpi yhä uudelleen, mietin sanoinko kaiken selkeästi, olisiko pitänyt olla jyrkempi. Jokainen kerta palasin samaan: sanoin suoraan, mutta Janne ei kuunnellut.
Avasin sitten ääninauhurin, missä oli viimeinen keskustelumme nauhoitin sen suojakseni, kun pidin varani. Katsoin tiedostoa pitkään. En lähtenyt soittamaan sitä, vaan avasin Facebookin ja mietin pitkään* lähetänkö mitään hänen puolisolleen. Lopulta kirjoitin: “Hei, anteeksi että häiritsen. Mielestäni sinun tulee tietää, miten miehesi käyttäytyy töissä. Liitteenä äänitiedoste keskustelustamme.”
Luettuani viestin moneen kertaan lähetin liitteen ja painoin “Lähetä”.
Aamulla menin työpaikalle levottomin mielin. Mietin, teinkö oikean ratkaisun mutta toisaalta en nähnyt muuta keinoa suojata omaa rauhaani. Sadat ajatukset kiersivät päässä. Ehkä pitäisi olla hiljaa? Entä jos kollega saa kotona todellisen kriisin aikaiseksi?
Tuskin ehdin istahtaa alas, kun Janne syöksyi pöytäni äärelle, naama punaisena.
Mitä helvettiä!? Lähetitkö sä sen mun vaimolle?
Katsoin häntä suoraan.
Lähetin. Sanoin selvästi, etten halua muusta kuin työstä keskustella kanssasi. Et kuunnellut. Olin pakotettu suojaamaan itseäni.
Sä sabotoit mut! Mä koitin olla kiva, mutta sulla oli vain joku ongelma mun kanssani.
Vai että “kiva”? Mielestäsi oli sopivaa kuittailla, että minun pitäisi olla otettu kun huomioit minua, koska olen eronnut? Kun en kerran hyväksynyt ehdotustasi, aloit vainoamaan. Mietipä nyt.
Jostain kuului yksittäinen tuolin raapaisu. Työkaverit vilkaisi toiset vaivihkaa, joku avoimemmin. Janne huomasi tämän ja hiljensi äänensä.
Sähän pilasit kaiken, murjaisi, kääntyi ja marssi ulos.
Niin päivät kuluivat kireässä ilmapiirissä. Janne ei tullut enää pöydälleni, mutta tunsin hänen vihansa lähes konkreettisesti selässäni, kun ohitimme toisemme käytävällä.
Viikon kuluttua minut pysäytti Tuija, hiljainen markkinointiosaston kollega. Hän pyöritteli paidanhelmaansa, katsoi ympärilleen ennen kuin istahti viereeni.
Aila Kiitos, että teit sen mitä teit. Olen itsekin ollut Janen kanssa pulassa, mutta en uskaltanut sanoa mitään.
Olin hetken hämilläni.
Sinäkin? kysyin hiljaa.
Viime kuussa Janne ehdotti illallista “työasioiden varjolla”. Kieltäydyin, mutta hän jatkoi viestejä ja odotti hissilläkin. Pelkäsin, ettei minua uskottaisi tai että syytettäisiin kateelliseksi. Nyt hän tietää, ettei voi jatkaa samalla tavalla.
Hymyilin rohkaisevasti ei voittoisuudesta, vaan hyväksynnästä.
Viikkoa myöhemmin yhtiön toimitusjohtaja, Pekka Virtanen, piti normaalista poiketen puheen eettisyydestä viikkopalaverissa. “Meidän tulee kunnioittaa toistemme rajoja. Jos joku kokee häirintää, kertokaa. Me ratkaisemme asian aina. Jokainen ansaitsee olla turvassa työpaikallaan.” Janne istui kokouksessa katse pöydässä ja kynä hermostuneesti naputtaen.
Puheen jälkeen ilmapiiri keveni. Janne pysyi kaukana, teki hommansa eikä enää virnuille kellekään. Huomasin joskus katseensa, mutta nyt hän pysyi asiallisena.
Kuukausien kuluessa arki järjestyi uomiinsa. Aloin viihtyä töissä uudelleen. Kävin ystävieni kanssa Runeberginkadun kahvilassa, juttelimme elämästä ja unohdimme työpaineet hetkeksi. Ero alkoi tuntua enemmän mahdollisuudelta kuin epäonnistumiselta uusi luku, ei häpeän aihe.
Eräänä iltana yrityksen pikkujoulussa juttelin Markon kanssa, hiljaisen talousanalyytikon. Hän ei ottanut ohjia, ei tyrkyttänyt, ei yrittänyt olla hauskin mies talossa. Hän vain kyseli aidosti ja kuunteli oikeasti mitä vastasin. Hän ei pitänyt kiirettä, kohteli kunnioituksella ja lämpimällä varovaisuudella.
Vähitellen aloin jälleen luottaa siihen, että rajoja voi asettaa ilman ettei siitä nouse sotaa.
Syksyn koleudessa kävelimme Markon kanssa Hietaniemen puistossa. Hän pysähtyi vanhalle penkille, katsoi lempeästi silmiin: “Aila, minä arvostan, miten pidät kiinni omista rajoistasi. Se tekee sinusta vahvan.”
Naureskelin: “Sitä piti opetella pitkään, mutta nyt osaan.”
Noista keskusteluista tuli uusi pohja: osasin tuoda ajatuksiani rohkeammin työpalavereihin, eikä enää arveluttanut esittää myös keskeneräisiä ideoita. Työkaverit ottivat yhteyttä enenevässä määrin, koska tiesivät että kanssani saa puhua suoraan ilman pelkoa vähättelystä.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun Pekka tuli kokoushuoneen ovella vastaan ja ehdotti minulle uutta projektinvetovastuuta, tajusin olevani juuri siellä missä haluan.
Kiitos luottamuksesta hyväksyin tarjouksen pää pystyssä.
Markoakin ilahdutti uutinen: “Olet ansainnut tämän. Olen ylpeä sinusta.”
Lopulta puolentoista vuoden kuluttua menimme Markon kanssa naimisiin. Emme halunneet juhlia suureellisesti pienen ravintolan lämmin valaistus, koivunoksista sidottuja kukkakimppuja, lähipiiri, hyvin suomalaista.
Takanani seisoi yllättäen Janne vaimoineen. Olin aiemmin kuullut, että Janne oli saanut elämänsä paremmin järjestykseen, etsinyt apua omiin asioihinsa ja saanut perheensä työskentelemällä kovasti luottamuksen palauttamiseksi.
Ennen juhlan alkua hän tuli luokseni.
Onneksi olkoon, näytät onnelliselta, sanoi rehellisellä äänellä.
Kiitos. Ja kiitos vielä siitä kortista. Se merkitsi minulle paljon.
Hän hymyili vaatimattomasti. Oikeasti toivon sinulle hyvää.
Hän palasi nopeasti vaimonsa luo. Katsoin heidän hymyään ja sydämessä tuntui lämmin kiitollisuus siitä, että ihmisissä on voimaa muuttua.
Kun iltataivas syttyi ja viimeiset vieraat lähtivät, seisoin ikkunan luona ja Marko kiersi kättensä ympärilleni.
Mitä mietit, hän kysyi hiljaa.
Sitä, että vaikeimmat päätökset johtavat joskus parhaaseen lopputulokseen. En kadu mitään.
Nojasin häneen. Tunne oli selkeyttä: asiat eivät olleet täydellisiä, mutta olivat kohdallaan. Marko suukotti minua hiuksiin, pidin häntä kädestä ja astuimme yhdessä ulos syysiltaan.
Töissä ja elämässä palasin rauhassa arkeen ilman huolta, ilman selittelyä, omana itsenäni. Se riitti.
