Ei tarkoittaa ei
Maanantaiaamuna suuren helsinkiläisen yrityksen toimistossa vallitsi tuttu kiireinen tunnelma. Työntekijät kiirehtivät työpisteilleen, vaihtoivat iloisia tervehdyksiä käytävillä ja kertoilivat viikonlopun kuulumisia. Joku mainitsi käyneensä elokuvissa Tennispalatsissa, toinen nauratti kollegojaan tarinoilla saunailtakeikalta ystävien kanssa Lauttasaaressa, ja joku tyytyi tuttuun tapaan toivottamaan vain mukavaa viikkoa ennen kuin katosi omaan työpöytänsä äärelle.
Aila istui avarassa työhuoneessa, jonka hän jakoi vielä kolmen muun kollegan kanssa. Hän oli lyhyehkö nainen, jolla oli siistit, lyhyiksi leikatut tummat hiukset, tarkka ilme ja rauhalliset, ruskeat silmät. Tällä hetkellä Aila keskittyi papereihin pöydällään, järjestellen niitä systemaattisesti pinoon.
Samalla hetkellä hänen työpisteelleen ilmestyi Jari naapuriosaston projektipäällikkö, joka nojasi pöytään leveästi hymyillen:
Moi, Aila! Miten meni viikonloppu?
Aila nosti katseensa, ja hänen kasvoilleen ilmestyi pieni, pidättyväinen hymy. Hän oli luonteeltaan sovitteleva ja pyrki tulemaan toimeen kaikkien kanssa.
Ihan tavallinen, kiitos. Olin kotona ja hoitelin arkiaskareita, hän vastasi rauhallisesti. Entä sinulla?
Oi, meni ihan loistavasti! Jari innostui ja siirtyi lähemmäs, kuin aikoen paljastaa jonkin salaisuuden. Käytiin kaveriporukalla Nuuksiossa grillaamassa makkaraa ja laulamassa kitaran tahtiin. Sunkin pitäisi joskus tulla mukaan. Olet nyt sinkku, eikös? Teit äskettäin eropaperit, jos oikein muistan?
Aila jähmettyi hetkeksi mutta piti kasvonsa peruslukemilla. Hän oli oppinut vastaamaan asiallisesti, vaikka oli oppinut vuosien aikana, ettei halunnut keskustella yksityiselämästään työpaikalla.
Kyllä, olen eronnut. Ja kiitos, mutta en ajatellut lähteä tuntemattomaan porukkaan. Aila katsoi papereitaan ja antoi keskustelun jäädä siihen.
No miksipä ei muka? Jari virnisti entistä lujemmin, eikä selvästi aikonut antaa periksi. Eron jälkeen on hyvä hankkia uusia kokemuksia. Entä jos mentäis vaikka yhdessä leffaan perjantaina?
Aila asetteli paperit huolellisesti pinoon samalla, kun katsoi Jaria suoraan, rauhallisella mutta päättäväisellä äänellä:
Jari, arvostan kohteliaisuuttasi, mutta en etsi nyt seurustelua. Keskitytään työasioihin, eikö niin?
Jari huitaisi kädellään kuin hälventääkseen sanat:
Ai nyt tollaseks alat? Olet viehättävä, minä olen viehättävä miksei?
Ailan sisällä kihisi ärtymys, mutta hän nielaisee sen ja vastasi ytimekkäästi:
Olen täysin tosissani, Jari. En ole kiinnostunut. Pysytään työjutuissa.
No, päätä itse, Jari lennätti sanat olkansa yli. Kelaa asiaa. Olen oikeasti vaan ystävällinen!
Jari paineli ovelle, mutta käänsi vielä katseen Ailaan ennen kuin hävisi käytävään.
Seuraavina viikkoina tilanne ei muuttunut: Jari ei tunnistanut rajanvetoa, vaan palasi yhä uudelleen hänen pöytänsä ääreen mitä erilaisimmilla tekosyillä. Kerran hänellä oli kiireellinen työasia, joka yksin piti ratkaista kasvotusten. Toisinaan tarjoutui auttamaan raportissa, jota Aila ei ollut edes pyytänyt. Tai sitten tiedusteli muka huolehtivasti Ailan vointia.
Joka kerta Jari onnistui viemään keskustelun siihen suuntaan, jota Aila koetti välttää. Hän ehdotteli tapaamista, kuin edellisen kieltäytymisen olisi voinut sivuuttaa leikillään eikä aikuisena rajauksena. Vaikka hän suostui hymyilemään, Ailan ääni pysyi rauhallisena ja jämäkkänä: En ole kiinnostunut. Pidetään tämä työasiana.
Välillä Jari tuijotti Ailaa työnteon ohessa hetken liian pitkään. Aila huomasi sen, mutta oli oppinut kääntämään huomion muualle.
Yhtenä iltana Aila jäi viimeiseksi työhuoneeseen viimeistelemään deadlinea valuvalle projektille. Ulkona pimeys jo laskeutui, toimisto oli hiljainen. Kahvikuppi jäähtyi pöydällä, kello näytti varttia vaille yhdeksää, kun ovi avautui ja Jari asteli sisään käsissään auton avaimet ja kasvoilla tuttu puolikas hymy.
Aika ahkera olet! hän istahti pöydän kulmalle vaivautumattomasti. Vois mennä vaikka nauttimaan, tiedän hyvän paikan tuossa Töölössä. Siellä on tänään live-jazzia.
Aila sulki läppärin rauhallisesti, siirsi sen syrjään ja katsoi häntä silmiin:
Jari, olen moneen kertaan sanonut etten ole kiinnostunut. Toivon, että kunnioitat päätöstäni.
Jarin hymy suli äkisti ja ääni koveni:
Mikä sulla oikein on? Oot eronnut eikö sulla ole ikävä seuraa? Mä tarjoan vaan mukavaa iltaa, enkä mitään sen kummempaa. Etkö pidä minua sopivana?
Aila hengitti syvään:
Kyse ei ole sinusta. Minä vain en halua. Se on minun valintani ja se ei tule muuttumaan.
Jari suoristautui, pinkaisi kauemmas pöydästä ja kiskaisi kädet nyrkkiin, mutta vaihtoi nopeasti asentoa, ilme tiukkana:
No ihan sama! Älä sitten ihmettele kun jäät yksin! Tällaset kuin sinä, ensin esität vaikeasti tavoiteltavaa ja sitten itket.
Hän tempaisi oven perässään kiinni. Aila istui hiljaa ja tuijotti kiinni mennyttä ovea tunsi helpotusta, mutta myös lievää kiukkua. Miksi hän joutui taas puolustamaan rajojaan?
***
Aamulla kaikki oli toimistolla kuten ennenkin. Jari käyttäytyi kuin olisi unohtanut koko edellisillan välikohtauksen. Hän kuljeskeli Ailan työpisteen lähettyvillä, heitti väkinäisiä vitsejä ja etsi verukkeita työasioihin. Aila vastasi lyhyesti ja asiallisesti, pitäytyen vain työasioissa.
Torstaiaamuna Aila meni hakemaan kahvia keittiöstä. Tilassa tuoksui tuore kahvi ja paahtoleipä. Jari seisoi ikkunan ääressä, mutta kääntyi heti Ailan nähdessään.
Huomenta taas, hän sanoi hymyillen, mutta äänessä kuului ohut jännite. Mä mietin, onko tämä jokin väärinymmärrys… Mä halusin oikeasti vaan olla tavallinen ystävä.
Aila kaatoi itselleen kahvia, katsoi häntä hetken ja puhui vakaasti:
Olen jo kertonut kaiken. Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta palataan tähän vain jos on pakko.
Miksi et voi edes tavata? Jari ärähti yhtäkkiä, kahvi läikkyi mukista pöydälle. En minä naimisiin kosia vaan kahville pyydän! Pelkäät vai?
Aila laski mukin pöydälle rauhallisesti, katsoi häntä tiukasti ja puhui hitaasti:
En pelkää. En vain halua. Ja se, ettet hyväksy vastaustani, on hyvin epämiellyttävää.
Hän poistui keittiöstä, jättäen hölmistyneen Jarin seisomaan kahvin tahrimalle pöydälle.
Kotiin päästyään Aila ei saanut asiaa pois mielestään. Koko päivän sanat kaikuivat mielessä ja hän pohti, voiko sanoa mitään eri tavalla. Lopulta hän avasi kännykän sanelusovelluksen. Sieltä löytyi äänitys viimeisestä, erityisen sitkeästä keskustelusta Jarin kanssa. Hän epäröi hetken mutta jätti kuuntelematta. Sen sijaan Aila avasi Jarin puolison profiilin Facebookissa ja kirjoitti yksinkertaisen viestin:
Hyvää iltaa. Pahoittelen vaivaa, mutta halusin vain ilmoittaa teille, miten aviomiehenne käyttäytyy työpaikalla. Liitteenä on äänite keskustelustamme.
Usea editoinnin ja tarkistuksen jälkeen hän liitti tiedoston ja painoi Lähetä.
Seuraava työpäivä alkoi painostavissa tunnelmissa. Heti kun Aila istui työpisteelleen, vihaisena äyskäisevä Jari ilmestyi hänen pöytänsä reunalle:
Mitä helvettiä sä teit?! Lähetit viestin vaimolleni?
Aila katsoi häntä rauhallisesti:
Kyllä. Sanoin selvästi, etten halua kanssasi olla tekemisissä muista kuin työasioista. En keksinyt muuta tapaa saada sinut ymmärtämään.
Sä sabotoit mut! Jari puristi nyrkkejään. Me muka oltiin hyvin väleissä ja nyt vedät maton jalkojen alta!
Hetkinen. Tämäkö muka oli normaalia? Että vain koska olen eronnut, pitäisi olla otettu sinun huomiostasi? Aila nousi istumaan ja hänen äänensä voimistui. Kieltäydyin kerta toisensa jälkeen ja sinä olit vain sinnikkäämpi! Nyt kannat tämän seuraukset.
Toimistolla vallitsi täysi hiljaisuus, kaikki seurasivat tilannetta kulmiensa alta. Jari huomasi sen ja karisti ääntään, mutta hänen sanansa olivat vielä täynnä kiukkua.
Nyt tämä meni pilalle! Kotona on ihan järkyttävä tilanne, kiitos sinulle! Tämähän oli vain sitä, että oikeasti pidit minusta mutta kun olen naimisissa, päätit kostaa näin!
Aila nauroi halveksivasti:
Kuvitteletko tosissasi olevasi niin vastustamaton? Sanoin selvästi, ettet ole tyyppiäni ja pyysin pysymään erossa. Nyt katso peiliin.
Jari häipyi näyttävästi ja marssi tiehensä. Aila jäi työpisteelleen, kädet tärisivät, mutta sisälle hiipi rauha.
Muutaman päivän ajan Jari ei edes vilkaissut Ailaan päin. Toimistolla vallitsi jännittynyt ilmapiiri: kaikki tiesivät tapahtuneesta, mutta kukaan ei kysellyt.
Parin päivän päästä esimies Antero kutsui Jarin huoneeseensa. Aila seurasi, kuinka ovi sulkeutui ja sisältä kantautui tiukkaäänistä keskustelua. Jarin poistuessa hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän käveli ohi katsomattakaan Ailaan.
Iltapäivällä huhut lähtivät kiertoon. Joku kertoi, että Jarin vaimo oli tullut toimistolle ja pitänyt näyttävän tilanteen aulassa. Toiset arvelivat, että Jarille oli annettu varoitus ehkä jopa uhka potkuista.
Seuraavana päivänä Ailan pöydän luo tuli Sari markkinointiosastolta, selvästi vaivautuneena:
Heippa, Aila, voisitko jutella hetken?
Tottakai, istu vain. Mikä hätänä?
Sari vilkaisi sivulle ja avasi suunsa kiireellä:
Halusin vain kiittää. Olen kauan nähnyt, miten Jari käyttäytyy, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Sinä jaksoit kuitenkin pistää vastaan.
Sinullakin oli vaikeuksia hänen kanssaan? Aila kysyi.
Oli, Sari myönsi. Hän ehdotteli työillallista, ja kun kieltäydyin oli hetken aikaa vaikea olla, mutta hän oli sitkeä. Pelkäsin, että jos kerron esimiehelle, se kääntyy minua vastaan.
Aila nyökkäsi. Nyt hän ymmärtää, ettei tämä käy päinsä.
Kiitos. Oikeasti. Sari hymyili arasti.
***
Viikon päästä koko henkilöstö kokoontui neuvotteluhuoneeseen säännölliseen palaveriin. Toimitusjohtaja, Timo Mäkelä, aloitti kokouksen tyynesti, mutta vakavin sanoin:
Nyt ajankohtainen asia koskee meidän työyhteisön ilmapiiriä. Työpaikalla olemme aina ammattilaisia ja jokaisen rajaa tulee kunnioittaa. Vain näin voimme olla turvallinen ja hyvin toimiva porukka.
Timon katse kiersi kokouspöydän äärellä. Useimmat nyökkäilivät hyväksyvästi. Jari istui syrjässä, tuijotti pöytää ja naputti kynää hermostuneesti.
Jos tällaisia asioita ilmenee, minun ovi on aina auki. Kaikki tapaukset käsitellään, ja kenenkään ei pidä tuntea oloaan epämukavaksi työpaikalla. Tämä ei ole pelkästään sääntö vaan meidän yhteinen arvo.
Kokous jatkui arkiagendaan, ja oma työyhteisö tuntui taas hieman kevyemmältä.
Jari ei enää lähestynyt Ailaa. Hän hoiti hommansa moitteetta, mutta pysytteli etäällä.
***
Kuukausi kului. Eräänä aamuna Aila osui samaan hissiin Jarin kanssa. He seisoivat eri kulmissa hiljaisina. Kun hissi pysähtyi, Jari avasi suunsa matalalla äänellä:
Aila… Anteeksi siitä, miten käyttäydyin. Tajusin, että menin yli rajan.
Aila kääntyi ja nyökkäsi:
Kiitos että myönsit sen.
Luulin tekevän jotain hyvää… Ehkä ajattelin, että sinä vain olit ujo, Jari sanoi, vältellen katsetta.
Näin ei ole, Aila vastasi lempeän päättäväisesti. Mutta on tärkeää, että ymmärsit.
Jari nyökkäsi. Kun ovet sulkeutuivat, molemmilla oli vähän keveämpi mieli.
Sen jälkeen heidän välinsä olivat asialliset, jopa ystävälliset mutta ilman ylimääräisiä puheita. Vähitellen ilmapiiri vapautui. Työt, arkiset keskustelut ja huumori palasivat. Aila sai olla töissä rauhassa keskittymättä kenenkään tuijotukseen.
Eräänä iltana, kun Aila oli lähdössä kotiin, hän huomasi työpöydällään pienen yksinkertaisen kortin. Siinä luki: Kiitos, että näytit miten tätä EI tehdä. Toivon, että saat joskus jonkun, joka kunnioittaa sinua ensi hetkestä. Ei allekirjoitusta, mutta Aila tiesi, keneltä se oli.
***
Yhteiselo työpaikalla palasi uomiinsa, ja Aila saattoi viimein keskittyä työhön ilman turhaa painolastia. Arki kulki eteenpäin: aamu-uutisia, palavereita, raportteja ja tiimikeskusteluja.
Vapaa-ajalla hän tapasi ystäviään Kampin kahvilassa tai kierteli iltakävelyllä Kaivopuistossa. Keskustelut kääntyivät leffavinkkeihin, lomasuunnitelmiin ja uusiin perunoihin.
Hetki erosta ei tuntunut lopulta lopulta epäonnistumiselta. Vastoinkäymisistä alkoi kasvaa uusi vaihe: arjen pieni ilo, vapaus ja hetket joille nauraa. Peiliin katsoessa hymy oli aito, ei päälle liimattu, ja elämä tuntui omalta.
Ailan elämä sai uuden suunnan sattumalta työpaikan afterworkissa. Hän tutustui Oskariin, joka työskenteli analytiikkaosastolla. Oskari ei yrittänyt yllättää suurilla sanoilla tai tehdä itseään näkyväksi hän vain kuunteli ja oli aidosti kiinnostunut siitä, miten Ailalla meni.
Oskari ei tyrkyttänyt omia ajatuksiaan eikä painostanut puhumaan henkilökohtaisista hän loi lämpimän, turvallisen tunnelman.
Kerran lounaan jälkeen, metroaseman edustalla, Oskari sanoi yksinkertaisesti:
Sun kanssa on helppo olla. Voitaisiin tavata jatkossakin, jos se sopii.
Aila mietti hetken ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin levollisesti:
Sopii.
Seurustelu eteni rauhassa: kahvia Kallion pienessä kahvilassa, valokuvanäyttely Kansallismuseossa ja viikonloppupatikkaa Seurasaaressa. Oskari ei kiirehtinyt eikä penkonut menneisyyttä. Hänen kanssaan ei tarvittu puolustautua, ei pidätellä tai varoa sanomisiaan. Kaikki tuntui helpolta ja luontevalta.
Kolmen kuukauden jälkeen Aila havahtui huomaamaan, ettei enää tuntenut itseään naiseksi, joka on eronnut, vaan ihmiseksi joka elää juuri tässä hetkessä, omana itsenään.
Yhtenä iltana, kun syksy oli tuonut viileämmät tuulet ja puut olivat muuttuneet keltaisiksi, Oskari katsoi häntä kansallispuistossa ja sanoi:
Arvostan sitä, miten osaat pitää puoliasi. Se on oikeasti rohkeaa.
Aila hymähti:
Siihen piti opetella pitkään.
Nyt osaat. Ja se tekee susta vahvan, Oskari hymyili.
Aila tarttui hänen käteensä. Ei ollut tarvetta sanoille.
Myös työssä mahdollisuus näkyi: vähitellen Aila rohkaistui osallistumaan keskusteluihin, ottamaan vastuuta ja ilmaisemaan, mitä ajatteli. Esimies näki hänen aktiivisuutensa ja ehdotti uutta projektipäällikkyyttä.
Kiitellen Aila otti haasteen vastaan, ja illalla Oskari iloitsi hänen puolestaan:
Olet kyllä ansainnut tämän. Hyvä sinä.
Aila tunsi olevansa oikealla tiellä.
***
Puolentoista vuoden jälkeen Aila ja Oskari juhlivat häitään pienessä ravintolassa Töölössä. Päivä oli tunnelmallinen ja intiimi pöydillä syksyisiä mielikukkakimppuja ja vain lähimmät ihmiset paikalla.
Häiden yllätysvieraana saapui Jari vaimonsa kanssa. Hän oli saanut uusia ryhtiä elämäänsä: käynyt puhumassa työnohjauksessa, panostanut parisuhteeseen, oppinut kuuntelemaan. Kerrankin heidän tervehdyshetkensä oli lämmin, ilman kiusaannuttavia sävyjä:
Onnea teille, näytät todella onnelliselta, Jari sanoi reilusti.
Kiitos, Aila vastasi sydämellisesti. Ja kiitos siitä kortista. Se oikeasti merkitsi paljon.
Jari nyökkäsi ja palasi vaimonsa luo. Aila hymyili heille: kiitollisena mahdollisuudesta, että ihmiset voivat muuttua ja kasvaa.
Kun ilta päättyi ja viimeiset vieraat lähtivät, Aila jäi hetkeksi ikkunan ääreen katsomaan, miten tähdet ilmestyivät taivaalle.
Oskari tuli viereen, kiersi kätensä hänen harteilleen, tuttu lämpö haihdutti kaiken epävarmuuden.
Mitä mietit? hän kysyi.
Sitä, että vaikeimmat ratkaisut tuovat usein parhaat lopputulokset. Ja että en kadu mitään.
Aila nojasi hänen rintaansa vasten, kuuli tutun sydämenlyönnin ja tiesi olevansa juuri siellä, missä piti.
Oskari silitti hänen hiuksiaan:
Niin minäkin.
He kävelivät yhdessä ulos syysiltaan rauhassa, yhdessä, avoimina sille, mitä tulevaisuudella oli vielä annettavaa.
