Ei vain naapureita
Pienessä kylässä, jossa kesäisin kadut olivat vihreän vehreyden peitossa ja syksyisin lehtien kullanhohteessa, eli vierekkäin kaksi perhettä. He olivat aina tulleet hyvin toimeen, auttoivat toisiaan arjen askareissa. Heidän lapsensa aikuistuivat ja muuttivat Helsinkiin.
Sitten kävi niin, että Arin vaimo kuoli. Aamu oli vasta sarastamassa, kun Ari juoksi naapuriin, koputti kovaa ikkunaan Launon ja Kirstin luona.
Mitä tapahtui, Launo huusi juostessaan ulkoportaille, Kirsti tuli nopeasti perässä villahuivi hartioilla.
Liisa… minun Liisa… Ari nyyhkytti ja istahti portaille. Oli syksy, ilma kylmä ja kolea…
Mitä Liisalle on käynyt, Launo kysyi huolestuneena pitääkö hankkia ambulanssi
Ei tarvitse, minun Liisani on poissa, Ari sanoi hiljaa.
Naapurit auttoivat Aria, kunnes hänen poikansa vaimoineen saapuivat kaupungista. He eivät jättäneet häntä yksin hetkeksikään. Kirsti toi rauhoittavia lääkkeitä ja pian Liisan hautajaisten jälkeen he jatkoivat Arin huomioimista: kutsuivat ruoalle ja viettivät iltoja yhdessä. Launo pelasi Arin kanssa shakkia syysiltoina.
Puoli vuotta kului. Ari alkoi päästä elämässään taas kiinni arkeen hän oli jo tottunut siihen, ettei Liisaa enää ollut. Hän oppi laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä ja siivoamaan itse. Poika perheineen kävi välillä kylässä.
Eräänä elokuun iltana Ari istui Launon pihalla shakkilautaa siirrellen. Keskustelu oli rauhallista, shakkilaudan nappulat kolahtelivat pöytää vasten. Kesken kaiken Launo lysähti kyljelleen, Ari juuri ehti ponkaista pystyyn ja ottaa kiinni.
Launo, mikä nyt, Ari ravisteli, mutta Launo ei reagoinut. Kirsti! huusi Ari, juuri kun Kirsti kääntyi kulman takaa suuri kulhollinen kurkkuja kädessään.
Kirstillä tipahti astia käsistään ja hän juoksi miehensä luokse. Launo kuoli heti. Lääkäri kertoi myöhemmin, että kyseessä oli sydänkohtaus.
Miten näin kävi, itki Kirsti ei hän ikinä valittanut sydämestään.
Nyt vuorostaan Ari auttoi Kirstiä, lapsetkin tulivat paikalle haudankaivuun ajaksi. Kun lapset lähtivät, Kirsti ymmärsi, miltä tuntuu talon tyhjä hiljaisuus ja yksinäisyys. Päivällä Ari tuli auttamaan milloin missäkin, mutta öisin uni ei tullut, ajatukset pyörivät päässä…
Vähitellen aika teki tehtävänsä. Kirstikin pääsi jaloilleen, lapset ja lapsenlapset kävivät silloin tällöin. Ari ja Kirsti olivat molemmat jo eläkkeellä, auttoivat toisiaan yhä enemmän. Ari oli ollut historianopettaja koulussa, Kirsti taas kylän kirjastonhoitaja.
Syksy teki tuloaan. Ari aloitti päivänsä lakaisemalla pihan täyttyneitä vaahteranlehtiä, sitten hän siirtyi Kirstin portin viereen, harjasi jalkakäytävän puhtaaksi ilman pyytämiä. Tuuli kuitenkin toi aina uusia lehtiä, ja Ari jatkoi harjaamistaan, myös Kirstin pihalla vaikka siellä niitä oli vähemmän.
Kirsti katseli häntä ikkunasta ja hymyili.
Ari, kuinka monta kertaa sinun täytyy lakaista nainen huusi ikkunasta. Koko kylä tietää, että sinä yksin taistelet syksyä vastaan.
Ari nosti päänsä ja hymyili leveästi.
Jos kaikki vain odottaisivat, että lehdet katoavat itsestään, maailma menisi sekaisin. Joku niiden pois pitää harjata!
Mutta syksyn lehdet ovat niin kauniita… katsopa miten ne kiiltelevät, Kirsti intti takaisin.
Kauniita juu, mutta tosi liukkaita. Helppo kaatua ja satuttaa itsensä, Ari mutisi ja jatkoi hommiaan.
Ari harjasi jo polkua Kirstin ovelle, kun nainen avasi oven ja astui pihalle kaksi mukia käsissään.
No niin, kiitos, nyt istutaan alas ja juodaan kupposet teetä ja hunajaa, hän sanoi ja laski mukit pöytään kuistin viereiseen huvimajaan. Ari istahti vastapäätä.
Miksi tänään hunajaa? Eikö yleensä laiteta sitruunaa? Ari ihmetteli, siemaisten teetä.
Tänään on kylmä, pitää lämmittää sisältä käsin, Kirsti vastasi virnistellen.
Hyvin makeaa, Ari motkotti tässä iässä pitää olla tarkkana sokerin kanssa.
Juopas nyt, Kirsti komensi ei me nyt joka päivä näin herkutella, kerran viikossa voi tehdä poikkeuksen.
No olkoon, Ari myöntyi.
Eilen Arttu-lapsenlapsi soitti, kyselee:
Mummo, mitä sä siellä yksin teet, tuu meille kaupunkiin asumaan.
Minä siihen, etten mä mitään yksin ole, minulla on täällä ystävä, hän vilkaisi hymyillen Aria.
Ari siemaisi teetä, peittääkseen hymynsä.
Totta puhuit, vaikka ystävä kuulostaa vähän laimealta…
No mikäs olisi parempi sana?
Taistelutoveri syksyn lehtien varalta, Ari nauroi, ja Kirsti nauroi mukana.
Yhtenä aamuna Ari oli jo lakaisut tehnyt Kirstin pihassa, mutta nainen ei näkynyt ikkunassa kuten tavallisesti. Ari huolestui ja nousi portaille koputtamaan oveen. Hetken päästä ovi aukesi, Kirsti seisoi ovella viltti hartioilla ja punainen nenä kasvoilla.
No mutta… Mikäs nyt on vialla? Annas kun autan, Ari talutti Kirstin sisälle, laittoi hänet nojatuoliin ja kietoi vielä viltin päälle.
Kirsti katsoi väsyneenä.
Taidan olla vain flunssassa…
Kuka mulle nyt sitten teetä tuo? Ari huokaisi leikillään.
Hän riisui takkinsa naulaan.
Lääkkeitä on?
On tuolla lipastolla…
Ari tutki lääkkeitä.
Tässäkö kaikki? Minä käyn apteekissa ja kaupassa, hän sanoi ja lähti.
Tarvitsetko oikeasti, pärjään kai tällä… Kirsti mutisi.
Tarvitsen, Ari vastasi tiukasti ja sulki oven.
Hän palasi nopeasti mukanaan lääkkeitä ja broilerin file. Kirsti torkkui vain tuolissaan.
Keittiössä alkoi pian tuoksua kanalientä.
Vau, Ari, osaat sinä kokata, Kirsti hymyili. Hän tiesi kyllä, että Ari oli omillaan pärjännyt jo pitkään.
Hätätilassa pitää osata kaikkea. Syö nyt lämmintä liemiruokaa, Ari sanoi ja kantoi keiton pöytään, auttoi Kirstin istumaan.
Kirsti maistoi ja sulki silmät nautinnosta.
Voi että kuinka hyvää… Kiitos…
Eipä kestä, paranehan pian. Yksin on tylsä lakaista, Ari sanoi hymyileväkseen.
No, toveri, parannan nyt kyllä kunnolla, Kirsti lupasi vakavasti.
Viikon päästä Kirsti oli taas oma itsensä. Hymyili, ja ensi kertaa pitkään aikaan he lähtivät yhdessä pienelle kävelylle joenrantapuistoon, Ari tietenkin ehdotti sitä ensin.
Lehdet kahisivat jaloissa, aurinko vielä syksyisen lempeää.
Tiedätkö Ari, syksy on oikeastaan ihana. Pidän siitä, Kirsti sanoi.
Totta, vielä parempi kun siitä voi nauttia yhdessä jonkun kanssa.
Kirsti nojasi Arin käsivarteen, he kulkivat hiljaa lehtien peittämää polkua ja nauroivat yhdessä.
Muutama päivä kului ja Ari ilmestyi Kirstin ovelle vähän erikoisen ilmeen kanssa.
Hei, minulla olisi asiaa…
Mitähän nyt? Kirsti katsoi häntä kulmiaan kohottaen.
Kävin tänään kaikki kirjani läpi mutta en löytänyt opasta, miten kaktuksia hoidetaan.
Kaktuksia? Eihän sinulla edes ole kaktuksia, eikä muita kukkia!
Ari vilkaisi Kirstiä merkitsevästi.
Eipä ollut ennen. Ostin tänään sinulle pienen kaktuksen, hän sanoi ja nosti ruukun esiin.
Ja nyt pitäisi sitten tietää, miten siitä pidetään huolta? Minulla ei ole koskaan ollut kaktusta! Kirsti nauroi.
Sinä olet kuitenkin kirjastonhoitaja, tiedät varmasti mistä tieto löytyy…
No hyvä on, Kirsti sanoi ja otti ruukun vastaan. Mutta jos se kukkii, ostat minulle jäätelön.
Sovittu.
Viikko myöhemmin tuli talvi ja ensilumi. Ari ilmestyi Kirstin ovelle ja piti taas kättä selän takana piilossa.
Mitä sinä nyt taas tuot? Kirsti kysyi hymy kasvoillaan, kun Ari näytti hieman vaivaantuneelta.
Tiedätkö, Kirsti… mietin tässä, miksi käyn luonasi joka päivä… jäisinkö minä tänne pysyvästi? Entä jos… me mentäisiin naimisiin? Ari ojensi kimpun punaisia ruusuja. Kirstin posket punehtuivat.
Voi hyvä ihme, Ari, mietitkö tätä kauan?
Kauan minä mietin, pelkäsin ettet suostu… No, mitäs sanot? Suostutko?
Suostunhan minä. Mihin tässä enää pääsisi olen jo niin tottunut sinuun, kun lähdet niin tulee heti ikävä. Ja kyllä näin kauniin kimpun jälkeen on helppo sanoa kyllä, Kirsti sanoi ja asetti kukat maljakkoon.
Talvi meni yhdessä, kevät saapui. Erään aamuna Kirsti huusi:
Ari, tule tänne, sun kaktuksesi kukkii! Nyt olet minulle velkaa jäätelöä!
Kappas vain, enpä olisi uskonut! Mennään ostamaan tänään, lupaus on lupaus.
He kävelivät kylänraittia, miettivät yhdessä, pitäisikö ostaa Eskimo-jäätelöä vai puikkoa. Ari vilkaisi hymyillen kevätaurinkoon.
Mikä sinua noin naurattaa, Kirsti kysyi ja hymyili takaisin.
Ajattelin vain, että kyllä meistä ihan hyvä tiimi tuli.
Niin tuli, Kirsti sanoi hiljaa.
He kulkivat rinnakkain, eivät enää vain naapureina tai harrastelijajoukkueena, vaan kahtena ihmisenä, jotka löytyivät toisensa syksyn lehtien, talven pakkasten ja kevään auringon keskeltä. Kaksin kaikki on paljon parempaa, yksinäisyyttä ei tarvitse enää pelätä.
Kiitos kun luit, kaikkea hyvää ja valoa sinun arkeen!
