Ei sinä ollutkaan mun mies, Juhani…
Vanhus istui vuoteen vierellä ja pyyhki Juhanin kuumaa otsaa kostealla rievulla.
– Juhani, oon aina halunnu tunnustaa sulle, mutten uskaltanut, huijasin sua, Juhani, sinä et oo mun oikea mies!
Juhani avasi silmät ja tuijotti vaimoaan kummastellen.
– Älä nyt keskeytä, hän jatkoi, jos nyt erotaan ikuisesti, en oo ehtinyt tunnustaa. Muistatko kun sodan jälkeen eksyit meidän kylään? Mä olin ihan tolpillani ensin, ja sitten hyppäsin sun kaulaan. Olit niin mun miehen näköinen! Sain hänestä kaatumiskuolmoituksen, mutta sinä olit elossa ajattelin varmaan paperit oli väärässä ja mun mies palasi. Halasin sua ja tajusin saman tien et olin erehtynyt. Nolotti, pyytelin anteeks, mutta annoin sun nukkua navetassa.
Aamulla päätit korjata navetan oven, ja eiköhän puomikin tipahda suoraan sun päähän. Luulin jo että joutuisin sinutkin hautaamaan, mutta katsoin hengität sentään. Kutsuin lääkärin, hän sanoi että sinä oot vahva mies, selvisit helpolla, mutta vähän muisti meni. Siinä sitten päätin sanoa, että onkin mun mies. Olet komea ja raavas, ja sodan jälkeen yksin kahden lapsen kanssa olis ollut liian kova homma. Sanoin sen ja sinä uskuit. Sen jälkeen omatunto vaivasi, mutta oltiin jo totuttu ja kiinnytty toisiimme, eikä enää halunnut muuttaa mitään. Nyt vasta tunnustan, että päätin sun puolesta. Ehkä sun elämä olis mennyt toisella tavalla…
Juhani katsoi vaimoaan hiljaisesti… ja yhtäkkiä purskahti nauruun.
– Sinä hupsu vanha! Mihin mä oisin toista elämää tarvinnu? Mä rakastin sua alusta asti. Sattumalta eksyin sun kylään, totta, ja kun näin sut, rakastuin heti, mutta en tiennyt miten lähestyä. Ajattelin autella vähän talossa, jos huomaat mut etkä aja pois. Mutta sitten se puomi kolahti päähän kaikki pimeni hetkessä. Heräsin, lääkäri vieressä ja sinä touhuamassa. Pyysin lääkäriä vähän valehtelemaan muistista, että voisin jäädä. Mutta sinä yllätit, kun tunnistit mieheksi, olin iloinen, ettei tarvinnu keksiä mitään.
– Voi jukra mikä kettu sinä, vanhus hymyili. Olisit nyt aiemmin kertonut! Oltais voitu nauraa yhdessä.
– Halusin, mutta aina oli kiire. Nostettiin vanhimmat isoiksi, ja sitten kolmekin sun kanssa kasvatettiin lisää, Juhani virnisti viiksiään. Koko elämä rehkattiin omien salaisuuksien kanssa, ja lopulta ne ei ollu mitään salaisuuksia.
– Nyt sentään saatiin selvyys, vanhus huokaisi. Parasta, ettei hymyilytä suojelusenkeleitä meidän tarinoille. Mutta Juhani, älä nyt kuole, älä jätä mua tänne yksin. En pärjää ilman sua.
– Älä nyt itke! Kaikki järjestyy, mies rauhoitti. Riittää siinä vierellä istuminen, mene jo nukkumaan. Yö antaa viisautta aamuun.
He kävivät nukkumaan, mutta vanhus nukkui levottomasti. Ajatukset pyörivät harmaassa päässä eikä uni ottanut tulla. Aamulla hän heräsi varhain, sängystä miehensä poissa. Sydämessä vihlaisi pelko. Kurkkasi pihalle Juhani istui portailla tupakka suussa. Huokaisi helpotuksesta. Tällä kertaa kuolemakin astui sivuun, ja he saavat vielä yhdessä jatkaa tätä elämää kolista ja narista, niin kuin Suomessa ennenkin.
