Ei kuulu mitään

Ei mitään kuulu
Lentokone ilmestyi häpeillen pilvien välistä, kurvasi pitkän kaarteen ja kosketti maan pintaa lempeästi kuin sulhanen morsiamen poskea alttarilla.
Applodit raikuivat, mutta pilotit eivät kuulleet niitä.
Eikä kuullut Jukka Kaartinenkaan, jonka korvat menivät tukkoon lennolla.
Kaartinen puristeli nenää ja puhalsi väsymättä.
Ilmaa karkasi joka suuntaan paitsi sinne, minne piti, ja päässä kumisi valkeana mölynä.
Jukka palasi äitinsä luota aikaisin aamulla, juuri sopivasti ehtiäkseen töihin.
Vaimo valvoi ja pyöri asunnossa hermostuneena, siirtäen tavaroita paikasta toiseen.
Jukka marssi keittiöön ja ryhtyi kasaamaan eväitään.
Kuulo ei palannut.
Minä lähden!
Olen aivan kyllästynyt!
Kaikki tympii!
Tää elämä tympii ja sun palkka on viisi euroo kuussa, ja tää asunto on kaukana kaikesta.
Mä luulin että mun tunne on kroonista rakkautta, mut taitaa olla joku tartunta!
vaimo huusi Kaartisen selälle, kun mies siirteli perunoita kattilasta termospulloon.
Mä lähden Joonan luo et tunne häntä, hän ei tunne sua, mutta hän on mainio.
Mulla on niitä oikeita tunteita häneen.
Ja ei huolta, mitään ei oo tapahtunu, lähden kunniallisen naisen tavoin.
Niin ei tartte sun selittää kenellekään, varsinkaan sun äidille!
Jukka lopetti eväiden pakkauksen ja kaatoi kahvin kiehumaan.
Etkö aio sanoa mitään?
Mä tässä kerron kaikki sydämen asiat!
Kuule Marjo, voisitko silittää mun farkut?
Jukka huikkasi olkansa yli.
Mitä?
Farkut?!
Oletko tosissasi Mä puhun rakkaudesta, ja sä haluat että silitän sun housut.
Voi elämä!
Olisit edes yrittäny pysäyttää mut!
Vaimo tempaisi omansa, sekoitti turhautuneena käsilaukut ja Jukan työeväät, ja katosi ovesta raivokkaasti.
Oven tärähdys kertoi Jukalle, että vaimo todella oli mennyt.
Minne se nyt menee tähän aikaan?
Entä ne farkut?
Missä hitossa mun eväät? Jukka mietti aamun pikku avioeroaan.
Kun omia kahta termospulloa ei löytynyt mistään, Jukka lähti töihin ryppyisissä housuissa.
Hississä hän nyökkäsi tervehdysmerkiksi taloyhtiön puheenjohtajalle naiselle, joka tuntui keräävän vastikkeet yhä Mongolien valtion kassaan.
Kerrottiin, että hänen parfyyminsä hajulla palautettiin hevosia henkiin ja savustettiin viholliset ulos piiloistaan.
Jukka pidätti hengitystä, astui hissiin ja kääntyi ovea kohti.
Hissi kiisi alas kuin kaasukammio.
Et ole maksanut torakkojen hävitysmaksua.
Tänään tulee torakoiden tuhoajat, puheenjohtaja ilmoitti.
Jukka seurasi hiljaa, kuinka oven kumitiiviste alkoi sulaa hajun voimasta.
Pitää maksaa tänään, ehditkö siirtää mulle tilille?
nainen jatkoi.
Jukka ei sanonut mitään.
Sitten hän kumartui Jukan korvaan ja huusi kovaan ääneen:
Siirto pitää olla tänään!
Onneksi olkoon.
Minne sinut siirretään?
Jukka piristyi.
Takaisin Ulaanbaatariin?
Hän uskoi tosissaan huhuihin, että nainen oli Tšingis-kaanin jälkeläinen.
Puheenjohtaja paasasi Jukalle montaa asiaa, mutta hän erotti vain pätkiä: -kka, -dor, -taan, -vit, alkoi kuulostaa muinaismongolilta.
Jukka ei vaivautunut ymmärtämään vaan nyökkäili kuin nykytaiteen näyttelyssä.
Hissin ovet aukesivat ja Jukka riensi raittiin ilman pariin.
Puheenjohtaja suuntasi keräämään veroja.
Jukka oli sähkömies.
Viime viikosta lähtien töissä oli ollut kohde, jossa temperamenttinen asiakas ilman sen kummempia taitoja tai budjettia halusi ihmeitä.
Materiaalit ja piirustukset olivat samalla tasolla kuin hänen persoonansakin vähän aromilla.
Jukka ei ollut yksin.
Samaiseen remppahelvettiin olivat joutuneet putkimies ja maalariryhmä.
Kun Jukka hakkasi uria johdoille ja kollegat hikoilivat omissa nurkissaan, asiakas tipahti paikalle hän oli juhlinut kaverinsa synttäreitä koko yön, ja inspiroituneena tuli tarkistamaan rempan tilaa.
Kaikki on väärin!
asiakas huusi ja tömisti.
Pistorasiat pitää olla kuin shakissa, ja kattolamppu kolme astetta oikealle maapallon akselista.
Tee niinku sanoin tai en maksa mitään!
Samanlaisen nerouden ja uhkailun kera hän kierteli kaikissa huoneissa, lopulta meni lastenhuoneeseen ja nukahti sementtisäkkeihin.
Seitsemän tuntia myöhemmin asiakas heräsi, avasi oven ja kohtasi remppaajan mestariteokset olohuone ja keittiö oli yhdistetty uudella ovella, kylppärissä vierasvessa.
Asiakkaan puku oli kalkkia täynnä ja naama kauhusta valkea.
Hän ei muistanut kerrottujaan ja halusi syyttää remppamiehiä valehtelusta kunnes näki videotodisteen.
Jukka oli ainoa, joka ei ollut mitään muuttanut, koska uudet ohjeet menivät ohi hänen korviensa.
Niin asiakas, tunteiden tai toivottomuuden vallassa, lahjoitti Jukalle pienen bonuksen kestävyydestä humalaiselle luovuudelle, ja antoi lopuille potkut kyvyttömyydestä vastustaa.
Mutta videoiden perusteella maksoi koko työn.
Illalla nälkäinen ja uupunut Jukka meni lääkäriin, jotta takaisin äänten maailmaan pääsisi.
Matkalla häntä seurasi kiukkuinen koira, pelotteli haukkuen, mutta Jukan maailma oli mykkäelokuvaa, jossa ihmiset ja eläimet näyttelivät.
Ilman tekstiä oli turha arvailla mitä tämä dramaattinen eläin halusi, joten Jukka jatkoi määrätietoisesti.
Koira kyllästyi ja jätti hänet.
Äänet olkoon kanssasi!
totesi lääkäri poratessaan Jukan korvaa.
Kuulon palattua Jukka kiirehti kotiin.
Matkalla hän kaivoi lompakosta bonusrahan ja osti makkarapiirakan sekä pienen kimpun kukkia vaimolle.
Kerrostalon edessä odotti alakuloisen näköinen naapuri.
Kuulitko uutisen?
hän kysyi Jukalta.
Tänään en kyllä ole mitään kuullut, Jukka tunki sormea korvaan.
Mirja, se mongolien kuningatar, keräsi rahat koko talolta ja painui auringonlaskuun.
Muutti toiselle paikkakunnalle, katkaisi kaikki jäljet, piru!
Kaikki seitsemän rappua kävi läpi.
Maksoitko?
En, Jukka pudisti päätään.
Koko aamun se höpisi siirroista, mutta en tajunnut mitään.
Onni suosi.
Mä, hölmö, maksoin.
Mutta kai se lohduttaa, että kun hän kiersi kaikki kerrokset, torakat kuolivat hänen parfyymeihinsä, naapuri virnisti.
Ei tunnu niin pahalta.
Kotona Jukkaa odotti hyvän tuoksuinen koti ja uskomattoman lempeä vaimo.
Anteeksi, hölmö kun oon!
En tiedä mikä tuli, auringonpimennys varmaan.
Haluaisin ottaa kaikki sanat takaisin ja vakuuttaa että mitään pahaa en tehnyt.
Ei ole mitään Joonaa.
Kävin siskolla, laskin höyryjä ja järki palasi.
Oikein reagoin aamulla miehekkäästi se herätti mut.
Annatko anteeks, typerän?
Vaimo peitteli Jukan kasvoja kuumilla suudelmillaan ja kutsui hänet valmiiseen pöytään.
En kuullut mitään, Jukka myönsi, tuntien saavansa palkinnon aivan väärin perustein.
Kiitos!
vaimo rutisti Jukkaa lujasti.
Tämähän on elämää, tuumasi Jukka, joka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä koko päivänä.
Pitää vissiin useammin olla kuuro helpottaa kummasti!Illan hämärässä Jukka istui keittiön ikkunan ääressä, katsellen, kuinka kaupungin valot syttyivät toinen toisensa jälkeen.
Vaimon käsi kulki hellästi hänen selkäänsä pitkin, ja pöydällä makkarapiirakka jakautui kahteen yhtä suureen osaan.
Jukka kuunteli, kun vaimo nauroi ja kertoi päivän kommelluksista, ja hiljalleen hänen korvansa täyttyivät taas elämän äänistä: astioiden kilinää, kuumien juomien höyryä, puhetta, naurua ja yhteistä tulevaisuutta.
Naapurista kuului iloinen laulunpätkä, torakkojen hävittäjät lähtivät ovet paukkuen etsimään parempaa kohdetta, ja jostain pienten rappukäytävien hämäristä kaarsi outo tuoksupilvi, jonka mukana piilevä mongolien kuningatar katosi lopullisesti legendaksi.
Jukka hymyili ajatukselle, että joskus elämä selittää itsensä juuri siten kuin pitää omalla aikataulullaan ja omilla äänillään.
Lopulta Jukka nousi pöydästä, silitti vaimon poskea kuin lentokoneen siipeä, ja kuiskasi: Tänään oli täydellinen päivä.
En siltikään kuullut mitään ja sain kaiken.
Ja niin, kun yössä leijui vain hiljaisuus, Jukka tiesi, että välillä on hyväkin olla hetken kuuro: silloin sydän kuulee paremmin.