Ei ole iloa ilman taistelua
Miten sinä nyt noin menit sotkemaan itsesi, hölmö tyttö? Kuka sinut huolii, kun odotat lasta? Ja miten ajattelit sitä kasvattaa? Älä minuun tukeudu. Minä olen sinut jo kasvattanut, mutta en aio enää sinun lastasi elättää! Minä en kaipaa teitä tänne. Pakkaa kamppeesi ja häivy tästä talosta!
Sanni kuuntelee hiljaa, katse lattialla. Viimeinen toivo siitä, että täti Kaisa päästäisi hänet asumaan edes hetkeksi, kunnes löytäisi töitä, haihtuu silmien edessä.
Jospa äiti olisi vielä elossa
Isästään Sanni ei tiedä juuri mitään. Äiti kuoli viisitoista vuotta sitten, kun humalainen autoilija ajoi suojatien yli. Tyttö meinattiin laittaa lastenkotiin, mutta yllättäen löytyi kaukainen sukulainen, äidin pikkuserkku. Täti Kaisa asui Pohjanmaan pikkukaupungin laidalla, ja sai helposti huoltajan paperit: vakituinen työpaikka, oma koti.
Kaisalla on oma talo, jossa riittää aina hommaa: puutarha, muutama kana, piha-askareet. Sanni ei koskaan nähnyt nälkää, vaatteet olivat aina puhtaat ja hänet opetettiin pienestä pitäen auttamaan kotitöissä. Ehkä hellyyttä ei ollut, mutta kuka sitä nykyään enää kaipaa?
Sanni opiskeli ahkerasti ja pääsi lukion jälkeen opettajaopistoon Seinäjoelle. Vuosia leimasi huolettomuus: opiskelua, ystäviä, tulevaisuuden haaveita. Mutta opiskelu on nyt ohi, kokeet suoritettu ja koti on jälleen pieni kaupunki, josta hän on kasvanut osaksi. Paluu on kuitenkin karvas.
Kaisa vetää syvään henkeä ja jatkaa. Nyt riittää. Häivy näkyvistäni. En halua sinua täällä.
Täti Kaisa, saisinko
Ei, asia on selvä!
Sanni ottaa matkalaukkunsa ja astuu kadulle. Hän ei koskaan kuvitellut palaavansa näin: hylättynä, nöyryytettynä, raskaana raskausaika on lyhyt, mutta nyt hän ei enää aio piilotella.
Asunto pitäisi löytää nopeasti. Sanni kävelee katua pitkin, mietteissään, huomaamatta ympäristöä.
On elokuinen loppukesä. Puissa kypsyvät omenat ja päärynät, ja pellossa näkyy lämpimiä ruskean ja keltaisen sävyjä. Pihalla leijailee tuoreen ruisleivän ja savustetun kalan tuoksu. On kuuma, ja Sannia janottaa. Hän pysähtyy vanhan rintamamiestalon portille, näkee naisen pihakeittiössä.
Saisiko vettä, kiitos?
Raija, reipas viisikymppinen nainen, katsoo. Tule vaan, jos olet asialla.
Raija tarjoilee vettä ämpäristä. Sanni istuu penkille ja juo väsyneenä.
Voinko hetken olla tässä, ulkona on niin paahtavaa?
Totta kai, kulta. Oletko kaukaa? On matkalaukkukin mukana.
Lopetin juuri opettajaopinnot ja yritän löytää töitä opettajana. Mutta asunnosta ei ole tietoa, sattuisitko tietämään, jos joku vuokraisi huonetta?
Raija tutkailee tyttöä. Sanni on siisti, mutta katseessa asuu murheiden varjo.
Voit jäädä meille. Talo kaipaisi taas eloa ja seuraa. Ei tarvitse maksaa paljoa, kunhan pidät huolta siisteydestä. Tule, näytän sinulle huoneen.
Ajatus asukkaasta ilahduttaa Raijaa. Lisätuloille on käyttöä, ja pimeinä iltoina seura on tervetullutta oma poika asuu Helsingissä, harvoin käy.
Sanni ei meinaa uskoa onneaan ja seuraa Raijaa nopein askelin. Huone on pieni mutta viihtyisä: ikkuna omenatarhaan, kirjoituspöytä, kaksi tuolia, sänky ja vanha kaappi. Sovitaan vuokrasta, ja Sanni vaihtaa puhtaat vaatteet ylleen ja lähtee heti sivistyslautakuntaan.
Niin alkoi arki: työ, koti, työ. Sanni tuskin ehti repiä kalenterista lehtiä.
Hän ystävystyy Raijan kanssa, joka osoittautuu lämpimäksi ja huolehtivaksi, ja Sanni taas on seuraa yksinäiseen taloon. Sanni auttaa keittiössä ja pihalla, ja iltaisin istutaan teellä kuistilla, kun syksy hivuttautuu rauhallisesti Pohjanmaalle.
Raskaus kulkee kevyesti. Sannilla ei ole pahoinvointia, iho pysyy kirkkaana vaikka pyöristyikin. Hän kertoo Raijalle tarinansa, jotka ovat tavallisia mutta jokaiselle raskaita.
Toisena opiskeluvuonna Sanni rakastui Ilariin, hurmaavaan nuoreen mieheen, jonka vanhemmat olivat lääkäreitä yliopistolla. Ilarille oli suunniteltu selvä polku: opiskelu, jatko-opinnot, työpaikka ja elämä Helsingissä. Ilari oli komea, hauska, kaikkien seurassa viihtyvä ja silti valitsi Sannin. Ehkä tämä näki ujossa hymyssä ja lämpimissä silmissä särön, jonka vain vaikeudet tuovat. Kuka tietää.
He olivat erottamattomat, Sanni näki elämänsä vain Ilarin rinnalla.
Muisto siitä päivästä on kirkas mielessä. Aamulla ruoka ei maistunut, hajut ärsyttivät ja oksetti jo kolmatta päivää. Pahinta oli, ettei kuukautisia kuulunut. Miten tämä pääsi unohtumaan? Sanni osti raskaustestin, meni opiskelija-asuntolaan, joi lasillisen vettä ja odotti. Testiliuskaan piirtyy kaksi viivaa. Hän tuijottaa niitä epäuskoisena: kaksi. Kohta alkavat päättökokeet, ja tässä tilassa! Miten Ilari suhtautuu? Eihän tällainen kuulunut heidän suunnitelmiin.
Samassa sydämessä syttyy lempeys pieni elämä sisälläni.
Vauva, hän kuiskaa ja koskettaa varovasti vatsaansa.
Kun Ilari kuulee uutisen, seuraa illalla käynti hänen vanhempiensa luona. Sieltä jää vain itku muistoihin. Vanhemmat esittivät, että Sanni tekisi abortin ja lähtisi pois valmistumisen jälkeen, koska Ilarin tulevaisuus ei sovi yhteen hänen kanssaan.
Mitä Ilari vanhempien jälkeen sanoo, Sanni vain arvaa. Seuraavana aamuna Ilari tulee hänen huoneeseensa, tiputtaa pöydälle kirjekuoren seteleineen ja lähtee.
Sanni ei koskaan harkinnut aborttia. Hän ehti jo rakastaa lastaan. Tämä on hänen lapsensa, hänen yksin. Raha otettiin vastaan ymmärsi, että sitä tarvitaan pian.
Raija kuuntelee ja lohduttaa: Pahempaakin moni on kokenut. Olet vahva, kun säilytit lapsen se on siunaus. Ehkä kaikki menee vielä hyvin.
Mutta ajatus sovinnosta Ilarin kanssa ei tunnu Sannista enää oikealta. Nöyryytyksestä ei voi antaa anteeksi.
Aika kuluu. Sanni jättää työn, tallustelee kotona kuin ankka odottamassa vauvaa. Sukupuolta ei ultrassa näkynyt, kunhan on terve.
Helmikuun lopussa, lauantaina, alkaa synnytys. Raija vie Sannin sairaalaan. Kaikki sujuu hyvin, syntyy terve poika.
Viljami, kuiskaa Sanni ja silittää pyöreää poskea.
Osastolla Sanni ystävystyy muiden synnyttäjien kanssa. He kertovat, että kaksi päivää aiemmin tullivartijan vaimo synnytti tytön samalla osastolla. Pari ei ollut edes naimisissa, asuivat vain yhdessä.
Kuvittele, mies toi vaimolle kimpun kukkia, suklaata, kahvia hoitajille ja saapui joka päivä isolla Volvolla. Mutta parilla oli riitoja vaimo hokee, ettei halua lasta. Lopulta jätti viestin ja lähti. Ei ollut valmis.
Entä vauva?
Syötetään pullosta, mutta kätilö sanoi, että äidinmaito tekisi hyvää. Mutta kaikkien omat lapset vievät voimat.
Kun tytär tuotiin syötettäväksi, kätilö kysyy:
Voiko joku ruokkia tätä? On heiveröinen vauva.
Minä, sanoo Sanni hiljaa, laskee nukkuvan Viljamin sängylle ja ottaa tytön syliin.
Voi kun pieni ja vaaleahiuksinen. Olkoon hän Aada.
Viljamiin verrattuna Aada on aivan hentopieniinen.
Sanni imettää, ja Aada tarttuu innokkaasti ja nukahtaa pian.
Sanoinhan, hän on tosi heikko, huokaisee kätilö.
Niin Sanni alkaa ruokkia myös pientä Aadaa.
Muutaman päivän kuluttua kätilö kertoo, että tytön isä haluaa tavata tytön pelastaneen naisen ja kiittää. Näin Sanni tutustuu tullivartija Juhan Haavistoon matalaan, jämäkkäkatseiseen mieheen, jonka silmät ovat kirkkaan siniset.
Loppu tapahtumista kulkee paikallisena legendana, myöhemmin koko kaupunki puhuu siitä.
Uloskirjoituksen päivänä sairaalan ovelle kerääntyy henkilökuntaa. Oven edessä seisoo sinisin ja vaaleanpunaisin ilmapalloin koristeltu farmariauto. Nuori tullivartija auttoi Sannin kyytiin, missä Raija jo odotti. Hän ojensi Sannille sinisen nyytin, sitten vaaleanpunaisen perään.
Torven soidessa auto lähtee, ja pian se katoaa mutkan taakse.
Vaikka ei voi tietää, minne omat valinnat johtavat, Sanni katsoo ikkunasta, kaksi pienokaista sylissään. Raija hymyilee vaitonaisena. Autossa tuoksuu tuoreet kukat ja vauvan talkki. Juha, joka vielä hetki sitten polvistui pyytämään Sannin kättä, ajaa nyt vaiti, ja peilistä vilkaisee nukkuva Aada, joka tarrautuu Sannin pikkusormeen.
Kotona odottaa muutakin kuin lämmin uuni: siellä odottaa rakkaus, tee ja hillo keittiössä, vanha kaappi, johon nyt alkaa kertyä leluja ja elämä, jonka kulkua ei voi aavistaa, mutta joka on jo täynnä tarkoitusta.
