Ystäväni poika on kyllä upea nuorimies. Hän opiskeli ahkerasti, valmistui hyvin arvosanoin, meni töihin paiski pitkää päivää, rakensi itseään eteenpäin. Nyt hän on menestyvä yrityksenomistaja, jolla on upea hirsimökki Saimaan rannalla ja valoisa asunto Helsingin ydinkeskustassa sanonpahan vain, mieletön paketti, ei voi muuta kuin ihailla.
Mutta aina on se mutta. Hän meni naimisiin tytön kanssa. Tyttö, ihan kauhea tapaus. Tuli rikkinäisestä perheestä, on jatkuvasti vihainen ja mustasukkainen, suorastaan julma välillä. Eikä nämä ole vain ystäväni (joka uhrautuakseen päästi ainoan poikansa tämän naisen kynsiin) sanoja ihan fakta.
Ensiksi tämä harakka ajoi kaikki poikansa ystävät pois. Miksi hitsissä nuo sun kaverisi aina täällä ramppaavat, tulevat vain tölkkikaljojen ja varastetun ajan perässä ne nyhtävät sinulta viimeisetkin sentit. Ei kai sulla muuta tekemistä ole kuin kustantaa niille.
Sitten hän alkoi järjestelmällisesti eristämään poikaa sukulaisista. Perhe on iso ja lämminhenkinen juhlitaan yhdessä, soitellaan usein aivan upea suomalainen suku, vahva ja kiinteä.
Vaimo pyöritteli silmiään joka kerta kun kutsuja tuli, keksi jotain muka tärkeää menoa kun heitä pyydettiin kylään, ja sairasteli mysteerimigreeneissä heti kun joku suunnitteli tulevansa kylään.
Lopulta oli enää äiti, joka joskus kävi lähinnä koska kaipasi kovasti yhteyttä poikaansa ja halusi nähdä lapsenlastaan. Tottakai ja ikävöi poikaansakin.
Jokainen äidin vierailu päättyi vaimon järjestämään mykkäkouluun.
Ei mitään hysteeristä draamaa, vaan hiljainen kuiskiva piikikkyys: Olen sanonut sulle satoja kertoja, mutta sä et vaan ymmärrä älä tuo meille mitään markettikrääsää tullessas. Meidän kotona ei pidetä halpoja lahjoja, meillä kaikki on laadukasta.
Poika seisoi vieressä ja pyöritteli päätään: Äiti, älä nyt viitsi.
Eilen istuin kahvilla hänen ja toisen ystävämme kanssa. Ystävä purskahti itkuun ja tärisevin sormin näytti puhelintaan. Miniä oli netissä lähettänyt viestin: he olivat yhdessä päättäneet, ettei olisi syytä enää tulla kylään.
Kyynelehtien ystäväni kertoi, miten poika oli soittanut ja sanonut: Äiti, sä aiheutat mun vaimolle niin paljon pahaa mieltä. Aina kun käyt meillä, hän on ihan tolaltaan monta päivää.
Mutta, miten ihmeessä! Istuimme siinä hiljaa ja huokailimme voihan parka, mikä surkea kohtalo. Miten miniä voi olla noin ilkeä!
Sitten kolmas ystävä tuhahti: Entäs sun poikasi? Eikö se ole hänkin, joka on näin kylmä ja sydämetön? Kaikkihan on kasvatuksesta kiinni.
Suorastaan huusin: Et sä nyt ymmärrä ollenkaan! Mitä hän voisi tehdä, jos vaimo on tuollainen? Hän on vain yrittänyt tehdä parhaansa perheensä vuoksi, sovun ja rauhan takia muista nyt, millainen poika hän oli kun teki äidilleen omin käsin kortin naistenpäiväksi kuudennella luokalla!
Pystyn vaikka näyttämään käsin piirretyt sydän ja kukka. Sydän, jonka hän itse piirsi.
Jos ei olis tullut tuota vaimoa…
Ystävä kohautti vain olkiaan: Jos mies ei ole paha, ei yksikään nainen voi saada sitä tekemään pahaa. Hän päättää itse.
Ja sitten hän lähti.
Ja yhtäkkiä tuntui, että silmäni avautuivat.
Olin koko elämäni elänyt ajatuksessa: hyvä mies voi joutua pahan vaimon uhriksi.
Ja nyt…
Tajusin, että ihminen on julma jos on, ei siksi että hänet olisi joku toinen pakottanut siihen.
