– Ei, äiti rakas! Onhan sinulla oma talosi? Asu siellä. Älä enää tule tänne, ellei me kutsuta sinua. Äitini asuu pienessä ja viihtyisässä kylässä joen rannalla. Tontin takana alkaa metsäkaistale, josta sadon aikaan saa runsaasti marjoja ja sieniä. Lapsesta asti juoksin tutussa niityssä kori kädessä ja nautin luonnon rauhasta. Menin naimisiin koulukaverini kanssa, joiden vanhemmat asuvat äitiäni vastapäätä, mutta heidän tontillaan ei ole pääsyä joelle ja metsään. Siksi kaupungista tullessamme majoitumme aina äitini luona. Viime aikoina äitini on muuttunut paljon, ehkä iän tai mustasukkaisuuden vuoksi, ja lomamme ovat alkaneet usein päättyä riitoihin. Asiat eivät enää ratkea rauhanomaisesti. Kun kerran majoitumme anoppini ja appeni luona, äitini onnistui aloittamaan sielläkin riidan — nyt miniänsä kanssa, aivan pienistä asioista. Anoppi kiivastui niin, että huusi kovaan ääneen. Koko katu kuuli, kun he purkivat vanhoja kaunojaan. Kuukauden hiljaiselon jälkeen mieheni ja minä keksimme hyvän ajatuksen: rakennamme oman talon, että kukaan ei loukkaantuisi, ja meillä olisi oma rauha kylässä. Tontin hankinta oli työläs prosessi, mutta lopulta saimme ratkaistua asian. Appi ja anoppi auttoivat innokkaasti rakentamisessa. Appi vietti paljon aikaa työmaalla. Ainoa vastarannan kiiski oli äitini. Hän tuli neuvomaan, arvosteli jo tehtyjä töitä — ei antanut meille hetkeäkään rauhaa. Ja niin rakensimme talon. Se oli yhtä kaaosta. Vuoden päästä talo valmistui, mutta rauha ei tullutkaan! Äiti ei suostunut lopettamaan vierailuja vaan syytti meitä itsekkyydestä ja uhkasi olla auttamatta. Hän unohti, että mieheni oli aina hoitanut kaikki pienet hommat hänen tontillaan — niittänyt, korjannut kattoa jne. Eräänä päivänä äitini sanoi: – Miksi edes tulet tänne? Pysy kaupungissasi — kun tulet, vain esittelet omaisuuttasi. Tämä oli viimeinen pisara mieheni kärsivän maljassa. Hän meni rauhallisena anoppiinsa, mutta rauhallisuus sai äidin perääntymään ovelle: – Mitä aiot, vävy…? – Ei mitään, äiti rakas! Onhan sinulla oma talo. Asu siellä. Älä enää tule meille, ellemme me kutsu sinua. Anna meille edes viikonloppuisin rauha. Jos tarvitset apua, soita, ja jos tulee tulipalo, me tulemme kyllä! – Mitä tarkoitat, tulipalolla! Näiden sanojen jälkeen äiti melkein juoksi ovesta ulos. Pidättelin naurua kun seurasin äidin vilkaisevan ympärilleen ja kiirehtivän portille. Mieheni kohotti kätensä: – No, anteeksi — ehkä liioittelin tulipalolla. – Ei, juuri näin. Ja nauroimme yhdessä, muistellen äidin ilmettä. Sen jälkeen kotimme on ollut rauhallinen. Äiti ei enää vieraile, hyväksyy mieheni avun, mutta viestii vain kyllä/ei. Ehkä hän muistaa yhä sen tulipalon.

En minä mitään! Onhan sinulla oma kotisi? Asu siellä. Älä tule tänne, ellei me kutsuta.

Äitini asuu pienessä idyllisessä kylässä lähellä koskea. Pihasta alkaa sekametsä, josta loppukesästä saa valtavia määriä mustikoita ja kantarellia, kun vain jaksaa poimia. Lapsesta asti juoksin tutuilla metsäpoluilla kori kädessä, sydän täynnä suomalaisen luonnon rauhaa. Menin naimisiin koulukaverin kanssa, jonka vanhemmat asuvat naapurissa, mutta ihan toisella puolella tietä, heidän tontiltaan ei ole pääsyä joelle eikä metsään. Siksi, kun tulemme kaupungista, majoitumme äitini luona.

Viime vuosina äitini on muuttunut melko paljon ehkä ikä painaa, tai sitten hän on vähän mustasukkainen aviomiehelleni. Lomamme alkoivat sujuvasti kääntyä riidoiksi. Aina ei enää ratkottu asioita suomalaisella maltilla. Kun vietimme pari kertaa yötä appivanhempien luona, äitini onnistui sielläkin vetää riidan käyntiin tällä kertaa appiukkonsa kanssa, aivan naurettavista pikkujutuista. Anoppi otti homman jo niin tosissaan, että huusi raivoissaan, ja koko kylä kuuli pitkäaikaiset kaunansa leijuvan ilmoille.

Kuukauden päästä, kun pahimmat höyryt oli kuivuneet, mieheni kanssa synkronoimme ideat rakennetaan oma talo, niin ei tule enää kenellekään paha mieli. Saisin tulla ja mennä kuin verottaja, eikä kukaan tuijottaisi perään.

Tonttikuvioissa meni tovi, mutta lopulta löytyi sopiva läntti metsän laidalta. Anoppi ja appiukko lähtivät into piukkana auttamaan rakentamisessa. Appiukko oli kuin tappi paikan päällä; aina löytyi juttukaveri, nauloja ja kilometrikaupalla kahvia.

Ainoa, joka sai savun korvistani nousemaan, oli äitini. Hän tuli paikalle, antoi neuvoja, kritisoi tekemisiä, puuttui kaikkeen ja vähän ylitsekin ei antanut hetken rauhaa. Niin siinä kävi, että saatiin talo pystyyn, mutta hermot meni moneen kertaan.

Vuosi kului, uusi koti odotti ja ajattelin, että nyt on hyvä hengittää. Vaan väärin luulin! Äidille ei sopinut, että hänellä muka ei ole enää mitään asiaa meille, syytti meitä itsekkyydestä ja sanoi, ettei anna apua tulevaisuudessa. Yhdenkään pihatyön nurmikon leikkuun, katon korjaukset miestäni ei enää muisteltu.

Kerran äiti sanoi tyynesti:
Miksi sinä tänne enää tulet? Asu siellä kaupungissasi ja kun tulet, tuot vain omat rikkaudet näytille.

Se oli viimeinen pisara mieheni maljassa. Hän käveli äitini eteen rauhallisesti, mutta se rauha oli jotenkin hiipivän uhkaava. Äiti livahti oven lähelle:
Mitä sinä aiot, vävy?
En mitään, rakas anoppi! Sinulla on oma talo, asu siellä. Näkyillään jos kutsutaan. Anna meille edes yksi viikonloppu lepoa. Tarvitset apua, soita. Jos tulee tulipalo, niin varmasti juostaan pelastamaan!
Mitä ihmettä tämä nyt tarkoittaa? Tulipaloa!

Siinä kohtaa äiti melkein juoksi pihalle. Minua nauratti niin, että pelkäsin kilahtavani. Äiti kalusi katseellaan ympäristön ja linkutti portille. Mies nosti kädet pystyyn:
No, myönnetään, tuli ehkä liioiteltua sillä tulipalolla.
Ei se tuon kummempaa ollut.

Naureskeltiin yhdessä äidin ilmeelle, emmekä ole vaihteeksi saaneet häiriöitä uuteen kotiin. Äiti ei enää käy kylässä, ottaa miehen apua vastaan vain napakalla kyllä/ei-vastauksella. Ilmeisesti tulipalojutut pyörii yhä äidin mielessä ja meille se sopii.