Maarit ilmestyi kotiin yllättäen, laukut täynnä vanhempien lähettämiä herkkuja ja omenoita. Hän oli suunnitellut ilahtuvansa, kun Jari avaisi oven, mutta sen sijaan mies lähetti hänet ruokakauppaan. Jatkossa moni asia meni oudommin kuin unessa.
Painava kangaskassi nykäisi olkapäätä, ja Maarit päästi oudon huudon joka muistutti lähinnä hauen pulahdusta. Selkää vihloi alati, lokakuun kylmä tuuli tunki luihin. Viimeinen puolivuotiskerta odotti sisällä pikkuihminen potkaisi närkästyneenä. Takana kolme päivää syrjäisellä rintamökillä, ja Maarit oli ikävöinyt jo kolmannesta Porin liikenneympyrästä lähtien.
Kaupunki häämötti kuin jättiläismäinen pullapöytä. Missä Jari lie? Ei varmasti vielä aavista. Mutta talon rappu oli loppumattoman tuntuinen kangaskassit, joissa kotitekoista hilloa, savulohta, kirpeitä omenoita ja mummon karjalanpiirakoita, painoivat kuin märkä villapaita. Vajaa viisikymmentä metriä; selkä ei kestäisi pidempään.
Puhelin piippasi. Maarit soitti.
Jari, moi… Hän kuiski, ääni riuhtoi unenomaisessa hiljaisuudessa.
Maarit? Mikä hätänä? Jarin vastaus särisee kuin pulloon puhallettaisiin.
Ei mikään, tulin kotiin! Olen meidän pysäkillä; tulehan vastaan, kassit painaa kuin märkä turve.
Hiljaisuus suhahti avaruuden lailla kuulokkeessa, kalskahtaen kuin jäinen avantouinti.
Sinä siellä? Nytkö olet siinä? Jarin ääni kävi epäuskottavan korkeaksi, kuin yllätetty orava. Eikö meidän pitänyt vasta torstaina?
Halusin yllättää. Eikö ole mukava? Tule nyt, väsyttää!
Odota! Älä tule vielä! Tai siis käy kaupassa! Meillähän ei ole mitään, söin kaiken eilen. Tuo naudanlihaa, vaikka kahdeksansataa grammaa. Tänään olin lomalla, haluan laittaa kunnon ruuan. Tulet puhtaaseen kotiin ja hajusta tunnistaa, että joku on tehnyt jotakin.
Mitä lihaa nyt? Maarit unohti jo kuka on.
No käy nopeasti. Sieltä Alepasta kulman takaa, siellä on vielä perunapussiakin. Jos vaikka joku auttaa kantamaan, tai pikku hiljaa… Kulta! Luotan sinuun!
Maaritin sormet punoittivat, sydämessä kaiku kuin käkikellon virityksessä. Jari, tiedätkö missä kunnossa olen? Maha on iso kuin laiskan navetta, kaksi kassia, selkä rikki! Etkö voi tulla edes vastaan?
En ehdi, nyt lattiat olisivat juuri valmiit… Ei käy. Osta liha. Onhan tämä meidän hyväksi.
Puhelu katkesi siihen kuin pakkasyön jään napsahdukseen. Maarit nousi laukkuineen ja lähti liukumaan kohti markettia, hänen mielensä oli kuin Luhangan järvi tyynenä, mutta pohjassa kyti sula laava.
Kaupassa ihmiset katsoivat puoliksi hereillä, puoliksi kuin etsien jotain unohtunutta unta. Liha oli painavaa, peruna vielä raskaampaa; kassakone kilahti. Ulkona Maarit huomasi, että kädet olivat tarkemmin koukkuja, jalat umpijäistä tervaa.
Jari soitti taas.
Ostitko? Hän lirkutteli, kuin olisi ollut pilkillä.
Ostin, Maarit vastasi hampaat irvessä. Olen jo ovella. Avaa!
Älä tule! Istu penkillä, kymmenen minuuttia vain! Surpriisi ei ole valmis. Oikeasti, Maarit, viisi minuuttia! Mene istumaan.
Maarit istahti rapun penkille, kassit kolahtivat. Ikkunat kolisivat tuulessa, kuin Jari olisi juuri nyt jossain pesemässä kattolistoja raivolla. Vatsassa jyllersi myrsky, jalat lämpenivät vasta kun aika pysähtyi. Odotus venyi: kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäviisi minuuttia. Mikä yllätys minua odottaa voikukat lattialla? Karjalanpiirakoista rakennettu torni? Sibelius keittiössä? Millään ei ollut väliä.
Ovi narskui. Jari hyökkäsi ulos, hiukset irvokkaasti pystyssä, t-paita nurinpäin. Hän huokui kloriittia ja suutarinliimaa.
Miksi olet noin vihainen? Tulepa katsomaan, miten siistiä täällä on!
He hissuttelivat kolmanteen kerrokseen. Ovi aukesi teatraalisen arvoituksellisesti eteisessä tuoksui voimakas valkaisu, ja raikas meri-ilma puski sieraimiin. Koko asunto kummitteli puhtautta: lattia kiilteli epätodellisena, pinnat kiiltelivät kuin revontulet. Maaritin savikissat oli sullottu nurkkaan.
Yllätys! Jari hymyili kuin juuri rahapuun voittanut onkija.
Tässäkö yllätys? Maarit kuiskasi.
Näetkö, kolme tuntia jynssäsin! Kaikki puhtaana, jopa sohvan alta. Nyt sinun ei tarvitse tehdä mitään, voit vain levätä. Hyvin laitettu, eikö?
Maaritin rinnassa sattui. Hän puri poskea.
Sinä halusit, että laitoin selkä rikki, koska pesit lattiat? En ymmärrä.
Yritin parhaani! Sinä vain valitat. Jos olisit tullut torstaina, kuten sovittiin, kaikki olisi ollut täydellistä, mutta tulit nyt ja pilasit yllätyksen.
Minä en tarvinnut puhdasta lattiaa. Olisin halunnut sinun käden lämpöä, etkä sinä koskaan tajua sitä.
Yritin yllättää! Miksi et voi olla kiitollinen?
Maarit istahti. Sitten ovi kävi ja Jari kapsahti makuuhuoneeseen äristen, ettei häntä ymmärretä, puhdasta lattiaa ei arvosteta.
Pieni vatsassa potkaisi, Maarit jäi yksin viileään keittiöön, jossa perunat ja liha unohtuivat pöydän reunalle. Häntä oksetti. Hän käveli peilin eteen kalpeana, huulet haljenneina, väsynyt.
Hän mietti kotimatkaa: kuvitteli pihakeinua, kietoutui muistoon, jossa Jari olisi hymyillen ottanut syliin. Kaikki oli väärää kuin väärin päin oleva lakana. Kun Maarit tuli kylpyhuoneesta, kiista leimahti uudelleen, himmeällä äänellä, melkein lauluna.
Seuraavana aamuyönä Maarit pukeutui kuten oli pysähtynyt ja lähti laukkunsa kanssa Kankaanpään bussia kohti.
Kaikki yrittivät taivutella palaamaan: appiukko soitti, anoppi viestitti, pikkuserkku kiikutti saaristolaisleipää ja sanoi, ettei elämä ole reilua. Jari soitteli, lupasi kaiken olevan toisin. Mutta Maarit oli päättänyt: ei enää. Hän ei halunnut miestä, joka asetti siivotun nurkan yhteisen lapsen hyvinvoinnin edelle. Niin oudon ja oudon loogisena kuin unessa, Maarit katosi ohuen huurteisen ilman läpi, katsellen kuinka siistissä kodissa pöly laskeutuu aina uudelleen.
