Ja banaaneja mummolle! Älä unohda! Mutta vain pieniä, niitä hän tykkää. Viime kerralla toit jotain ihan omituista! Marja! Kuinka se voi olla niin vaikeaa? Niin vaikeaa tehdä juuri sitä, mitä sinulta on pyydetty?
Marja Anneli Korpela, suuren yrityksen pääkirjanpitäjä, kahden lapsen äiti ja ihan mukiinmenevä vaimo, huokaisi syvään ja nyökkäsi ilmaan tietämättä itsekään, että äiti ei tietenkään sitä nyökkäystä nähnyt. Mutta sillä ei ollut väliä Marja tiesi täsmälleen, että äiti kyllä osaisi päätellä, miten hänen käskyihinsä reagoitiin.
Ja älä sitten vain nyökkäile, vaan tee! Tiedän sinut, pää pilvissä! Marja! Nyt pitäisi jo aikuistua!
Toista kertaa Marja ei enää nyökännyt. Hän vain sanoi: Joo, selvä! ja hyvästeli äitinsä.
Aikuistua niinpä niin. Neljäkymmentä ja risat ei sekään vielä ikä mikään.
Päivän työt olivat vielä kesken, puolisen tuntia jäljellä, mutta raporttiin keskittyminen ei tahtonut onnistua. Ajatuksia liikkui päässä kaikenlaisia, pääasiassa synkkiä. Ja kuitenkin Marja oli kiltisti käyttäytynyt tyttö niin äiti ainakin aina sanoi.
Meidän Marjahan on fiksu! Oikein kiltti tyttö!
Se oli söpöä, kun Marja oli vielä tarhassa. Pulleaposkinen pikkutyttö lettirusetteineen ja rimpsuhameessa ihana!
Tai oikeastaan, ihmeellinen villikko. Sillä kun äiti haki Marjan hoidosta, mukaan tarttui villi poikatyttö, ei mikään hempukanen.
Marja, mitä sinulla on päässäsi?
Pesä! Niin Leena-täti sanoi. Ja kehotti pysymään hiljaa paikoillaan, että linnut voisivat lentää ja tehdä sinne poikaset. Eikö tällaisista kampauksista pitäisikin olla jotain hyötyä?
Missä on rusetit?
En muista! Toisen Saku nappasi. Hän tarvitsi köyden ankkuriksi. Äiti! Tiedätkö, että Sakulla on oikea laiva?! Hänen isänsä teki sen! Leena-täti näytti tänään, laittoi vettä ämpäriin ja näytti, miten se kelluu. Niin hienoa!
Missä se toinen nauha sitten on?
Jossain Sen antoi Liisa. Ja vei. Äiti, miksi tuulee?
Marja!
Mitä?!
Anna olla nyt, älä kysele kaikkea hassua! Pää halkeaa!
Marja hiljeni ja kulki kotimatkan kulmat kurtussa miettien äitiään. Särkikö äitiä niin, ettei hänen päänsä koskaan enää olisi ehjä? Pitäisikö se heittää pois, kuten tyhjät munankuoret, jotka äiti paiskoi roskiin paistaessaan kananmunaa?
Mielikuvitusta Marjalla riitti, ja jo puoli matkaa itku oli kurkussa, sitten alkoi kunnon ulina sellainen matala ujellus, joka viimeistään hermostutti äidin.
Marja! Mikä konsertti tämä nyt on?!
Marja ei osannut selittää, miksi itketti. Oli vain niin hirveän sääli äitiä, hänen päätään ja mielialaa, että teki mieli ulvoa kuin naapurin Musti.
Musti oli aika yksinkertainen koira. Ulos pärähti ilman syytäkin, mutta kun sen isäntä, talonmies Jorma, otti pitkän rännin viikonlopuksi silloin Musti ulvoi kolme yötä yhteen soittoon. Lapset kävivät kerjäämässä vanhemmiltaan koiran pois ottamista. Vanhemmat soittivat eläinlääkäriä ja konstaapelia, mutta Musti sai aina jäädä. Yhtenä kertana, kun Jorma jäi rännin päälle vähän pidemmäksi aikaa, Musti vaikeni kerrasta, kesken omituisen, puoliksi lausutun nuotin, ja kaikki tiesivät: nyt tuli suru.
Jormalle pidettiin pienet muistot mies oli hyvä, aina valmis auttamaan. Mutta heikko, kuten Marjan äiti taisi todeta.
Musti, kulkiessaan rappukäytävästä ulos, istui oviaukkoon ja katsoi pitkään perään niille, jotka kuljettivat isännän pois. Se ei enään koskaan ulvonut. Marjakin silitti koiraa sinä päivänä, mutta Musti ei hätkähtänyt. Äiti tarttui Marjaa kädestä ja johdatti pois. Kun he palasivat, Musti istui yhä paikallaan, ja Marja oli satavarma, että se pieni koira itki.
Äiti, miksi sen itkua ei näy?
Ei Marja silloin tiennyt, mitä teki kipeää tässä kysymyksessä, mutta äiti säpsähti, otti Mustin varovasti syliin ja sanoi:
Tule Musti. Mennään meille.
Ja niin Mustista tuli Marjan koira. Musti eli pitkän elämän, ainakin seitsemäntoista vuotta heidän perheessään. Marja ehti kirjoittaa ylioppilaaksi ja mennä naimisiinkin. Mutta enää koskaan Musti ei ulvonut. Se söi kiltisti, antoi pestä tassunsa ja lähti lenkille. Kun Mustille tuli lähtö, se vain huokaisi syvään, painoi turpansa kyyneleisiin ja nukahti pois, hiljaa. Marja ei enää koskaan ottanut koiraa, ei vaikka lapset pyysivät. Mustin tummat, viisaat silmät eivät jättäneet rauhaan.
Lapsena Marja oli kuitenkin onnellinen. Kaikki, mitä lapsi voi toivoa, oli olemassa: äiti, isä, kaksi mummoa, repsottavakorvainen jänis ja lättyjä viikonloppuisin. Ja oli äidin äidin mökki, jossa käytiin hyvin harvoin miksi, sekään ei auennut lapselle. Salaisuus. Mutta mökillä oli hauskaa, kaikilla paitsi äidillä.
Toinen mummo oli tietenkin erityinen Helli-mummo. Hän sanoi suoraan ja selitti kaiken, oli kyse mistä vain, vaikka äiti toruikin. Voi hyvänen aika, äiti, miksi? Marja on ihan lapsi! Ei se ymmärrä!
Sinä kyllä ymmärsit. Ja Marja on aivan kuin sinä!
Marjan naurua ei saanut pidettyä, kun äiti puuskutti ja mummo nauroi. Puolesta tarinoista Marja ei kyllä tajunnut mitään, mutta oli niin kiehtovaa kuunnella.
Mutta aikuiset yrittivät parhaansa, etteivät paljastaneet tytölle, mitä kotona tapahtui. Että lasten ei tarvitse tietää aikuisten riidoista. Joskus kuitenkin makuuhuoneen ovelle kuului tukahdutettua ääntä ja joskus äidin itkua. Mökiltä mummo katsoi vieraan nuivasti ohi, kun tytön äiti tuli perässä. Marja kiskoi äitiä leipomaan:
Äiti, tuu! Mummo opettaa sua ja sitte teet tätä kotonakin! Tää kirsikkapiirakka on parasta!
En viitsi, Marja. Ei nyt.
Aina ei lapselle selitetty mitään. Vasta paljon myöhemmin Marja tajusi, ettei kaikki ollut niin yksinkertaista. Vaikka ihmiset ovat sukua, ei heidän ole pakko olla läheisiä toisilleen.
Kun Marjan vanhemmat erosivat, Marja oli vain kymmenen. Syntymäpäiväjuhlat, jotka äiti järjesti, olivat juuri parhaimmillaan, kun eteisessä kävi ovi ja äiti sanoi:
Siinä se nyt sitten oli.
Musti haistoi tunnelman heti ja painautui äidin kylkeen. Kakku tulee kohta!, Marja huusi ystävilleen. Kun hän palasi, äiti ja koira vain seisoivat hiljaa. Tule nyt, Marja, kaikki hyvin, hermostui äiti ja hymyili, kantaen upean kakun pöytään.
Vieraat lähtivät, Marja istui viereen ja sai lusikan käteensä.
Hyvää kakkua? Äh, unohda dieetit, Marja! Kyllä meillekin joskus juhla tulee!
Ei Marja tajunnut, mistä juhla äiti puhui, eikä tullut selväksi vuosienkaan jälkeen. Isältä saadut elatusavut riittivät juuri ja juuri teini-ikäisen vaatteisiin, juhlia oli harvoin. Ainoat pysyvät juhlat olivat uusi vuosi ja Marjan syntymäpäivä. Äiti ei juhlinut omaansa lainkaan.
Helli-mummo paasasi äidille tyttärensä uudesta elämästä Marja kyllä huomasi, ettei äiti pitänyt näistä keskusteluista. Vastaus oli aina samankaltainen:
Minulle riitti. Kiitos vain.
Vanhempana Marja mietti usein, miten toisin olisi ollut, jos äiti olisi sallinut itselleen uuden mahdollisuuden. Jos olisi voinut nauraa ja olla onnellinen, eikä valittaa päänsärkyä. Jos olisi ollut vielä joku, veli tai sisko.
Todellisuudessa äiti muuttui vuosi vuodelta tiukemmaksi, ja Marjan oli vaikea olla laukomatta vastaan. Teininä joskus lipsahti, mutta silloin Musti ilmaantui viereen näyttämään hampaitaan, eikä riita jatkunut.
Musti osasi purra, sen tiesin. Kerran, riidan jälkeen, se puraisi aivan kevyesti Marjan nilkkaan, sitten lähti rauhallisesti pois. Siniset täplät menivät pian ohi mutta Marja ei unohtanut.
Paljon äitin käytöksestä selkeytti mummo:
Kyllä kuka tahansa muuttuu hankalaksi, jos ei tunne rakkautta.
Mutta ethän sinä ja minä…
Voi lapseni, se ei ole sama. Nainen tarvitsee miehen, rakkauden vierelleen. Sinä et vielä ymmärrä, mutta minä tiedän. Kun vaarisi kuoli, olin neljäkymmentä. Tuskin mitään. Eikä sen jälkeen mikään ollut enää samaa. Olin rakastunut vain pappaasi, eikä kukaan muu tullut enää kyseeseen. Arjessa voisihan mennä illalliselle, mutta joka aamu herätä viereen? Ei. Sinä vielä huomaat, kun aika tulee.
Mutta mummo, minä olen kuusitoista!
Entä sitten? Äiti oli tuskin täysi-ikäinen, kun tuli kertomaan minulle, että oli tavannut sinun isäsi eikä enää voinut elää ilman häntä. Joku sanoisi, että äitisi oli vain ihastunut, mutta minä näin, että hän rakasti. Ja teki kaikkensa. Ei antanut anteeksi vain yhtä.
Mitä?
Pettämistä. Anna anteeksi, että sanon näin suoraan. Ehkä sinä opit arvostamaan molempia vanhempiasi. Tulevaisuudessa et voi irrottaa mitään osaa itsestäsi. Isä on silti aina sinun isäsi.
Äiti ei koskaan puhunut pahaa isästä.
Eikä puhu. Hän on viisas. Isäsi on aina sinun isäsi, ja sinä hänen pikkuisensa.
Rakastaako äiti edelleen isää?
Ehkä rakastaakin, siksi ei halua muuttaa mitään.
Mummo, saanko minäkin vielä joskus yhden rakkauden, koko elämäksi?
En tiedä, lapseni. Mutta toivon. Toivotaan, että sinulle löytyy sellainen ihminen.
Marja tapasi miehensä Oton juuri niin kuin mummo uumoili kiirehti yliopiston käytävällä ekaan pääsykokeeseen, törmäsi kömpelöön, pitkään poikaan. Hän ei muistanut pojan kasvoja, mutta muisti otteen, jolla Otto pyydysti hänet lattialta:
Taisi mennä vauhdilla, kaunotar! Annatko puhelinnumeron?
Ei Marja numeroa antanut, mutta kun koe oli ohi, Otto odotti käytävällä.
Nyt sinulla ei kai enää ole kiire?
Kolme vuotta myöhemmin he menivät naimisiin. Asuivat hetken Marjan äidin luona, mistä Marja tiesi, ettei siitä tulisi mitään.
Oli vaikeaa. Otto ei ollut äidille mieleen. “Mikä ammatti muka ohjelmoija? Istuu koko päivän näyttöä tuijottamassa ja eväät katoaa…”
Otto teki töitä saadakseen appiukon ja anopin hyväksynnän, ja kymmenen vuoden jälkeen tavoite toteutui. Silloin parilla oli jo oma asunto. Otto huhki firmansa perustamisen kanssa ja Marja kiersi näytöissä kiinteistövälittäjän työt hoituivat jaloilla. Ensimmäistä lasta hoitivat vuorotellen mummo Helli ja isoäiti, josta Marja oli sydämestään kiitollinen.
Ensimmäiset oudot merkit tulivat raskaana ollessa toisen lapsen kanssa.
Marja, mitä sinä oikein kuvittelet? Kävit tunnin poissa ja noin vain! Minulla on paljon tekemistä! äiti hoputti keittiössä. Keitto valmis! Minä menen nyt! Seuraavalla kerralla mieti myös minun aikatauluni! Marja ei ymmärtänyt, koska hän oli käyttänyt juuri tämän tunnin omaan lääkärikäyntiinsä mutta äiti oli laittanut kaiken valmiiksi jo etukäteen ja kiukutteli nyt, vaikka mitään viivästystä ei edes ollut.
Tutkimuksista äiti kieltäytyi, mitä Marja yritti saada. Ei minussa ole mitään vikaa, älä liioittele. Murehdi omaa mummoasi hän tarvitsee lääkäriä!
Marja järjesti isänsä kautta lääkärin kotiin.
En voi ilahduttaa teitä. Nyt tarvitaan laajempia tutkimuksia. Edessä on vaikeita aikoja.
Kylmä hiki nousi. Ei, ei se voi olla Marjan äidin diagnoosi. Niin nuori vielä!
Syy voi olla moni. Mutta ehkä kannattaa keskittyä siihen, että helpotetaan oireita. Se onnistuu, jos toimimme ajoissa.
Kuinka kauan se auttaa?
Lääketiede kehittyy, mutta ihmelääkettä ei ole. Voimme hidastaa, tukea oireiden kanssa, ehkä saadaan lisäaikaa.
Nyt elämä muuttui peruuttamattomasti. Marja lupasi itselleen tehdä kaikkensa, ettei äidin arkea rasiteta turhalla stressillä.
Muutto uuteen omakotitaloon, jonka Otto osti, tuli nopeasti eteen, vaikka piti ottaa iso laina.
Kyllä tästä selvitään, pääasia, että ollaan yhdessä ja sinä olet rauhallisin mielin.
Mutta rauha ei helpottunut.
Äiti unohti jatkuvasti, että nyt koti oli tytär perheineen.
Äiti, sinun huoneesi on käytävän päässä.
Miksi minun pitäisi asua teillä? Minulla on oma koti!
Mutta sinua tarvitsen, auta lapsien kanssa, ja mummokin on kipeä. Jääthän?
No hyvä on, mutta tämä ei jää tavaksi! On minullakin vielä elämää.
Tietenkin, äiti, ymmärrän.
Mitä sinä muka ymmärrät, Marja? Oikeastiko?
Jos ei olisi ollut Helliä, Marja olisi menettänyt järkensä.
Muista, Marja-kulta, äitisi muistaa paljon, varsinkin ne vanhat asiat. Paljon sinäkin unohtaisit. Kun hän katsoo minua pitkään, mietin… ehkä hän antaa anteeksi. Ja silloin tunnen, että hän on hetken onnellinen. Se riittää minulle.
Vuotta myöhemmin Helli-mummo kuoli.
Pidä huolta hänestä, Marja! Hänestä, niin kuin silmäterästä.
Marja puri huulta ja nyökkäsi, miettien, kuinka hirveän pelottavaa oli jäädä yksin vastuuseen.
Älä ajattele häntä enää vain äitinä. Sanotaan, että vanhuus tekee lapsen meistä kaikista. Muista se, kun sinua raivostuttaa. Huuda salaa. Kun helpottaa, muista: sääli häntä, kuten toivoisit joskus omien lastesi säästävän sinua. Lupaathan?
Lupaaan…
Näitä sanoja Marja ajatteli yhä, kerta toisensa jälkeen.
Kello kävi. Hän ojensi kätensä laukkuun. Lompakko, auton avaimet, sateenvarjo kaikki mukana. Nyt piti mennä! Hakea vanhempi poika treeneistä, sitten pienempi koulusta ja vielä kauppaan. Banaaneja. Niitä pieniä, joita mummo niin rakasti.
Koska äiti, nähdessään nipun, saattaisi taaskin hymyillä niin, kuin mummo olisi elossa. Ehkä seuraaviksi askeliksi riittää, että avaa olohuoneen oven, näkee totutun nojatuolin, joka ei todella sovi sisustukseen, mutta seisoo siellä niin kauan kuin muistissa tilaa. Ja mutisee:
Marja! Eikö tätä tuolia voisi jo vähän puhdistaa? Montako kertaa täytyy sanoa? Ostitko banaaneja? Mummo tulee kohta, hän niitä pyysi.
Totta kai, äiti! Istu sinä alas, minä laitan teetä.
Ja paikka tuolissa täyttyy. On vielä aikaa laskea pää äidin käsiin. Katsoa sitä tuimaa mutta hellää katsetta. Ja hymyillä vastaukseksi, kun äiti ihmettelee:
Marja, mitä sinun hiuksillesi on tapahtunut? Missä kampasi on? Tuo tänne, minä kampaan sinut! Voi jestas, miten myöhä jo Nukkumaan pitäisi mennä! Mitä haluat aamupalaksi? Mannapuuroa vai letut?
