– Ja banaanit mummolle! Älä unohda! Mutta niitä pieniä, joita hän tykkää! Viime kerralla toit jotakin ihan muuta! Marja! Kuinka sinä nyt taas pystyt tähän? Onko niin vaikeaa tehdä niin kuin sinulta pyydetään?
Marja Ilmatar Nieminen, ison yrityksen pääkirjanpitäjä, kahden lapsen äiti ja ihan tyytyväinen vaimo, huokaisee ja nyökkää tyhjyyteen miettimättä lainkaan, ettei oma äiti häntä juuri nyt näe. Riittää, että Marja tietää varmasti äiti arvaa kyllä, miten hän reagoi kaikkiin annettuihin ohjeisiin.
– Ja älä nyökkäile vaan tee! Minä tunnen sinut! Yksi tuulenhattu vain! Marja, nyt on aika kasvaa aikuiseksi!
Toista kertaa Marja ei nyökkää. Hän sanoo vain: “Joo, kyllä!” ja hyvästelee äitinsä.
Aikuistua pitäisi Juuri niin! Kuten sanotkin! Neljäkymmentä vuotta ja vähän päälle eipä taida ihan riittääkään.
Työpäivää on jäljellä vielä puoli tuntia ja Marja yrittää keskittyä raporttiin. Huonosti sujuu. Päässä pyörii yhtä sun toista, useimmat ajatukset ovat synkkiä. Vaikka hän on hyvä tyttö. Niin äiti aina sanoi.
– Meidän Marja on viisas! Todella mukava tyttö!
Se oli suloista silloin kun Marja oli tarhassa. Tyttö, jolla oli isot rusetit ja röyhelöhame. Ihan ihme!
Niin. Ihme ja kumma! Tarhasta lähti kuitenkin poissa jo ihan eri lapsi, pieni villikko.
– Marja! Mitä sulla on päässä?
– Pesä! Näin sanoi Päivi-täti. Hän ehdotti, että seison pihalla hiljaa, jos vaikka linnut tulisivat ja rakentaisivat poikasille pesän. Eiköhän mun tukasta tule jotain hyötyäkin?
– No missä ne rusetit sitten ovat?
– En muista! Yhdestä Sakari otti kiinni. Hän tarvitsi köyden ankkuriin. Hei äiti! Tiesitkö että Sakari perheen isä on rakentanut ihan oikean laivan? Se laitettiin lavuaariin kellumaan ja katsottiin yhdessä miten se ui! Tosi hienoa!
– Entä se toinen nauha?
– Ei mitään hajua. Sen otti Leena. Jotain sillä puuhasi. Äiti, miksi muuten tuulee välillä?
– Marja!
– No mitä?!
– Lopeta nyt jo ne hölmöt kysymykset! Mun päätä särkee!
Marja hiljeni ja katsoi äitiään koko matkan kotiin ohimennen ehkä äiti on oikeasti kipeä? Entä jos äidin pää ei koskaan enää tule kuntoon ja se pitää heittää roskiin, niin kuin kananmunankuoret joita äiti heittää paistaessaan munia?
Marjan mielikuvitus oli aina ollut vilkas eikä kotimatkasta päästy vielä puoliväliinkään, kun itku jo tuli, ensin hiljaisena nyyhkytyksenä ja lopulta kumeana parkaisuna, jolla hän sai äidin lopullisesti raivostumaan.
– Marja! Mikä näytös tämä nyt taas on?!
Eihän sitä osannut selittää. Marjaa vain suretti äiti, hänen päänsä ja huono tuulensa niin, että teki mieli itkeä vielä lujempaa, ihan kuin naapurin Musti.
Musti oli kaupungin hölmöin koira. Ulvoi milloin mistäkin, mutta varsinaisen konsertin järjesti aina silloin kun sen isäntä, taloyhtiön putkimies Jarmo, lähti ryyppyputkeen. Musti ulvoi tauotta päivät ja yöt, saattaen kolmannen rapun kaikki lapset anelemaan vanhemmilta, että ottaisivat Mustin heille. Vanhemmat suuttuivat, soittivat järjestyksenvalvojan, mutta Musti jäi silti. Kerran vain, Jarmon taas kadottua, Musti vaikeni äkillisesti juuri kesken ulvonnan ja kaikki, jotka olivat kotona, tiesivät heti: nyt on tapahtunut jotain pahaa.
Jarmo saatettiin hautaan koko talon voimin. Hän oli ystävällinen mies, aina valmiina auttamaan. Vain “heikkoluonteinen”, kuten Marjan äiti sanoi.
Musti tuli portaille istumaan ja jäi tuijottamaan, kun ihmiset kantoivat kukkia eteispolulle. Musti ei enää koskaan ulvonut. Marja silitti koiraa, mutta se ei nytkään heiluttanut häntäänsä vaikka muuten vastasi aina hyväilyyn. Äiti otti Marjaa kädestä, ja he jatkoivat matkaa. Kun he palasivat hammaslääkäristä, Musti istui yhä paikallaan, tassut kylminä, ja Marja olisi voinut vannoa ristin piirtäen vatsalle, niin kuin Sakari oli opettanut, että se pieni koira itki.
– Äiti, miksi sillä ei näy kyyneleitä?
Mitä oli tuossa kysymyksessä? Marja ei tiennyt. Mutta äiti hätkähti, katsoi Mustia, kyykistyi ja ojensi varoen kätensä:
– Musti Mustukka Tule mummon luo. Se ei tule takaisin…
Ymmärsikö koira? Marja ei tiedä vieläkään. Äiti nosti Mustin syliinsä eikä jäänyt odottamaan vastausta.
Siitä alkaen Musti oli Marjan koira. Se eli pitkän elämän. Kuinka vanha se oli, kun ensimmäinen isäntä kuoli, sitä Marja ei tiedä. Mutta heidän perheessään Musti eli vielä seitsemäntoista vuotta. Marja ehti käydä koulun ja mennä naimisiin. Eikä enää koskaan kuullut Mustin ulvovan. Koira söi, antoi pestä tassunsa, lähti ulos Marjan tai vanhempien kanssa, mutta pysyi hiljaa. Silloin kun Musti kuoli, se vain huokaisi, hyvin ihmisen tapaan, ja painoi päänsä Marjan kyyneleiseen kämmeneen. Marjalla ei koskaan enää ollut koiraa. Kun omat lapset pyysivät pentua, hän ei kyennyt, koska muisti niin elävästi Mustin silmät syvät, täynnä jotakin käsittämätöntä viisautta.
Marja oli muuten onnellinen lapsi. Kaikki mitä iloon tarvitaan: äiti, isä, kaksi mummoa, jänis jolla toinen korva puuttui ja lettuja viikonloppuisin kotitekoisella kermaviilillä. Ja isän äidin mökki, minne Marja harvoin pääsi äidin kanssa. Miksi niin, sitä hän ei lapsena ymmärtänyt se oli salaisuus, ja salaisuuksia ei saa kertoa, varsinkaan lapsille. Mökillä oli kivaa kaikille paitsi äidille, mutta Marja huomasi tämän vasta myöhemmin.
Hänellä oli myös retkiä meren rannalle toisen mummon, Ainin kanssa. Aini oli erityinen: hän vietti kaiken aikansa Marjan kanssa. Toisin kuin isän äiti, Ainilla ei ollut salaisuuksia lapsen kanssa ja hän vastasi kaikkiin kysymyksiin, mistä Marjan äiti ei aina pitänyt.
– Voi hyvänen aika, äiti! Miksi? Marjahan on vielä pieni! Ei se kuitenkaan ymmärrä mitään!
– Sinäkin ymmärsit. Marja on ihan samanlainen.
Marja nauroi, kun äiti hermostui. Hän ei tajunnut puoliakaan siitä, mitä mummo kertoi, miten lapset syntyvät, mutta oli niin kiinnostavaa kuunnella että teki mieli kysyä joskus, mikseivät aikuiset aina puhu totta.
Syitähän löytyi.
Aikuiset yrittivät parhaansa mukaan olla paljastamatta, mikä perheessä oli vialla. Miksi lapsen pitäisi kuunnella aikuisten riitoja? Mutta välillä vanhempien makuuhuoneen oven takaa kantautui kiistoja ja äidin itkua. Kun Marja oli mummon mökillä, mummo puri huultaan eikä katsonut kohti Marjan äitiä. Tyttö ei ymmärtänyt, vaan veti äitiä keittiöön, missä mummo leipoi kirsikkapiirakkaa.
– Äiti, tule! Mummo opettaa sinulle miten piirakka tehdään. Voit tehdä sitten kotona! Se on niin hyvää, et varmaan osaa tehdä!
Äiti irrotti käden ja pudisti päätään:
– Ei.
Aikuiset eivät kiirehtineet selittämään. Pysyttiin viileinä kasvoina. Myöhemmin Marja tajusi asiat eivät ole yksinkertaisia. Jos ihmiset menevät naimisiin, heidän ei silti ole pakko tulla läheisiksi toisilleen.
Vanhemmat erosivat, kun Marja täytti kymmenen.
Synttärit olivat parhaimmillaan, kun eteisessä kävi ovi ja siihen äidin sanat:
– Siinä se nyt sitten oli…
Musti, ymmärtänyt tilannetta paljon Marjaa paremmin, painautui äidin jalkoihin. Kaveri kutsui Marjaa olohuoneeseen, ja hän lähti, huutaen että kohta on kakkua. Kun palasi hakemaan äitiä, koira ja äiti seisoivat vierekkäin ja tuijottivat samaan pisteeseen miettien kumpikin omiaan. Kysymykseen äiti hätkähti, suoristi ryhtinsä ja sanoi:
– Tietenkin! Kaikki järjestyy! Nyt juhlat jatkuvat.
Pian äiti tuli hymyn kanssa, synttärikakku sylissä. Kakun, jonka leipomisessa hän oli valvonut yön toivoen saada kehut.
Kun juhlat olivat ohi, Marja istui äidin viereen ja sai kouraan lusikan:
– Hyvää kakkua? No tietenkin! Unohda kaikki laihdutus, Marja! Ja kaikki muukin unohda! Meilläkin on joskus vielä juhlapäiviä!
Sitä juhlaa Marja ei ymmärtänyt silloin eikä oikein myöhemminkään. Kun isän lähettämät elatusmaksut riittivät juuri ja juuri kasvavan lapsen vaatetukseen ja ei aina siihenkään juhlapäivät kävivät yhä harvemmiksi. Joulusta ja syntymäpäivästä pidettiin kiinni sentään. Äiti ei juhlinut omaa syntymäpäiväänsä lainkaan.
Mummo Aini jankutti Marjan kuullen, että tyttären pitää löytää uusi mies. Marja näki äidin aina ärsyyntyvän. Äidillä oli aina sama vastaus:
– Ei enää. Olen saanut riittävästi.
Vartuttuaan Marja mietti usein, millaista olisi ollut jos äiti olisi antanut itselleen uuden mahdollisuuden. Jos olisi voinut olla taas onnellinen? Olisiko hänellä ollut sisarus, ja olisiko äiti ollut terve ja nauranut enemmän?
Todellisuudessa äiti oli unohtanut nauraa. Hänestä tuli entistä tiukempi ja Marjan oli vaikeampaa pidätellä itseään vastaamasta terävästi. Nuorena hän saattoi kivahtaa ja korottaa ääntään, mutta silloin Musti ilmestyi jostain ja näytti hampaita. Se riitti, että Marja hautasi kapinan ja häipyi omaan huoneeseensa tai mummulle.
Musti osasi näykätä kivuliaasti. Marja tiesi tämän kerran kiivaan kinan jälkeen koira puraisi varovasti nilkasta. Marja ulvoi, Musti päästi heti ja poistui reagoimatta. Jäi vain pieniä mustelmia, mutta ne opetukset eivät unohtuneet.
Mummo selitti monta asiaa Marjalle, peittelemättä:
– Mitä sinä ihmettelet? Kuka tahansa katkeroituu ilman rakkautta.
– Mutta mehän rakastetaan häntä!
– Voi Maikki, ei se riitä! Nainen haluaa tuntea olonsa naiseksi. Sitä ei anna lapset, ei vanhemmat vain mies rinnalla. Sinä et vielä ymmärrä. Minä tiedän. Kun ukkisi kuoli, olin vasta neljäkymmentä. Liian nuori jäämään yksin. Oli minulla suhteita kyllä… Älä naura! Minäkin olin nuori joskus. Mutta minä rakastin ukkiasi. Rakastan vieläkin. Yksi juttu on lähteä syömään, toinen herätä toisen vierestä joka aamu. Saatpahan nähdä, miten sitten naurat, kun menet naimisiin ja koska olet äitiinsä tullut, käy se nopeasti.
– Mummo, olen vasta kuusitoista!
– Ja? Äitisi oli vasta kahdeksantoista kun tapasi isäsi ja tuli kertomaan että ilman häntä ei pärjää. Että isäsi oli hyvä, mutta ei pärjännyt ilman äitiä. Joku sanoisi että lapsellinen rakkaus, mutta minä näin: hän oikeasti rakasti. Hän tiesi jo silloin että olisi vaikeaa, kun isäsi vanhemmat eivät hyväksyneet häntä. Ja hän kesti. Paitsi yhtä asiaa.
– Mitä?
– Pettämistä. Anteeksi kun puhun suoraan, mutta opit totuuden ennemmin tai myöhemmin. Sinun äidillesi sattui kipeästi. On kipeää tulla mitätöidyksi, saada kuulla ettei rakastanut tarpeeksi. Ja mitä turhaan kantaa vihaa? Jokaisella on oma elämänsä. Isälläsikin menee nyt hyvin. Ole onnellinen hänen puolestaan, vaikka se tuntuukin oudolta. Sinussa on puolet kumpaakin. Ei kumpaakaan voi leikata pois.
– Äiti ei koskaan puhunut pahaa isästä.
– Eikä puhu koskaan. Hän on viisas nainen. Isäsi on aina sinulle isä. Miksi tehdä elämästä hankalaa?
– Rakastaa hän vieläkin?
– Luultavasti. Siksi hän ei halua muuttaa mitään.
– Mummo, entä minä. Voisinko minäkin yhden ja ikuisesti?
– En tiedä, kultaseni. Toivon että saat joskus rakastaa sellaista miestä, joka ansaitsee sinut
Oman miehensä, Oskarin, Marja tapasi niin kuin mummo tiesi. Juoksi käytävää ensimmäiseen pääsykokeeseensa ja törmäsi pitkään, ei-niin-komistukseen. Ei nähnyt kasvoja kunnolla, kun jo vahingossa pyysi anteeksi, mutta huomasi kyllä suuret, tukevat kädet jotka nappasivat lennosta ja vakava mutta leikkisä ääni sanoi:
– Neiti, teillä on niin vauhti päällä että tuskin ehdin mukaan! Kertokaa äkkiä numeronne ennen kuin viuhdotte taas ohitse!
Puhelinnumero jäi antamatta, mutta Marja ei ylläty kun hänen “pelastajansa” odottaa häntä auditiorion ovella.
– Eikö enää kiirettä?
Kolmen vuoden kuluttua mentiin naimisiin. Aluksi asuttiin äidin kanssa, mutta Marja tajusi ettei se käy.
Raskasta oli. Oskaria äiti ei hyväksynyt. Ei nähnyt Marjalle tukea.
– Mikä ihme ammatiksi ohjelmoitsija! Istuu tuijottamassa näyttöä ja syö samalla koko ajan. Kohta olet hänen vierellään kuin pieni norsu.
– Älä liioittele, äiti. Onko joku voileipä nyt liikaa?
– Sääliksi käy sinua.
Oskari joutui pinnistelemään, että anoppi pehmeni, mutta onnistui lopulta. Kesti kymmenen vuotta, mutta äiti myönsi vävy on “kulta”.
Silloin Marja ja Oskari asuivat jo kaksiossa. Oskari paiski hommia oman firman kanssa, Marja juoksi asuntonäytöissä, sillä kiinteistönvälittäjällä vain jalat tuottaa. Lapsia hoidettiin vuorotellen mummon ja isoäidin kanssa, ja Marja kiitti jumalaa että molemmat olivat toistaiseksi hyvässä kunnossa.
Ensimmäiset merkit tulivat, kun Marja odotti toista lasta.
– Marja, mitä kuvittelet? Olit tunnin poissa ja sitten et enää ilmesty! Minulla on omat menot! äiti kiroaa keittiössä liedellä keittäen vävyn lempi-kinuskihernekeittoa. Valmista! Minä lähden nyt! Suunnittele ensi kerralla aikasi paremmin!
Marja käsittämättömänä katsoo äitiä äiti raivoaa tunnista jonka Marja käytti lääkärissä vaikka aika oli eilen, ei tänään. Äiti teki valmiiksi kokonaisen juhlapäivän ruoat ja moittii silti, ettei Marjaa näy vaikka hän ei edes lähtenyt kotoa.
Äiti kieltäytyi visiitistä tutkimuksiin, vaikka Marja pyysi.
– Ei minua tarvitse tutkia! Mitä höpötät! Olen terve! Mieti mummoasi sen sijaan, lääkäri olisi hänelle tarpeen.
Marja soitti isänsä kautta lääkärin kotiin.
– Ei ole iloa ilahduttaa. Pitäisi tehdä laajemmat kokeet, mutta jo nyt näen että vaikeat ajat ovat edessä.
Marja jäätyy, kun kuuntelee lääkäriä. Ei, ei se voi olla heidän äidistä! Hän on niin nuori vielä! Mistä kaikki sairaudet?
– Syy voi olla monesta. Auttaako tieto? Ehkä parempi yrittää vain helpottaa.
– Onko se mahdollista?
– Lääkintä kehittyy, mutta parannusta ei ole. Voimme hidastaa, tukea saadaan aikaa. Ehkä jotain keksitään vielä.
Marja ymmärtää tästä päivästä alkaen koko elämä muuttuu. Muutokset eivät ole toivottavia, mutta pakollisia. Läheisempää ei ole ei miestänsä, lapsiansa, isäänsä äiti on tärkein. Nyt on vain tehtävä kaikki, että äidin päivät ovat rauhallisia. Lääkäri kehotti, ettei stressiä.
Marja ei muistele hyvällä kuinka yritti saada äitinsä muuttamaan heidän uuteen kotiin. Oskari auttoi ja ostettu omakotitalo maksoi lainaa mutta otettiin silti.
– Jaksetaan kyllä. Tärkeintä että ollaan yhdessä ja olet rauhassa, sanoi Oskari.
Marja kätkee kasvonsa Oskarin olkapäähän. Hän tietää silti, ettei rauhaa tule olemaan.
Niin kävikin.
Äiti unohti elävänsä heidän kanssaan ja halusi jatkuvasti lähteä kotiin.
– Äiti kulta, sun huoneesi on ihan käytävän päässä.
– Miksi minun pitäisi olla täällä vieraiden keskellä? Minulla on oma koti!
– Toki, toki, mutta huomenna tarvitsen sua katsomaan poikia. Ja mummollakin on flunssa. Jääthän, jooko?
– No jaa. Mutta älä luule että tämä jää tapaksi! On minullakin elämä!
– Tietenkin äiti, ymmärrän.
– Herranjumala, mitä sinä muka siinä iässäsi ymmärrät, Marja?
Ellei mummo olisi katsonut äidin perään, olisi Marja seonnut jo kauan sitten.
– Mummi, eikö hän muista mitään?
– Kyllä paljonkin. Muistaa parhaiten kaiken vanhan. Itsekkin yllätyn hän muistaa asioita joita minä olen unohtanut. Nyt ymmärrän miten vähän olin hänen kanssaan kun oli pieni päiväkoti, kerho, iltapäivähoito Nähtiin pari tuntia päivässä kun kaikki meni hyvin. Tulit töistä, koti, kotityöt, tarkistit koulukirjat ja lapsi meni nukkumaan. En osannut puhua, en kuunnella. Minä oikeasti kasvattajaksi tulin vasta sinun kanssa. Sinä olet minun esikoiseni, kasvanut minun hoivassa. Mutta sun äiti Hän on minun suruni… Voi kun voisin edes osaakin siitä ajasta ottaa takaisin. Ehkä tämä kaikki on sitä varten, että hän antaisi minulle anteeksi. Isällesi myös. Tämän elämän. Hän motkottaa, nalkuttaa, mutta sillä ei ole niin väliä. Kun hän katsoo minua oudosti eikä muista miksi tuntee, minä näen että hän ei enää kärsi. Hän hymyilee minulle silloin. Se on pelottavaa, mutta samalla hyvä kuitenkin. Jokainen äiti haluaa, että hänen lapsensa on hetkenkin onnellinen. Niinä hetkinä tiedän, että hän on. Hän on nuori ja terveen oloinen, kaikki vielä edessä. Rakkaus, sinä, kaikki surut on tuntematta. Herra varjele miten kaiken tämän kestää, Marja?
– En tiedä, mummeli En tiedä
Marja näki, kuinka raskasta oli mummolle ymmärtää, että hänen ainoa lapsensa oli hiipumassa maailmaan jonne kukaan ei voi seurata. Usein, kun Marja tapasi äidin istumassa lattialla mummon viereisellä nojatuolilla, hän kysyi hiljaa:
– Vienkö pois?
– Ei tarvitse Anna olla Hetkeksi vain…
Mummo kuoli vuoden kuluttua siitä kun Marja tajusi heidän elämänsä muuttuneen pysyvästi.
– Pidä huolta hänestä, Marja! Pidä kuin silmämunasta! Minä en enää jaksa
Marja puri huulta, nyökkäsi ja yritti ettei vanha mummo huomaisi ääretöntä pelkoa joka hänen sydäntänsä painoi.
– Älä enää ajattele häntä äitinäsi. Lapsista tulee vanhana taas lapsia. Se on totta. Lapset tuntevat sydämellä, eivät järjellä. Kaikki on tunteella. Minä pyydän sinua, ajattele häntä lapsena. Sääli ja rakasta. Jos sinusta tuntuu ettei enää jaksa huuda vaikka, mutta niin ettei hän kuule. Älä pelottele. Kun hengität taas, muista, mitä minä sanoin ja sääli häntä Oikein kovasti. Niin kuin toivoisit, että sinunkin lapsesi sinua joskus säälii Lupaa se minulle!
– Lupaan…
Kuinka monta kertaa Marja tulee vielä muistamaan tuota keskustelua? Lukemattomia. Niin nytkin.
Hän vilkaisee kelloa, huokaisee ja etsii laukkunsa. Lompakko, auton avaimet, sateenvarjo. Kaikki mukana. Nyt mennään. Hakee vanhemman pojan treeneistä, nuorempi koulusta, kaupan kautta. Ja banaanit. Juuri ne pienet, joita mummo rakasti.
Koska äiti, nähdessään ne banaanit, luulee taas hetken että mummo on elossa. Silloin tarvitsee vain kävellä muutama askel käytävällä välittämättä hoitajan uteliaasta katseesta, avata olohuoneen ovi ja nähdä se sama nojatuoli ihan vääränlainen mutta kuuluu tuohon huoneeseen niin kauan kuin muistetaan. Ja mutista:
– Marja! Etkö nyt voisi jo pestä tuolin päällistä? Kuinka monta kertaa olen sanonut? Ostitko banaaneja? Mummo tulee kohta. Hän pyysi niitä.
– Toki, äiti kulta! Istuhan alas. Keitän meille teetä.
Ja paikalla on istuja tuolissa. Ja on vielä aika painaa poski tuttua kättä vasten. Ja nähdä tiukka mutta niin lempeä katse. Ja hymyillä vastaukseksi, vaikka kuuluu ihmettelevä:
– Marja, mitä sun päässäsi on? Missä sinun harjasi on? Tuo heti, minä harjaan sinun tukkasi! Voi hyvänen aika, kello on jo paljon Nukkumaan! Haluatko huomenna mannapuuroa vai lettuja aamupalaksi?
