Miehen sukulaiset viipyivät viikkoja, kunnes laskutin ruoasta
Missä se juusto on? Se sama kova, jonka ostin salaattia varten? kysyin, siirtäessäni hyllyllä puolityhjän purkin etikkakurkkua ja yksinäisen maitopurkin.
Mieheni, istui keittiön pöydän ääressä vetäen hartioita arasti kasaan, katse suunnattuna ikkunaan, jonka takana harmaa syyssade rummutti lasia.
No, Sini teki lapsille voileipiä Heillä tuli nälkä lenkin jälkeen, mumisi hän hiljaa, kuin peläten, että ääni kaikuisi koko asuntoon. Aamu, älä nyt hermostu juuston takia. Ostetaan uutta.
Suljin jääkaapin oven hitaasti. Viileä ilma lakkasi kutittamasta säärtä, mutta sisällä minussa kuohui. Hengitin syvään, laskin kymmeneen tapa jonka olen oppinut viimeisen kolmen viikon aikana, mutta se auttoi yhä vähemmän.
Mika, se pala maksoi tuhatviisisataa euroa, sanoin tasaisella, tunteettomalla äänellä. Ja suunnittelin juhlaillallista projektin valmistumisen kunniaksi. Mutta nyt siellä on taas tyhjää. Tyhjää niin kuin eilen, kun kinkku katosi. Ja toissa päivänä, kun ei ollut lohipakettia. Me elämme velkaantuneina, ymmärrätkö?
Mika irvisti, melkein kuin hammassärkyä tuntien. Häntä harmitti ja hävetti, mutta suvun velvollisuudet painoivat järjen yli.
He ovat vieraita, Aamu. Heidän asunnossa on remontti, tiedät sen. Pölyä, likaa, vaikea hengittää. Minne he voisivat mennä? Jaksa vielä hetki, kohta lähtevät.
Tuo “kohta” oli soinut kodissamme jo kaksikymmentäkaksi päivää. Kaikki alkoi harmittomasti: Sini, Mikan sisko, soitti ja kertoi että heidän “kaksiossa” urakoitsijat olivat rikkoneet putken lattioita avatessaan, eikä siellä voinut elää. Sini pyysi pientä majoitusta “kolmeksineljäksi päiväksi”, kunnes kuivuu ja lattia saadaan kuntoon. Minä, hyvä sydän, suostuin. Perhe on perhe hätätilanteessa autetaan.
Mutta kolme päivää venyi viikoksi, viikko kahdeksi, ja syksyä riitti jo toiseen kuukauteen. Meidän kolmio, ennen levollinen pesä, muuttui kaaokseksi. Sini, miehensä Teppo ja heidän kaksi poikaa, yhdeksän ja kymmenen vuotta, nukkuivat olohuoneessa patjalla, mutta elivät koko asunnossa.
Iltaisin palatessani töistä haaveilin kuumasta suihkusta ja hiljaisuudesta, mutta astuin keskelle rautatieasemaa. TV pauhasi, koska Teppo piti uutisista “aidon tuntuisina”. Sauna oli aina varattu pojat lotrasivat suihkussa pitkään, kulauttaen kalliita suihkugeelejä ja jättäen vesilammikoita, joihin astuin tahattomasti.
Kaikkein kipein asia oli ruoka. Minä tienasin hyvin, Mika myös, ja me söimme laadukkaasti: hyviä lihoja, tuoreita vihanneksia, hedelmiä, kunnon maitoa ja juustoja. Budjetoimme, säästimme lomaan ja asuntolainan maksuun, joka onneksi oli melkein hoidettu. Mutta sukulaisten saapuessa budjetti kaatui, ensin niukasti, sitten täysin.
Sini nautti herkuttelusta eikä astunut keittiöön vapaaehtoisesti.
Voi Aamuli, oon niin väsynyt remonttiin, koko päivä hermona, hän sanoi löhöten sohvalla viinirypälelautasen kanssa. Kun kuitenkin teet ruokaa, eikö se ole helppoa lisätä pari kauhallista?
Mutta “pari kauhallista” oli illan aikana viiden litran kattilallinen hernekeittoa, joka katosi kertaheitolla. Teppo, joka ajoi taksia vuorotyössä, söi vapaapäivinä kuin armeijan joukkue. Pojat imuroivat kaiken eivät kysyneet, mihin ja kenelle se oli ostettu.
Riisun jakun ja ripustin sen tuolille, hieroin ohimoita väsyneenä.
Mika, menin tänään pankin sovellukselle, sanoin miehelle suoraan. Kolmessa viikossa kulutimme rahaa niin paljon kuin kahdessa kuukaudessa normaalisti. En vitsaile. He eivät osta mitään. Ei edes leipää.
Heilläkin kuluja, remontti… Mika aloitti taas, mutta hiljemmin. Teppo sanoi että materiaalit ovat kallistuneet.
Meilläkin on kuluja, sanoin tiukasti. En ole palkattu ruokkimaan neljää aikuista ja kahta lasta yksin. Näitkö, että Sini olisi tuonut ruokakassia? Ostanut pullaa teelle edes yhden kerran?
Sini asteli keittiöön, tossut laahaten. Hänellä oli minun aamutakki, koska “oma oli liian lämmin ja tämä kevyt ja silkkinen”. Purin hampaita, mutta sanoin mitään, nähdessäni hillotahran kauluksessa.
Oi Aamu tuli! Sini huudahti iloisesti, menossa vedenkeittimelle. Odotettiin jo! Nälkä on kova, Teppo kysyi mitä päivälliseksi, se haistoi pihvien tuoksun, löysi jauhelihan.
Katsoin häntä pitkään ja suoraan. Sisälläni napsahti jokin. Se piilokytkin, joka pitää yllä kohteliaisuuden, paloi loppuun.
Ei tule pihvejä, sanoin rauhallisesti.
Miten niin? Sini hämmästyi ja pysähtyi muki kädessä. Mitä sitten? Lapset tarvitsevat ruokaa.
Jauheliha on pakastimessa taas. Päivällisenä tänään on pelkkä tattari.
Pelkkää? Sini pyöristi silmiä Ilman lihaa? Ilman kastiketta? Teppo ei syö tuollaista, mies tarvitsee lihaa.
Teppo voi käydä kaupassa, ostaa lihaa ja kokata, sanoin hymyillen, mutta hymy ei ulottunut silmiin. K-market on naapurissa.
Sini puuskahti, laski mukin pöydälle ja puristi huulet.
Mikä nyt Aamu on, oletko stressannut liikaa? Miksi purkaa turhautumista sukulaisiin? Mika, puhu jotain!
Mika oli kahden tulen välissä, näyttää että haluaisi pudota linoleumin läpi alakertaan.
Aamu, entä jos keitetään vaikka lihapullia? Meillä oli paketti…
Oli, nyökkäsin. Eilen. Kun pojat päättivät katsoa, kuka syö eniten.
Ilta kului hiljaisuuden vallassa. Keitin tattaria, laitoin pöytään voita ja suolaa. Teppo huomasi illallisen, kuopi lautasella, mutisi jotain “vankilasta”, ja palasi sohvalla katsomaan sarjaa. Sini laittoi puuroa pojille, sokeria päälle (kotoa varastettua), ja sanoi mennessään:
Toivottavasti huomenna taas teet kunnollista ruokaa.
Nukuin huonosti. Makasin pimeässä, kuuntelin Tepon kuorsausta olohuoneesta, Mikan rauhallista hengitystä, ja mietin. Hyvyyttä rangaistaan, rajoja on suojeltava jos en tee sitä nyt, he jäävät asumaan ikuisesti. Remontti oli tekosyy Teppo ei käynyt kerran koko aikana tarkistamassa lattiaa. He olivat löytäneet ilmaisen majapaikan: ilmaiset ateriat, täysi palvelu.
Aamulla nousin aikaisin. En kokannut aamupalaa. Keitin kahvin, join rauhassa ja lähdin töihin, jääkaappi tyhjä edellisenä yönä vein kaikki laadukkaat elintarvikkeet kylmälaukussa äidilleni, joka asui viereisessä korttelissa.
Työpäivä kului, mutta mielessäni kypsyi suunnitelma. Illalla palasin kotiin, mukana ei ollut ruokakasseja, vaan mappi.
Tunnelma kotona oli painostava. Sini seisoi eteisessä kädet lanteilla.
Kuule Aamu, herättiin tänään eikä jääkaapissa ollut mitään! Mun piti tarjota pojille kuivaa muromysliä ilman maitoa! Tämä ei enää käy!
Teppo kurkkasi olohuoneesta, venytetty paita vatsan päällä.
Kyllä nyt emäntä on väsynyt. Meillä on nälkä koko päivä, kävitkö edes kaupassa?
Riisuin kengät rauhallisesti, menin keittiöön, laskin mapin pöydälle ja sanoin kovalla äänellä:
Kaikki keittiöön. On asiaa.
No vihdoin! Teppo innostui, hieroi käsiään. Nyt mietitään ruokalista. Voisin syödä naudan pihviä tai vaikka broileria.
Kaikki, myös Mika, asettuivat pöydän äärelle. Lapset saivat tabletit ja siirrettiin omaan huoneeseen. Avasin mapin.
Nyt näin, aloitin samalla päättäväisellä äänellä kuin vaikeissa asiakastapaamisissa. Olette asuneet meillä kaksikymmentäkolme päivää. Sinä aikana ette kertaakaan ostaneet ruokaa, maksaneet sähkölaskua tai siivonneet.
Nytkö rupeat mittaamaan makaroneja? Me ollaan sukua! Sini pyöräytti silmiä.
Juuri siksi kestin kolme viikkoa, otin mapista taulukon. Tein kulujen auditoinnin. Tässä, osoitin numeroriviä, on meidän normaalit ruokakulut kuussa. Tässä kulut kolmessa viikossa. Summa nousi nelinkertaiseksi.
Teppo kurkisti taulukkoon silmiä siristäen.
Mitä paperia tuo on? Keräsit kuitteja? naurahti hän. Oletpa tarkka. Mika, miten jaksat?
Mika punastui, mutta oli hiljaa. En antanut hänelle aikaa vastata.
Ei se tarkkuutta ole, Teppo, vaan kirjanpitoa. Tähän on laskettu kaikki: liha, kala, juustot, jogurtit, hedelmät, vihannekset, sekä pesuaineet joita lorotatte. Ja myös sähkö ja vesi mittarit eivät valehtele.
Mitä yrität sanoa? Sinin ääni kireä.
Sitä, nostin taulukon päälle paperin, jossa oli tilinumero että ilmainen majatalo sulkeutuu. Laskutin teidät asumisesta ja ruoasta viime kolmelta viikolta. Summa on tässä.
Sini nappasi paperin, luki summan ja epäuskoinen ilme kasvoilla. Paperi putosi pöydälle.
Oletko järjissäsi?! Viisikymmentätuhatta euroa?! Ruoasta?! Syötiin kuin ravintolasta?!
Melkein, nyökkäsin. Ottaen huomioon, että kulutitte kallista lihaa, savukinkkua ja lohta, valmistin kaiken yksin tämä on vielä kohtuullista. En laskenut mukaan kokkaamis ja siivouspalveluja, siitä sukulaisalennus.
En maksa! Teppo karjui ja nousi tuolilta. Mika, miksi et sano mitään? Vaimo riistää siskosi!
Mika nosti katseen. Hän katsoi Tepon tulipunaisia kasvoja, siskonsa vihasta kireitä piirteitä, lopulta minua, ilman kiukkua mutta väsymystä. Hän muisteli, kuinka eilisen illan itkin suihkussa, veden peittäessä äänen, ja kuinka lompakko oli tyhjä viikko ennen palkkaa.
Mitä minun pitäisi sanoa? Mika vastasi hiljaa.
Että Aamu on seonnut! Sini kiljui Mehän ollaan vieraina! Missä vieraille kerätään rahaa?!
Vieraat tuovat kakkua, juovat teet ja lähtevät illalla, Mika sanoi yllättävän vahvasti. Tai tulevat pariksi päivän vierailulle. Te asutte kuukauden, elätte meidän kustannuksella ja valitatte, että tattari on pelkkää.
Keittiöön laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Sini katsoi Mikaa kuin olisi nähnyt haamun.
Heität meidät pois? kuiskasi Sini.
En heitä, minä sanoin väliin. Mutta nyt ehdot muuttuvat. Jos haluatte jäädä, jatkossa kaikki ruoka ja laskut puoliksi, ruoanlaitto vuorotellen: päivä minä, päivä Sini. Tämä on reilua. Ja tuo lasku, napautin paperia, pitää maksaa viikon loppuun mennessä.
Menkää sitten, Teppo potkaisi tuolia. Pakkaa Sini. Tällaisia sukulaisia ei tarvita. Pitäkää juustonne!
Minne menemme? Asunnossa on remontti! Sini voihkaisi.
Mennään äidille! Teppo huusi. Ahtaudutaan, mutta yksin teidän kanssa en elää.
Tavaroiden pakkaus kesti tunnin. Se oli koko asunnon historian äänekkäin tunti. Sini paukutti kaappien ovia, Teppo kiroili niin, että naapurit varmaan kuulivat, lapset itkivät kun piirretyt olivat kesken.
Istuin keittiössä, join kylmentynyttä teetä, en puuttunut asiaan. Tiesin, että jos yritän auttaa, kaikki palautuu samanlaiseksi. Mika kantoi laukkuja, hiljainen, hämmentynyt.
Kun ulko-ovi vihdoin paukahti, katkaisten Sinin huudon siitä, ettei “jalka enää astu tähän asuntoon” ja “miten täällä voi elää”, asunnossa vallitsi siunattu hiljaisuus.
Mika palasi keittiöön, istui vastapäätä ja peitti kasvot käsillään.
Voi että, hävettää, hän sanoi hiljaa. Äiti soittaa kohta, moittii
Saa soittaa, ojensin käteni pöydän yli Mikan kädelle. Mika, emme tehneet mitään väärää. Suojelimme kotia. Näit itse he olivat loisineet.
Näin, Mika huokaisi. Mutta… oma väki.
Suku kunnioittaa toisiaan. Tämä oli loisinta. Tiesitkö, soitin tänään äidillesikin.
Mika katsoi hämmästyneenä.
Miksi?
Kysyin voinnista. Sain tietää vahingossa, ettei Sinin asunnossa ole remonttia.
Ei remonttia? Mika hämmästyi.
Ei. He vuokrasivat asunnon urakoitsijoille, jotka tulivat kaupunkiin. Halusivat tienata ja pääsivät ilmaiseksi asumaan “hyvän veljen” luona. Äiti lipsautti, luuli meidän olevan perillä.
Mikan kasvot vaihtuivat hitaasti kalpeasta punaiseksi. Hänen silmissään välähti ymmärrys.
Vuokrasivat? Niin että saivat vuokratulot, asuivat meillä ja söivät meidän ruokaa, ja…
Ja valittivat tattarista, lopetin lauseen. Häpeäkö enää?
Mika oli hetken hiljaa, sitten hän nousi, avasi jääkaapin, katsoi tyhjiä hyllyjä ja purskahti nauruun.
Ei. Ei hävetä. Anteeksi, Aamu. Olin typerä.
Olit, myönsin nousten ylös. Mutta korjasit. Se on tärkeintä. Mennäänkö kauppaan? Ostetaan juustoa. Ja viiniä.
Ja lihaa, Mika sanoi päättäväisesti. Vain meille kahdelle.
Viikko myöhemmin Sini soitti. Mulle ei tietenkään, vaan Mikalle. Kuulin keskustelun, kun Mika tiskasi ja laittoi kaiuttimen päälle.
…Miku, tiedäthän että vähän liikaa kiireessä reagoitiin, Sini kuuli pehmeällä äänellä. Äidillä on ahdasta, pojat eivät saa tehdä läksyjä, Teppo nukkuu huonosti… Ajattelimme, voitaisiinko palata? Ostamme jopa ruokaa. Pussin perunoita ja makaronia.
Mika sulki hanan, kuivasi kädet, katsoi hymyilevää minua, päättäväisesti ja vastasi:
Ei, Sini. Äidille vaan. Meillä on täällä “remontti”. Henkinen sellainen. Ei ole tilaa.
Hän painoi “lopeta”, ja ensimmäistä kertaa kuukauteen oli täysin isäntä omassa kodissaan. Sitä laskua eivät koskaan maksaneet, mutta rauha ja hiljaisuus maksoivat enemmän kuin viisikymmentätuhatta euroa. Se oli elämän oppitunti: joskus perheen suojelemiseksi pitää sulkea ovi sukulaisen nenän edessä.
Jos pidit tarinasta paina tykkää ja jaa mielipiteesi!
