Kysytte ehkä, miten päädyin tähän elämäni pisteeseen ja miten hyväksyin tällaisen tilanteen, ja vastaan teille, että kaikki rakastavat naiset ovat sokeita. Olin itsekin sokea. Koko elämäni ajan yritin ja opin. Äitini opetti jo lapsena, että jos haluan hyvän elämän, minun on tehtävä ahkerasti töitä. Hän korosti myös, että naisen tulee olla vahva ja itsenäinen, jotta hän pystyy pärjäämään omin voimin, jos elämä heittelee.
Tuo viimeinen ohje käänsi asiat päälaelleen. Kun tapasin poikia, olin liian itsenäinen, ja harva halusi seurustella kanssani. Siihen aikaan miehet toivoivat lempeää naista, josta voisi huolehtia ja jonka rinnalla voisi korostaa omaa miehistä voimaansa. Minä puolestani pidin huolta itsestäni.
Sitten aloin keskittyä pelkkään työhön. Olin vanhapiika kolmekymmentäviisivuotiaaksi saakka, kunnes tapasin Juhaniin. Hän oli saman ikäinen kuin minä. Yllätyin hänen siitä, että hän hyväksyi itsenäisyyteni. Hän ei koskaan painostanut minua, eikä tarjonnut apua ellei pyytänyt. En saanut häneltä kukkia enkä mitään tyhjiä, sokerisia lauseita, joita en olisi voinut sietää. Hänen kanssaan olimme tasa-arvoisia tai niin luulin. Olisi pitänyt ymmärtää, mitä tämä näennäinen tasa-arvo tulisi minulle maksamaan.
Menimme naimisiin, ja Juhani muutti luokseni. Hänellä ei ollut omaa asuntoa, vaan hän asui äitinsä luona. Minä en halunnut asua appivanhemman kanssa olin kuullut tarpeeksi tarinoita siitä, eikä ajatus miellyttänyt. Ensimmäisen kuukauden ajan Juhani ei antanut minulle lainkaan rahaa omasta palkastaan, vaan vetosi siihen, että hänen piti maksaa äitinsä leikkausta varten otettu pienimuotoinen laina.
En sanonut mitään, ajattelin että olemme perhe hoidetaan lainat ja sen jälkeen jaetaan kaikki yhdessä. Mutta seitsemän kuukauden jälkeen laina oli edelleen maksamatta. Hän väitti, ettei palkka riitä, että työvuorot ovat vähentyneet tai aina jotakin muuta. Tänä aikana minä maksoin ruoat, laskut, viihteen ja kaikki arjen menot. Sitten alkoi puhe siitä, että hän säästää meille mökkiä varten, ehkä lomareissuja varten.
Viiden vuoden ajan hän ei näyttänyt yhtäkään tiliotetta. Olimme muka perhe. Lopulta riitelimme miten voi olla niin, että minä elätän häntä viisi vuotta? Se ei ole normaalia. Juhani pakkasi tavaransa ja muutti äitinsä luo, noin vain. Kolmen päivän kuluttua, kun en enää kestänyt, noudin hänet takaisin. Sama tarina jatkui. Hän ei halunnut osallistua yhteisiin kuluihin lainkaan. Minä olin jo uupunut. Haluaisin käyttää rahaa omiin pieniin hullutuksiin, mutta vastuuni perheen elatuksesta vie kaiken. Mitä minun tulisi tehdä? Pitääkö erota? Muuttuuko hän koskaan?
Vasta nyt ymmärrän, että rakkauden ja itsenäisyyden välillä on löydettävä tasapaino. Ei riitä, että osaa huolehtia itsestään täytyy osata vaatia ja antaa myös toiselle vastuuta, sillä yhteinen elämä on jaettu elämä. Muuten ihminen unohtaa oman voiman ja onnellisuuden, ja se on liian kova hinta maksettavaksi.
