Avain onnellisuuteen

Avain onneen

Ongelmia rakkauselämässä? kysyi Raili Mäkinen kääntäen päätään ja tarkastellen uutta vuokralaistaan sellaisella lempeällä ja arvostavalla katseella, joka oli kaukana uteliaisuudesta, mutta josta huokui valmius kuunnella.

No, ehkä vähän hymyili Aila vaisusti, nypläten laukkunsa reunaa sormillaan. Hän koki olonsa kömpelöksi eihän uusi vuokraemäntä tavallisesti kuuntele tällaista tilitystä, mutta sanat vain pyörivät kielen päällä. Just viikko sitten erottiin poikaystävän kanssa, melkein vuosi oltiin yhdessä!

Syvä huokaus karkasi huulilta, ja siinä oli jotain muutakin kuin tavallista surua kuin pieni tsunami, joka iski päälle aina kun viimeiset päivät tulivat mieleen. Heti Ailan ajatuksissa välähti äidin kalpeanhuolestunut ilme ja varovainen hymy: Miten sulla menee, kaikki hyvin? Silloin Aila nyökkäsi ja sanoi Tottahan toki, vaikka sisällä oli yhtä kireää puristusta. Äitiä ei saanut huolestuttaa hänellä oli muutenkin terveys murheena.

Kaverit vaan naurahtavat ja tyrkkäävät: Älä viis veisaa, kyllä parempikin löytyy! jatkoi Aila, yrittäen hymyillä, melko kehnosti. Mutta en mä oikein osaa olla niin. Meillä oli jo yhdessä kaikkea ajattelin, että tämä olisi vähän vakavampaa.

Raili nyökkäsi rauhallisesti ja istui sohvan reunalle. Huoneessa oli kodikasta: lampun pehmeä valo, siististi asetellut tavarat, keittön suunnalta leijaili tuoreen teen tuoksu. Tunnelma kevensi jännitystä. Viime vuosina Raili oli kuullut monen tytön tilsautuksia yksi viipyi kuukauden, toinen jäi vuosikausiksi ja lopulta melkein kaikki kertoivat sydämensä painavista asioista.

Mikäs sitten eron aiheutti? kysyi Raili, äänessään lämmin vivahde. Ei painostusta, vain mahdollisuus purkaa oloa jos siltä tuntui.

En kelvannut hänen äidilleen, vastasi Aila, katse syliin vajonneena. Sormet vaeltelivat taas laukun reunalla kuin hakiessaan jotain, mistä pitää kiinni. Hänen äidillään oli kuulemma vakava sairaus, ja olin olevinani velvollinen pyörimään siellä kaiken aikaa, auttamassa ja kaupassa käymässä. Kyllä mä yritin vein lääkkeitä, hoidin ostokset, istuin seurana, kun pojalla oli töitä. Mutta se ei riittänyt. Lopulta olisi pitänyt pysyä siellä ympärivuorokauden, unohtaa oma opiskelu, työt ja ystävät. Kun rohkenin sanoa, ettei tämä oikein käy, äiti meni ja syytti poikaansa, että olen välinpitämätön ja perhettä halveksiva.

Mikä hänellä sitten oli? kysäisi Raili, arvaillen vastauksen jo etukäteen.

Eipä oikeastaan mitään ihmeellistä: verenpaineet vaan hieman korkeat, Ailan ääni oli purevan ironinen. Mutta aina piti hälyttää ambulanssia ja lähteä dramaattisesti kuolemaan. Kaikkeni tein, mutta jos viivyin töissä, alkoi syyttely: Et kunnioita sairaita, vain omat asiasi kiinnostaa!

Aila vaikeni. Poikaystävä, joka alussa kuunteli ja yritti olla puolueeton, siirtyi nopeasti äidin tukijaksi. Lopulta kaikki päättyi vähättelyyn: Äiti voi oikeasti huonosti, voisit nähdä vähän enemmän vaivaa. Jokainen keskustelu jätti Ailaan pettymyksen raapaisun: oma yrittäminen ohitettiin, pieninkin poikkeama nostettiin tikun nokkaan.

Kerran jäin ylimääräiseksi illaksi kiinni töihin meillä oli iso projekti, jatkoi Aila, sormet nyrkissä. Tulin kotiin myöhään, ja siellä se anoppi makasi kuin viimeisellä tuomiolla. Syyttävä ilme valmiina: Et välitä, mitä minulle kuuluu! Ehdin tuskin ottaa kenkiä pois, kun jo kysyin mitä voin auttaa mutta ei, hän vaan halusi minut tuntemaan syyllisyyttä.

Raili nyökkäsi hiljaa. Hän tiesi monen nuoren naisen kokevan samankaltaisia perhedraamoja.

Sattuuhan sitä, totesi Raili viimein ja pudisti päätään. Mutta ajattelepa näin: onni ettei mennyt kihloihin sen perheen kanssa! Olet säästynyt isommalta riesalta. Nyt kirpaisee, mutta kyllä tästä vielä hyvä seuraa! Jonain päivänä huomaat, että se oli varoitus ei kannata sitoutua ihmiseen, joka ei puolusta sinua.

Raili yritti hymyillä lämpimästi, ääneen tuli lempeyttä:

Elämä on sellainen: kun yksi ovi paukahtaa kiinni, toinen kyllä raottuu. Vielä löydät jonkun, joka oikeasti arvostaa sinua eikä pistä valitsemaan itsensä ja perheensä väliin. Nyt vain hengitä rauhassa ja anna ajan tehdä tehtävänsä. Muista, että sinun elämäsi on muutakin kuin muiden ongelmia. Sinulla on omat haaveesi, omat suunnitelmasi ja ne ovat tärkeitä!

Aila hymähti, suru ja pieni toivo sekoittuivat hänen hymyynsä.

Varmaan olet oikeassa, hän sanoi hiljaa katse harhailemassa verhoihin. Silti harmittaa! Meillähän oli alkuun niin kivaa Hän oli niin huomaavainen, aina piristi päivääni, toi pieniä lahjoja, kuunteli kun murehdin töistä. Ja sitten kuin olisi kytkin napsahtanut kun äiti sairastui, kaikki yhteiset suunnitelmat menivät roskiin. Alkoi täysi päivystys äidin vierellä.

Hän vaikeni. Ensimmäisten kuukausien lämpimät muistot tuntuivat nyt siltä kuin ne olisivat kuuluneet toisen elämään. Loppu oli vain riitelyä ja väärinymmärryksiä.

Tiedätkö, vuoden päästä sinä olet jo naimisissa oikein mukavan miehen kanssa, Raili sanoi virnistäen ja kallisti päätään kuin juonitellen. Sellaisen, joka kunnioittaa sinua eikä vaadi elämää pyörittämään äitinsä ympärillä.

Oletko joku näkijä? Aila naurahti vaisusti. Oli yllättävää, että melkein vieras ihminen sanoi näin mukavia, mutta se kevensi silti oloa. Hän tiesi Railin vain rohkaisevan, mutta kiitollinen oli silti.

En nyt sentään! Raili hihkaisi. Minun vuokralaisilla vaan yleensä käy näin: toinen löysi kihlapuolison jo puolen vuoden jälkeen taidekurssilta, toinen tapasi poikakaverin kahvilassa ja nyt on kaksi lasta ja pieni puoti. Näitä tarinoita riittää! Kaikki ensin suri, lopulta löysivät onnen.

Ailan suupielet kääntyivät ylös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan; nauru oli haparoiva, mutta aito. Olipa olo jo hetken kevyempi kuin taakka olisi hetkeksi keventynyt.

Raili nousi sohvalta ja huitaisi mekon helmojaan paikalleen, viittoi Ailaa mukaansa.

Mennäänpä vilkaisemaan huonetta. Siellä on rauhallista, ikkuna pihalle päin eikä katujen melua ja aamuauringon valo tekee iloiseksi jo herätessä.

Aila nousi ja nappasi laukkunsa, huomaten ensimmäistä kertaa vuosiin, että asunnossa oli kodikästä lämpöä. Ehkä vielä tulisi uusia hyviä hetkiä.

*****

Ensimmäiset päivät uudessa kämpässä menivät puuhasteluun; tekemistä riitti, eikä ajatuksille jäänyt liikaa aikaa. Aila järjesteli vaatteitaan ja kirjoja, haki pienen tuulahduksen uusia tapoja.

Arki alkoi saapua. Aamukahvit keitettiin ajan kanssa, läppäri avattiin ja työt sai hoidetuksi ilman ruuhkabusseja luksusta suomalaiseen tapaan. Tauoilla Aila avasi parvekkeen oven ja hengitti sisään hitaan pihan hiljaisuutta: lasten ääniä, lehtien huminaa, joku polki pyörällä ohi.

Hän alkoi kävellä rauhassa lähikaduilla, etsien pieniä kauppoja ja kotoisia kahviloita. Alue osoittautui viihtyisäksi: puisto alleineen ja penkkeineen, monta kahvilaa tuoreen pullan tuoksuineen. Yhdessä Aila kävi jo työskentelemässäkin rauhan sai säilyttää ja tarjoilijat näyttivät unohtaneen kiireen.

Eräänä iltana, lähikaupasta palatessaan, Aila huomasi rappukäytävän edessä seisovan nuoren miehen. Hän nojaili seinään ja naputteli kännykkäänsä. Tummat hiukset kurittomasti tuulten pörröttämät, pitkä ja hoikka vartalo. Kun Aila astui lähemmäs, mies nosti katseen, vilkaisi häntä ja hymyili.

Hei vaan, hän sanoi. Sä olet varmaan uusi naapuri? Mä oon Eero, kolmannessa kerroksessa koti.

Aila, vastasi hän, ja yllätyksekseen huomasi hymyilevänsä aidosti. Tulin vasta vähän aikaa sitten. Kaikki naapurit ei vielä tuttuja.

Selvä homma, Eero nyökkäili. Täällä kaikki auttaa toisiaan, jos lamppu palaa tai netti pätkii. Ei tarvi ujostella.

Kiitos. Vielä en ole pahemmin mitään hajottanut, mutta tiedän keneen soittaa, jos alkaa reistailla.

Eero nyökkäsi uudelleen ja palasi kännykkänsä pariin, Aila jatkoi kotiin. Vain tavallinen kohtaaminen, mutta jostain syystä olo jäi vähän kevyemmäksi. Ehkä se uusi elämä ei ollutkaan ihan niin vieras.

He vaihtelivat toisenkin kerran muutaman sanan hississä, rapussa tai kaupan edessä. Juttelu oli rentoa, ei raskasta, ja Aila huomasi poikkeavan hymyileväksi aina Eeron kanssa keskusteltuaan. Jopa hissin peilistä katsoi takaisin ilme, jollaista Aila ei ollut hetkeen nähnyt lämmin, sopivan kevyt. Ei sykähtelevää ihastusta, enemmänkin tunne että ulkoilmassa on lisää happipitoisuutta.

Seuraavana päivänä Aila lähti viemään pyykkejä alakerran pesutupaan. Juuri kun hän pääsi portaisiin, Eero osui kohdalle roskapussin kanssa.

Miten olet kotiutunut? hän kysäisi aidolla kiinnostuksella. Vieläkö laatikoita riittää vai onko jo järjestys hallussa?

Onneksi aika hyvin. Kaikki laatikot melkein purettu, mutta kahviin on vielä totuteltavaa. Ei tunnu löytyvän hyvää kahvia mistään!

Sen mä tiedän! Eero innostui heti. Kaksi korttelia tästä on pieni kahvila, siellä saa parasta cappuccinoa kaupungissa. Ja on vielä kotiinkuljetuskin. Lähdetkö käymään? Voin näyttää!

Aila epäröi hetken mutta myöntyi kahvi todella houkutteli, ja Eeron kanssa puhe kulki kevyesti, ilman, että piti miettiä jokaisen sanansa.

Mennään vaan. Mutta jos kahvi onkin pahaa, palkkaan sinut tiskariksi.

Eero nauroi:

Lupaan, et pety!

He kulkivat rauhallisesti aurinkoisella kadulla, jossa tuoksui syksyn lehdet ja jokin lämmin, kodikas. Matkalla Eero jakoi tarinan, kuinka hän aikoinaan etsi omaa vakiokahvilaa. Hänellekin kahvi oli tärkeä aamuinen rituaali, ja kotikeittimen kanssa oli enemmän huumoria kuin onnistumisia.

Kahvilassa he ottivat cappuccinot ja tuoreet korvapuustit. Juttu juoksi luontevasti. Eero kertoi olevansa rakennusinsinööri ja suunnittelevansa kerrostaloja mukavaa nähdä, miten piirroksista syntyy koteja. Vapaa-aikoina hän soitteli kitaraa kaveriporukassa, kunhan musiikillinen maailmankiertue jäi vielä tulevaisuuteen.

Aila puolestaan kertoi työstään etädesignerina. Nettisivujen ja mainosten tekeminen mahdollisti missä vain työskentelyn, ja parin vuoden jälkeen Tampere joka tässä sadussa tietysti on maailman napa oli alkanut tuntua kodilta. Kaupunkiin oli löytynyt myös muutama kiva tuttu.

Keskustelu vyöryi eteenpäin. Naurua riitti, aiheita löytyi helpolla, eivätkä tauot ahistaneet. Kun he astuivat kahvilasta ulos, Aila huomasi hihkuvansa mielessään kuin nuori hirvi kevätlaitumilla.

Miksi juuri tänne muutit? Eero kysyi kiinnostuneena.

Halusin aloittaa alusta, sanoi Aila, katse kadunkulmaan kääntyneenä. Oli vähän vaikeaa aiemmin. Piti miettiä asioita uudelleen.

Eero vain nyökkäsi. Ei ruvettu tivaamaan: Suomessa kunnioitetaan hiljaisuutta, ja joskus se on parasta tukea mitä voi antaa.

Sen jälkeen he näkivät useammin. Joskus kaupassa, joskus hississä, joskus postilaatikolla. Jokainen kohtaaminen oli enemmän ilonaihe kuin velvollisuus. Aila huomasi odottavansa näitä sattumuksia ja piti siitä, miten Eero osasi nauraa itselleen ja olla puuttumatta toisen murheisiin.

Kerran, kun he tulivat kaupasta yhtä matkaa, Eero kysyi:

Meillä olisi bändikeikka lauantaina läheisessä pubissa. Tuutko kuuntelemaan?

Kutsu ei ollut ylimielinen vaan vähän nolokin. Aila lupasi tulla samalla yllättyen siitä, miten helppoa vastaaminen oli. Todella teki mieli nähdä Eero lavalla ja arjesta poikkeavassa tilanteessa.

Lauantai-iltana Aila saapui paikalle. Pub oli pieni, lämmin ja epämuodollinen. Kun bändi nousi lavalle, Eero erottui heti kitara käsissä, keskittynyt ja iloinen ilme. Musiikki oli hyvää, rokin ja bluesin välimaastoa, jossa sanat olivat aitoja ja soittajat mukana tunteella. Yleisö lämpeni heti. Aila katseli ja ymmärsi: tuossa on Eero oikeasti ilman turvaa, ilman teeskentelyä, ihan omillaan.

Konsertin jälkeen he kulkivat yhdessä kotiin. Syksyinen yö oli pehmeä, valot loisti lempeästi, ja jostain kuului kahvilasta vanhaa jazzia.

Kiitos, että tulit, Eero sanoi heidän pysähtyessä kerrostalon rappujen eteen. Halusin näyttää sinulle, mitä oikeasti teen en vaan kertoa.

Tykkäsin kovasti, Aila vastasi rehellisen yksinkertaisesti. Sinulla on kyllä oikea fiilis.

Eero hymyili, ja katseessa vilahti jotain uutta enemmän kuin kaveruutta, mutta ei kuitenkaan vaatimusta. Sopivasti, juuri siihen hetkeen.

Mä olen miettinyt että Eero aloitti, pysähtyi ja jatkoi sitten. Sun kanssa on helppo olla. Helpompi puhua, helpompi olla hiljaa, helpompi vaan olla.

Aila tunsi sydämensä laukkaavan, mutta ei ollut pakko vastata mitään. Eero ei hoputtanut. Oli vain hyvä olla siinä.

*****

Aika kului, ja suhde kasvoi pikkuhiljaa. Yhteisiä hetkiä, automatkoja, puistopiknikkejä järven rannalla, kokkailuiltoja, joissa lumi suli uunipellille ja reseptit jäivät puoliväliin. Elämä muuttui leppoisaksi: ei enää repiviä muistoja entisestä, kipeys hidastui pölyiseksi sävyksi muistojen laatikossa. Ohi kiitäneet vuodet muuttuivat kiitollisuudeksi. Oli taas mahdollista iloita siitä, mitä oli ei siitä, mitä olisi voinut olla.

Eräänä arkipäivänä Raili Mäkinen tuli mittailemaan vesimittareita, niin kuin kerran kuussa. Hän pysähtyi Ailan olohuoneeseen, missä pöydällä oli tuoreiden vaaleanpunaisten ruusujen kimppu.

Ohoh! hymyili Raili, pysähtyen kimppua katselemaan. Kuka sinua näin hemmottelee?

Eero toi, Aila sanoi vähän punastuen ja hipaisi kukkaa. Hän ei ollut vielä tottunut yllätyskukkiin, mutta niistä tuli lämmin olo. Se on kyllä ihana. Osaa yllättää aina, vaikka ei olisi edes syytä.

Huomaan vaan! hymyili Raili, silmäillen huonetta. Sanoinhan minä: kyllä se elämä järjestyy. Sillon olit niin masentunut, nyt silmät säihkyy.

Aila nyökkäsi, eikä voinut kuin hymyillä takaisin. Kaikki näytti olevan kunnossa ei sellaista, että kynttilät palavat ilman syytä, mutta sellaista missä uusi arki kelpasi. Oli tilaa luottaa, iloita pienistä asioista ja olla oma itsensä.

Eräänä iltana Eero kutsui hänet luokseen. Sytytti kynttilät, viritti heidän lempparibiisinsä hiljaa taustalle ja seisoi ovella hieman hermostuneesti.

Olen miettinyt, miten sanoa tämä Eero aloitti unikengässä, mutta piti katseen tiukasti Ailassa. Minä rakastan sinua. Ja haluaisin, että tulisit vaimokseni.

Aila jähmettyi hetken, mutta tajusi pian, että tämä ei ollut vitsi eikä hetken päähänpisto. Kaikki oli äkisti kirkasta. Kyyneleet nousivat silmiin mutta nyt ne olivat ilon, eivät surun.

Kyllä, hän kuiskasi, ääni väristen onnesta. Kyllä.

Eero halasi tiukasti, mutta hellästi kuin peläten rikkovansa jotain haurasta. Aila painautui syliin, sulki silmät ja tajusi: tässä on koti. Ei se yksiön seinien välissä oleva, vaan tässä ihmisessä, joka kuuntelee, nauraa, tukee ja rakastaa. Jonka seurassa kaikki tuntuu oikealta.

*****

Mitäs minä sanoin? Raili virnisti lämpimästi, kun Aila luovutti avaimet uusiin maisemiin muuton yhteydessä samaan kotiin, joka oli nyt hänen ja Eeron. Kaikki järjestyy!

Aila vilkaisi kättään ja pyöritteli kultasormusta. Se tuntui yhä kummalliselta, mutta aivan omalta pieni kiilto, siro kivi, kaikkea sitä mitä onni voi olla.

Niinpä niin, Aila myönsi. Rehellisesti en olisi ikinä uskonut

Raili nauroi hyvän mielen naurua, aitoa iloa toisen puolesta.

Tärkeintä on uskaltaa aloittaa uudestaan. Tietäisitpä, miten moni jää paikalleen vain koska pelkää uutta. Mutta sinä uskalsit ja kannatti.

Aila tunsi lämpöä sisimmässään. Juuri nämä, yksinkertaiset sanat, jäivät eniten mieleen. Hän muisti, kuinka kuukausia sitten seisoi täällä laukku kädessä, mielessä pelkkää yksinäisyyttä ja varmuus siitä, että kaikki kaatuu niskaan. Nyt se vaikeus oli jo kuin haalea valokuva.

Todella kannatti, hän sanoi hiljaa. En olisi uskonut, että voi tuntea olevansa näin rauhassa. Kotona, jopa itsensä kanssa.

Raili nyökkäsi.

Se on sitä onnea, kuule. Kun ei ole pakko todistella eikä kiirehtiä. Kun saa vain olla.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Raili jatkoi:

Mutta nyt, matkaan siitä! Tuleva miehes varmaan jo odottaa. Ei viitsitä antaa sen stressata muuttolaatikoista.

Aila naurahti. Mielessään hän näki Eeron touhuavan, tarkistavan listoja ja hermoilevan juuri niin kuin suomalaiset miehet tuppaavat, tärkeissä hetkissä vähän kömpelösti mutta vilpittömästi.

Nyt mennään, Aila virkkoi, vilkaisi vielä kerran huonettaan, jossa oli läpikäynyt kaiken ison ja tärkeän. Kiitos kaikesta, oikeasti. Kodista, lämmöstä, tuesta.

Mitäs pienistä hyvä ihminen saa aina katon päälle! Raili huiskaisi. Nyt vain eteenpäin.

Aila sipaisi laukkua olallaan, astui ovesta ja pysähtyi vielä hetkeksi. Syvä hengitys ja sitten askel kohti uutta alkua, jossa oli laatikoiden lisäksi myös uusi elämä ja yksi sydämestään huolehtiva Eero.

Hän tiesi tämä oli vasta alku. Mutta alku oli hyvä.

Rate article
vsematerialy
Avain onnellisuuteen