Avaa ovi, me olemme täällä
Katriina, täällä on täti Sanni! puhelimessa helisi kauttaaltaan teennäinen ilo, joka sai hampaat kiristymään. Me tulemme ensi viikolla Helsinkiin, täytyy hoitaa pari asiakirjaa. Ollaan sun luona viikon, ehkä kaksi, sopiiko?
Katriina oli vähällä tukehtua teehensä. Ei “hei”, ei “mitä kuuluu”, vaan suoraan tullaan asumaan. Ei “saisimmeko”, ei “käykö sinulle”. Tullaan. Piste.
Täti Sanni, Katriina pinnisti äänensä mahdollisimman lempeäksi, mukava kuulla sinusta. Mutta asumisesta… Entäs jos autan teille löytämään hyvän hotellin? Nyt olisi tarjolla edullisia vaihtoehtoja.
Hotelli? täti naurahti halveksuvasti, aivan kuin Katriina olisi vain puhunut höpöjä. Miksi heittää rahaa hukkaan? Sinulla onhän se kolmen huoneen asunto isältäsi! Kokonainen kolmio yhdelle ihmiselle!
Katriina sulki hetkeksi silmänsä. Taas se alkaa.
Se on minun asuntoni, täti.
Sinun? äänessä piili jotain terävää ja ikävää. Kenen tyttäresi sun isä sitten oli? Eikö meidän? Veri ei ole vettä, Katriina. Emme ole vieraita, mutta sinä ajat meidät hotelliin kuin mitkäkin kulkukoirat!
En aja ketään minnekään. Minulle ei vain sovi, että majoitutatte minulle.
Miksei muka?
“No koska viime kerralla teitte elämästäni täyden sotkun,” ajatteli Katriina, mutta sanoi toisin:
Tilanteet, täti Sanni. En voi ottaa teitä nyt luokseni.
Tilanteet! täti ei enää peitellyt suuttumustaan. Kolmio tyhjänä, ja hänellä on tilanne! Isäsi ei olisi koskaan jättänyt omaa perhettä ulos oven taakse. Olet aivan kuin äitisi…
Täti…
Mitä “täti”? Me tullaan lauantaina, lounaan aikaan. Markus ja Paavo ovat mukana. Ota meidät vastaan niin kuin kuuluu.
Sanoin jo en voi.
Katriina! ääni oli nyt kova ja määräävä. Tätä ei keskustella. Lauantaina olemme siellä.
Puhelimessa kuului lyhyt katko.
Katriina laski puhelimen hitaasti pöydälle. Istui hetken paikallaan, tuijottaen tyhjyyteen. Hän huokaisi raskaasti ja nojautui tuolin selkänojaa vasten.
Juuri näin aina käy.
Kaksi vuotta sitten täti Sanni “majoittui” jo kerran. Neljä ihmistä, kolme päivää mutta he venyttivät vierailun kahdeksi viikoksi. Katriina muisti sen kaaoksen edelleen: Markus, tädin mies, makasi olohuoneen sohvalla ulkokengissä ja näppäili kaukosäädintä yömyöhään. Paavo, heidän yli-ikäinen poikansa, söi jääkaapin tyhjäksi eikä tiskannut kertaakaan. Täti Sanni hallitsi keittiötä, moitti kaikkea verhoista “väärään” laattavalintaan.
Kun he viimein lähtivät, Katriina löysi palaneen sohvankankaan, rikkinäisen kylpyhuonehyllyn ja epämääräisiä tahroja olohuoneen matolta. Rahasta ei puhuttu sanaakaan ei ruuista, ei vesi- eikä sähkömaksuista, jotka olivat nousseet selvästi. He vain keräsivät tavaransa ja lähtivät, heittäen: “Kiitos, Katriina, olet oikea enkeli”.
Katriina hieroi ohimoitaan.
Ei. Toinen kerta ei tule. Huutakoot vain verestä ja suvusta, mutta ovea ei tulla avaamaan. Tulisivat lauantaina ovi pysyy kiinni.
Hän nappasi puhelimen ja avasi selaimen. Hotelli pitää löytää heille hyvä, siisti, kaikki mukavuudet. Lähettää osoite ja selkeä viesti: tähän apu jää.
Jos eivät ymmärrä ei ole hänen päänvaivansa.
Kaksi päivää kului ihanassa hiljaisuudessa. Katriina teki töitä, käveli iltaisin kaupungissa, kokkasi itselleen ja melkein uskoi tädin soiton olleen pahaa unta. Ehkä muuttavat mieltään. Ehkä löytävät uuden uhrin suvusta.
Puhelin soi torstaina, iltaa kohti. Näytössä luki “Täti Sanni”, ja vatsaa kouraisi.
Katriina! Minä täällä! pirteä ääni rikkoi kodin rauhan. Me tulemme huomenna, juna saapuu kahdelta! Tulet vastaan, katat pöydän pitää kunnolla syödä matkan jälkeen!
Katriina istui hitaasti sohvan reunalle. Sormet puristuivat puhelimen ympärillä.
Täti Sanni, hän puhui rauhallisesti ja selkeästi, sanoin jo. Ette tule minun asuntooni. Älkää tulko.
Höpsis! täti nauroi kuin pahan vitsin kuullessaan. Älä viitsi, aivan kuin olisit lapsi. Et tule, tulet… Meillä on jo liput!
Se on teidän ongelmanne.
Katriina, mikä sinuun on mennyt? Oletko sukulainen vai etkö? Perhe pitää auttaa, se on pyhä velvollisuus!
En ole velkaa kenellekään mitään.
Oletpas! Isäsi, valoisaa muist…
Täti, lopeta nyt isästä. Sanoin ei. Se on lopullista.
Täti huokaisi kuuluvasti, kuin lapsen kiukutteluun kärsivä aikuinen:
Katriina, sinun mielipiteesi ei tässä paljoa paina, ymmärrätkö? Me olemme perhe. Ja sinä käyttäydyt kuin olisimme vihollisia. Huomenna kahdelta, älä unohda!
Sanoin jo, etten…
Hyvä, nähdään huomenna!
Piip… Piip…
Katriina tuijotti sammunutta näyttöä. Sisällä nousi kuuma, kiukkuinen tunne, joka painoi rintaa. Hän paiskasi puhelimen tyynylle ja käveli edestakaisin kuin häkkiin ajettu eläin.
Eli hänen sanaa ei kuunnella. Mahtavaa.
Hän pysähtyi jyrkästi.
Antaa tulla, rakas täti.
Katriina tarttui puhelimeen ja etsi yhteystiedoista “Äiti”.
Hei rakas! äidin ääni oli lämmin, hieman hämmästynyt. Onko jotain sattunut?
Moi äiti. Voinko tulla huomenna teille? Viikoksi ehkä, voi mennä pidempääkin.
Tauko.
Huomenna? Sinähän kävit vasta kuukausi takaperin…
Tiedän. Minulle on nyt tärkeää. Teen töitä etänä, ei väliä missä istun. Otatko vastaan?
Äiti mietti hetken, ja Katriina melkein näki hänen miettivän syytä.
Totta kai olet tervetullut. Minä iloitsen aina kun tulet. Mutta onko kaikki varmasti hyvin?
Kaikki on, äiti. Ikävä vain.
Katriina sulki puhelun ja salli itselleen hymyn. Lauantaina puolen päivän aikaan täti Sanni perheineen tulee suljetulle ovelle. Väliä ei ole, vaikka soittaisivat ja kolkuttaisivat talon omistaja ei ole kotona, eikä lähikaupassa, vaan toisessa kaupungissa, kolmensadan kilometrin päässä.
Katriina avasi lippusovelluksen. Junalähtö aamuseitsemältä. Täydellistä. Kun täti kolkuttelee oven takana, Katriina juo jo teetä äidin keittiössä.
Suvun veri ei ole vettä, mutta joskus sukulaisille pitää sanoa “ei”.
Junassa Katriina kuunteli kiskojen kolketta ja mietti, millainen ilme tädillä olisi lukitun oven edessä. Silmät painuivat kiinni, pää humisi, mutta olo oli rauhallinen.
Äiti odotti asemalla, halasi tiukasti ja vei kotiin. Tarjosi ahkerasti ruisletut ja rahkatäytteen, kaatoi teetä ja komensi nukkumaan.
Puhutaan myöhemmin, hän sanoi vieden kuppia. Nyt lepäät ensin.
Katriina vaipui uneen jo ennen kuin ehti kunnolla maata sängylle.
Hänet herätti kirkuva soittoääni. Käsi hapuili puhelinta ja silmät tarkensivat vaivalloisesti näytön: “Täti Sanni”.
Katriina! täti huusi niin raivoisasti, että puhelinta täytyi siirtää kauemmas. Ollaan oltu sun oven takana jo kaksikymmentä minuuttia! Miksi et avaa?!
Katriina nousi istumaan, hieroi kasvojaan. Ikkunan takana aurinko laski hän oli nukkunut puoli päivää.
Koska en ole siellä, hän vastasi ja hymyili vaivihkaa.
Miten niin et ole?! Missä sinä olet?!
Toisella paikkakunnalla.
Hetken hiljaisuus ja sitten räjähtävä raivo:
Sinä olet harvinaisen röyhkeä! Tiesit, että tulemme ja lähdit! Miten kehtaat?!
Helposti. Sanoin, etten päästä teitä. Ette kuunnelleet.
Kuinka kehtaat! täti melkein kiehui. Sinulla on varmasti avaimet jollakin naapurilla, ystävällä! Soita, että tuovat! Asutaan siellä vaikka ilman sinua!
Katriina pysähtyi. Nyt menee jo yli.
Oletko tosissasi, täti?
Tietenkin! Me olemme kulkeneet pitkän matkan, väsyneitä, ja sinä järjestät tällaisen näytelmän!
En aio elää kanssanne saman katon alla. Enkä päästäisi teitä sinne ilman minua.
Sinä…
Silloin ovi raottaa, ja äiti tulee. Yökkäri, tukka pikkasen pörrössä, silmät tiuhaan sirrillään. Hän ojentaa käden, Katriina antaa puhelimen kuin automaattisesti.
Sanni, äidin ääni on jäätävä, täällä on Vera. Kuuntele nyt ja älä keskeytä.
Puhelimesta kuuluu epämääräistä muminaa.
Jyrki ei voinut sietää sinua, äiti jatkaa. Kaikki ne vuodet. Ja minä tiedän sen paremmin kuin kukaan. Niin miksi sinä tunget hänen tyttärensä kimppuun? Mitä sinä haluat?
Täti yrittää sanoa jotain, mutta sanat takkuavat.
Hyvä niin, äiti katkaisee keskustelun. Älä soita enää Katriinalle. Koskaan. Hänellä on tarvittaessa apua, eikä se ole sinä. Nyt tämä keskustelu on ohi.
Hän painaa lopetusta ja antaa puhelimen takaisin tyttärelleen.
Katriina katsoo äitiä kuin ensimmäistä kertaa.
Äiti… Sinä… En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena.
Äiti huvittuu ja suoristaa yökkäriään:
Isäsi opetti. Sanniin auttaa vain kunnon ärähdys ellei heti, niin myöhemmin ei tule takaisin vuosiin.
Hän hymyilee, ja silmien ympärille ilmestyy iloisia ryppyjä:
Hyvin toimii vieläkin, ajattele!
Katriina alkaa nauraa isosti, kepeästi, antaen jännityksen purkautua. Äiti yhtyy nauruun.
No niin, äiti viittoo keittiöön, nyt mennään teelle. Kerro, mitä siellä oikein tapahtui…
