8. maaliskuuta
Työskentelen pienessä, viihtyisässä kahvilassa Helsingissä kokkina. Vuoron lopussa, kun olin jo vetämässä takkia päälleni ja sammuttamassa valoja tiskin takana, huomasin vahingossa suuren ikkunamme läpi miehen istumassa kadun reunalla.
Hän kökötti suojatien laidalla, kääriytyneenä ohueseen takkiin ja tärisi kylmyydestä. Hänen vierellään makasi iso suomenpystykorva, painanut päänsä miehen polville. Kumpikin näytti surkean väsyneeltä, nälkäiseltä ja aivan yksin maailmassa.
Sydämeni oli särkymäisillään heidän puolestaan. Muistin, että keittiöön oli jäänyt kuumaa lohikeittoa juuri sopiva annos yhdelle. Tuntui väärältä heittää se pois. Lämmitin keiton, kasasin koiralle vähän makkaraa ja lihatähteet mukaan, laitoin kaiken rasioihin ja keräsin rohkeuteni, ennen kuin menin ulos heidän luokseen.
Ojensin miehelle keittoa, ja hän nosti väsyneet, kiitolliset silmät minuun. Niissä katseissa oli enemmän kiitosta kuin sadassa sanassa.
Hän kiitti minua moneen kertaan, kertoi ettei ollut syönyt vuorokauteen. Koira heilutteli hiljaa häntäänsä, ikään kuin kiittääkseen hänkin. Mies söi hitaasti ja varovasti, ikään kuin peläten, että ruoka katoaisi jos vilkaisi muualle. Katselin hetken, ja tuli lämmin olo joskus pienikin auttaminen riittää, että päivä tuntuu merkitykselliseltä.
Sinä iltana pyöräilin kotiin outo rauha rinnassani. Olin tehnyt oikean teon.
Mutta seuraavana aamuna, aikaisin, oveeni kolkutettiin.
Avasin oven, ja edessäni seisoi kaksi Helsingin poliisia.
Sinua epäillään myrkytyksestä ja vakavan ruumiinvamman tuottamisesta. Lähdetkö mukaamme, toinen sanoi ja näytti virkamerkkiä.
Hengitys salpautui.
Myrkytys? Ketä muka? sain soperrettua. Minä vain… vein vain keittoa yhdelle miehelle!
Kukaan ei kuunnellut. He sanoivat nähneensä kahvilan valvontakameroista kuinka vein miehelle ruokaa, ja hänen väitettiin sairastuneen vakavasti heti sen jälkeen muuta hän ei ollutkaan syönyt vuorokauteen.
Myöhemmin sain tietää järkyttävän uutisen: mies oli yöllä viety Meilahden sairaalaan vakavan ruokamyrkytyksen vuoksi, tajuttomana, hengenvaarassa.
Löysin itseni Pasilan poliisivankilasta. Makoilin pari päivää, vapisten pelosta, mietin yötä ja ruokaa kerta toisensa jälkeen oliko keitto pilaantunut, teinkö jonkin virheen? Olin kuitenkin varma, ettei siinä ollut mitään vikaa.
Vasta muutaman päivän kuluttua tutkijat pääsivät oikean syyllisen jäljille, ja totuus oli pahempi kuin olisin osannut kuvitella.
Kävi ilmi, että samana yönä kaupungissa kiersi liikkuva ruoka-apu, joka jakoi samanlaisia annosrasioita kuin minäkin. Joku oli tarkoituksella myrkyttänyt kaikki heidän ruokansa.
Pian selvisi, että kymmeniä asunnottomia ympäri Helsinkiä oli viety sairaalaan samoilla oireilla.
Joku oli päättänyt siivota kaupungin ja myrkytti avuntarpeessa olevat kerjäläiset ja kodittomat, pyrkien pääsemään heistä eroon salaa.
Ainoa terveellinen ateria tuolle miehelle oli se, jonka minä vein myöhemmin hän oli saanut heidän ruokaa, jossa oli myrkkyä. Näin poliisi viimein ymmärsi tilanteen ja päästi minut pois, virallisin anteeksipyynnöin.
Rauha ei kuitenkaan palannut sydämeeni.
Täällä jossain kulkee ihminen, joka kykeni täysin kylmällä mielellä tappamaan heikoimmat ja nälkäisimmät eikä kukaan tiedä, kuka se on.
Opin tästä sen, ettei hyvä teko aina johda odotettuun lopputulokseen, mutta silti auttaminen on oikein joskus se voi olla jollekulle ainoa pelastus.
