Astuttuani asuntoon Olli pysähtyi – ovella, aivan hänen ja Iivarin kenkien vieressä, oli siististi korkeakorkoiset kengät. Hän tunnisti ne heti – Iivarin siskon, kalliin merkkiset. Miksi sisko oli täällä? Olli ei muistanut Iivarin maininneen mitään vierailusta. – Onko miehesi taas työmatkalla? – kysyi Olli kollega Paavo, kun Olli suuntasi bussipysäkille. – Mennäänkö kahville, juodaan lempikaakaosi ja jutellaan rauhassa, kun aina on vain kiire – hei ja näkemiin. – Anteeksi, Paavo, en tänään voi. Iivari lupasi olla kotona aikaisemmin, suunnittelimme keittiön valintaa – emme ole vieläkään päässeet kunnolla asettumaan remontin jälkeen. Ja työmatkalla hän ei ole ollutkaan pitkään. – Ja onko kotiin tullut ajoissa? – Paavon äänessä oli pieni annos ironiaa. – Ei aina, – Olli hymyili ja pudisti päätään, – Nyt rahaa tarvitaan, siksi Iivarikin venyttää työpäivää. Kun asunto on kunnolla kalustettu, hänkin voi olla aina ajoissa kotona. — Selvä, — Paavo hymyili, toivotti hyvää iltaa ja kääntyi toiselle reitille. Onneksi bussi tuli nopeasti – yleensä joutuu odottamaan kauan. Olli istui ikkunapaikalle ja vaipui ajatuksiinsa. Aikoinaan Paavon kanssa haaveiltiin yhteisestä tulevaisuudesta, mutta erottiin hölmösti, syytä Olli ei enää edes muista. Sitten tuli Iivari nopeasti elämään, ja Olli meni naimisiin lähinnä näyttääksen Paavolle – katso, en ole yksin, nyt sure sinä! Paavo yritti vielä sopia – pyysi anteeksi, lupasi tehdä onnelliseksi, olla uskollinen – mutta Olli oli jo liian kiintynyt Iivariin. Ajatteli ettei rakastanut Paavoa koskaan, vaan niin vain kävi. Paavo siirtyi juuri heidän konttoriin pääkonttorista, Olli mietti, oliko mies järjestänyt siirron tietoisesti. Oli se silti mukavaa – Paavo oli edelleen yksin ja kohteli Olli ystävällisesti. Olli toivoi Paavolle hyvää, ja jossain syvällä ehkä pikkuisen oli kateellinen miehen tulevalle vaimolle – Paavo osasi olla romanttinen. Iivarin kanssa ei voinut sanoa, ettei onnea olisi ollut – mies vain teki töitä jatkuvasti. Hän teki töitä perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta vaimolle ei jäänyt aikaa. He asuivat Iivarin siskon Oskanassa asunnossa. Oska ystävällisesti tarjosi asuntoa heidän käyttöönsä, kun omat lapset olivat pieniä. Oskalla ei ollut rahahuolia, eikä hän ollut koskaan ollut töissä. Asuntoja ei haluttu vuokrata, vaan pidettiin sijoituksena – lapset saavat ne aikanaan. Iivari ja Olli remontoivat asunnon mieleisekseen, Oska salli sen, nyt he hankkivat huonekaluja. Olli joskus mietti, olisiko sittenkin ollut parempi vuokrata jo valmiiksi sisustettu asunto – korjaukseen meni rahaa, jolla olisi saanut vuosiksi vuokra-asunnon tai vaikka lainan alkupääoman. Mutta kun Oska tarjosi, Iivari innostui. Olli astui ulos bussista, kiirehti kadun yli ja suuntasi talolle. Ilmassa oli sade – tuttua raikkautta, mutta Olli ei ollut nyt valmis nauttimaan siitä. Ajatukset pyörivät päässä: kuinka kauan he ovat jo asuneet täällä? Vuosi, puolitoista? Olli ei osannut sanoa tarkalleen, mutta asunto tuntui edelleen tilapäiseltä – remontoitiin, sisustettiin, mutta odotettiin jotakin, kuin elämä alkaisi vasta myöhemmin. Oven avauduttua Olli tajusi kävelevänsä liian hitaasti – kuin välttelisi sisäänmenoa. Rappukäytävä oli hämärä, Olli nousi neljänteen kerrokseen. Ovensuussa Olli pysähtyi: ovella, siististi rivissä, aivan hänen ja Iivarin kenkien vieressä, oli korkeakorkoiset kengät. Ne olivat Iivarin siskon – kalliit, tyylikkäät. Miksi hän oli täällä? Ei Iivari ollut maininnut vierailusta. Olli oli jo huutamassa että tuli kotiin, mutta jokin pysäytti hänet. Intuitio sanoi – älä mene heti. — Mieheni kanssa piti lähteä lomalle, — kuului Oskan kanssa puhetta, — muttei hänen loma onnistu, joten ajattelin antaa sinulle nämä matkaliput. Yhdellä ehdolla – lähdet Viron kanssa, et vaimon. Viro? Olli muisti Iivarin joskus sivuuttaneen tämän nimen, kun Oska yritti järjestää hänen ystäväänsä Iivarille. Ollin sisällä kiristyi pahaenteinen tunne. — En tarvitse Viroa, — Iivarin ääni oli ärtynyt. – Oska, olen nyt Ollin kanssa. Minulla on Olli! Älä aloita taas. Olli huokaisi helpotuksesta. Oskan tapana on tyrkyttää mielipiteitään. – Kuka nyt huijaa? Muistan miten sinä rakastit Viroa. Silloin olitte kihloissa ja sitten suutuin jostain pikkujutusta. Olli ei ole sinulle oikea, ja Viro on toista luokkaa. Kihloissa? Rakastanut? Olli jäi tuijottamaan lattiaan, sydän puristautuneena kasaan. – Entä sitten? – Iivari sanoi epävarmasti. – Se on ohi. Rakastan vaimoani. – Rakastat? – Oska tuhahtelee. – Kaikki tietää: menit Ollin kanssa yhteen, jotta Viro olisi mustasukkainen. Kun hän lähti toisen mukaan ja sitten palaamisen toivossa haki anteeksi, sinä menit naimisiin – näyttääksesi. Ollin sydän painui vielä alemmas. Oliko Iivari vain yrittänyt todistaa jotain muille? Olli muistaa, miten itsekin kiirehti Iivarin kanssa naimisiin Paavon jälkeen – mutta hän oli rehellisesti rakastunut. Oksana jatkoi: Viro sai juuri lahjaksi kolmion, tilavan ja uuden – ja odottaa yhä Iivaria. Olli nojasi viileään seinään, yrittäen pitää tunteet kurissa. — Oska, lopeta, — Iivari sanoi, ääni jo epävarma. — Koti ei ole tärkeintä. Oma saadaan joskus. — Sinä et vain uskalla myöntää – Viro oli aina tärkein. Vielä ehdit korjata kaiken. Viron kanssa saat oman kodin, turvan ja onnen. Etkö tajua, ettei Olli sovi sinulle? — Eikä tämä asunto ole teille enää aina. Minulla on omat suunnitelmat, joten pian pitää lähteä. — Tietääkö Viro tästä? — Iivari kysyi. — Tietää! — Oska vastasi nopeasti. — Se oli hänen idea, hän toivoo sinun palaavan. Matka oli hänen ehdotuksensa. Hiljaisuus. Olli tunsi kaiken pyörivän. — Mitä sanon Ollille? — Iivari kysyi hiljaa. — Sanot että autat minua mökillä. Remontti siellä, — Oska sanoi. — Sitten lähdet Viron kanssa reissuun. Yksinkertaista. Olli ei kestänyt vaan hiipi pois. Hän harhaili kaupungin kahvilaan, istahti ikkunalle kaakaon kanssa, muttei koskenut siihen. Kehä pyöri päässä – Oskan sanat, Iivariko on vain yrittänyt kostaa entiselle, ja otti hänet siksi? Pimeässä Olli istui pitkään, ajatteli: Iivari ei ole soittanut – kenties suunnittelee reissua Viron kanssa, eikä välitä missä vaimo on. Kun Olli lopulta palasi kotiin, talossa oli hiljaista. Keskellä asuntoa laukut. Iivari pakkasi tavaroita. ”No niin, hän lähtee”, Olli mietti. – Mitä teet? – Olli kysyi automaattisesti. Oletettavasti Iivari sanoisi lähtevänsä Oskan mökille, mutta mies sanoikin: — Olli, lähdemme täältä. Löysin asunnon. Väliaikaisesti, mutta myöhemmin haetaan lainaa. Olen yrittänyt soittaa, mutta puhelimesi ei ollut käytettävissä. Oletko aloittanut lisätyöt? Olli ei voinut uskoa. Kaikki sanat, jotka hän oli miettinyt, menettivät merkityksensä. – Me lähdemme? – hän toisti hiljaa, hämmentyneenä. Iivari tuli viereen, selitti mitä Oskan kanssa puhuttiin, myönsi: oli aikoinaan Viron kanssa romanssi, meni naimisiin kostoksi, mutta nyt rakastaa vain Olli – ei halua menettää häntä. Olli kuunteli ja tunsi helpotusta. Vaikka haavat jäivät, tärkeintä oli että he pystyivät puhumaan suoraan. – Anteeksi että en kertonut aiemmin, – Iivari sanoi hiljaa. – Kun kerroit Paavosta, en rohjennut itse alkaa puhua menneestä… Sitten en vain enää halunnut palata siihen. Olli huokaisi, kyyneleet nousivat silmiin – mutta helpotuksen kyyneleet. – Hyvä on, – hän sanoi, – Menneet on menneitä. Löysitkö asunnon? — Löysin, — Iivari nyökkäsi, — Väliaikainen, mutta oma. Ilman Oskaa ja hänen neuvojaan. Selviämme, lupaan. Sitten otamme asuntolainan ja rakennetaan oma onni. Olli nyökkäsi – vihdoin he saivat elää omien toiveiden mukaan, eivät muiden. — No niin, — Iivari hymyili, — Mennäänkö pakkaamaan? Olli nyökkäsi jälleen, sanattomana. Nyt he voisivat aloittaa alusta, menneisyyttä ei voi muuttaa – mutta uuden voi rakentaa yhdessä.

Astuin sisälle kerrostaloasuntoon ja pysähdyin jo eteisessä. Oven vieressä, ihan omien ja Juhan kengät rinnalla, oli siististi toiset korkeat nahkakengät. Tunnistin ne heti ne olivat Juhan siskon, Outin, kallista merkkimallia. Mitä Outi täällä teki? En muistanut, että Juha olisi sanonut mitään vierailusta.

Sanni, tuliko Juhan taas työmatka? kollegani Mika tavoitti minut, kun kiirehdin bussipysäkille. Jos käväistäisiin kahvilassa? Joisit vaniljakaakaosi, vaihdettaisiin edes pari sanaa aina vaan pikaisesti hei ja heippa.

Anteeksi Mika, en tänään. Juha lupasi tulla kotiin aikaisemmin, meidän piti mennä katsomaan uutta keittiötä. Remontin jälkeen asunto tuntuu vielä keskeneräiseltä. Ja muuten, Juha ei ole ollut työmatkalla pitkään aikaan.

Hän on aina ajoissa kotona? Mika kysyi, ironiaa äänessään.

Ei aina, hymähdin ja pudistin päätäni, Me tarvitaan rahaa nyt, niin hänen täytyy tehdä pitkää päivää. Sitten kun saadaan asunto kuntoon, Juha varmaan ehtii olla kotona enemmän.

Selvä, Mika hymyili, toivotti mukavaa iltaa ja kääntyi toiselle kadulle.

Onneksi bussi tuli tänään nopeasti. Yleensä siihen menee kauan, mutta nyt olin ajoissa. Istuin ikkunapaikalle ja jäin pohtimaan mennyttä.

Aikoinaan minun ja Mikan piti mennä naimisiin, mutta erkanimme kummallisesti, en itsekään muista tarkemmin miksi. Juha tuli kuvioihin pian sen jälkeen, ja menin hänen kanssaan maistraattiin, lähinnä osoittaakseni Mikalle, että minulla on oma elämä. Ikään kuin pieni kosto “katso, et ole ainoa”.

Mika kyllä yritti sovitella, pyysi anteeksi ja vannoi tekevänsä minut onnelliseksi, mutta olin jo vahvasti Juhan puolella. Päätin, etten ollut koskaan oikeasti rakastanut Mikaa sekin vain kuvitelmaa.

Lopulta lakkasin ajattelemasta häntä kokonaan, kunnes, vasta hiljattain, hänet siirrettiin meidän sivutoimistoon pääkonttorista. Mika käyttäytyi kuin olisi ollut iloisesti yllättynyt, mutta mietin, pyysikö hän siirtoa kuultuaan, että työskentelen täällä. Silti oli jotenkin lohdullista, että hän oli yhä yksin ja suhtautui minuun lämpimästi.

Toivoin hänelle onnea ja ehkä, syvällä, hieman kadehdin hänen tulevaa puolisoaan. Mika osasi olla suloinen ja oli melkoinen romantikko.

Minua ei voinut sanoa epäonniseksi Juhan kanssa, mutta viime ajat hän oli tehnyt pitkää päivää. Kyllä, hän paiski töitä meidän hyvinvoinnin eteen, ettei mitään puuttuisi, mutta aikaa minulle ei ollut.

Asuttiin lisäksi Juhan siskon, Outin, asunnossa. Hän oli avokätisesti tarjonnut meille tilan, kunnes hänen lapsensa kasvaisivat.

Outille ja hänen miehelleen rahaongelmat ovat vieraita, Outi ei ole ollut päivääkään töissä. He sijoittavat asuntoihin lasten turvaksi, vuokraamisesta ei ollut tarvetta.

Juha ja minä tehtiin oma remontti asuntoon, Outi antoi luvan. Nyt ostetaan huonekaluja. Monesti mietin, olisiko kuitenkin ollut parempi vuokrata kalustettu koti. Tai laittaa rahat vaikka omaan ensiasuntoon. Juha kuitenkin herkistyi heti, kun Outi tarjosi meille asunnon.

Nousin bussista, kiirehdin kadun yli ja suuntasin kotia kohti. Ilmassa oli se tuttu tuoksu, joka enteilee sadetta, mutta en ollut valmis nauttimaan viileästä ja raikkaasta.

Pää täynnä sekavia ajatuksia; paljonko aikaa oli ehtinyt kulua siitä, kun muutimme tähän asuntoon? Vuosi, puolitoista, ehkä?

En muistanut tarkkaan, mutta jatkuva väliaikaisuuden tunne kiusasi. Remontoitiin, sisustettiin, odotettiin jotain parempaa ikään kuin varsinainen elämä alkaisi vasta myöhemmin, muttei ollut selvää milloin.

Huomasin käveleväni tahallisen hitaasti, kuin välttelin sisälle menoa. Oven sähkölukko naksahti, astuin hämärään käytävään ja nousin neljänteen kerrokseen. Portaikkojen ohi hitaan jännityksen kasvaessa.

Avattuani asunnon oven pysähdyin taas. Oven vieressä, aivan omien ja Juhan kenkien rinnalla, loistivat Outin korkokengät.

Tunnistin ne heti Outin kalliit kengät. Miksi hän oli täällä? Juha ei ollut sanonut mitään käynnistä.

Olin jo melkein huutamassa: “Olen kotona”, mutta jokin pysäytti minut. Intuitio kertoi, ettei kannata astua olohuoneeseen heti. Jäin kuuntelemaan.

Meidän piti lähteä matkalle, Outin ääni kuului. Mutta mieheni ei saa lomaa, joten ajattelin antaa nämä lahjakortit sinulle. Yhdellä ehdolla, Outin ääni muuttui vaativaksi, että lähdet Virpi kanssa etkä vaimosi.

Jähmetyin. “Virpin kanssa?” Muistin, että Juha oli joskus maininnut Outin yrittäneen yhdistää hänet oman ystävänsä, Virpin, kanssa.

En silloin ajatellut asiaa sen suuremmin. Nyt kun kuulin nimen, sydän oli täynnä epämääräistä aavistusta.

En tarvitse Virpiä, Juhan ääni oli ärtynyt. Outi, olen jo sanonut monta kertaa, että minulla on Sanni. Sanni on vaimoni! Miksi sä jankutat?

Hengähdin helpotuksesta. Selvä Outi taas yrittää säätää muiden elämää, kuten tavallista. Olin jo melkein menossa olohuoneeseen kertomaan saapumisestani, kun Outi jatkoi.

Kenet tässä huijaat? Muistan hyvin, miten rakastit Virpiä. Teidän piti mennä naimisiin, mutta sitten loukkaannuit jostain mitättömästä. Älä ole itsepäinen, kyllä nään Sanni ei ole sulle oikea. Virpi on aivan eri maata.

Tärisin kuulemastani. Rakastanut? Naimisiin menossa? Juha oli sanonut, ettei Virpi kiinnostanut. Tuijotin lattiaan, yritin rauhoittua, mutta Outin sanat eivät päästäneet irti.

Niin? Juha vastasi jo ärtyneemmin, mutta epävarmuuttakin oli kuultavissa. Se on mennyttä. Kyllä, niin oli, mutta se on ohi. Rakastan vaimoani.

Rakastat? Höpö höpö, Juha, Outi ei luovuttanut. Menit naimisiin Sannin kanssa vain jotta Virpi olisi kateellinen, kun hän lähti toisen kanssa. Sitten hän halusi sinut takaisin, pyysi anteeksi, mutta sinä menisit naimisiin kostoksi.

Minua alkoi todella ahdistaa. Kosto? Oliko Juha ottanut minut vain todistaakseen jotakin entiselle? Alkoi olla tukalaa. Muistin, miten itse kiirehdin naimisiin Juhan kanssa heti Mikan jälkeen.

Vaikka alkuun molemmilla olisi ollut oudot motiivit, nyt rakastimme oikeasti, eikö niin? Pidin hengitystäni ja odotin, mitä Juha sanoisi seuraavaksi.

Se on ollutta ja mennyttä, kuulin Juhan sanovan. Olen naimisissa nyt, minulla on velvollisuuteni vaimoani kohtaan.

Mitkä velvollisuudet? Outi puhahti. Ei teillä edes lapsia, onneksi vain. Muistathan missä asut? Haluatko tervaa vai hunajaa Sannin kanssa olet aina muiden nurkissa. Virpi muuten sai vanhemmiltaan kolmion lahjaksi, uusi ja tilava Hän rakastaa sinua edelleen, haluaa vain että tulet järkiisi.

Nojasin kylmää seinää vasten, tunteet myllersivät. Miten Outi saattoi sanoa sellaista? Mutta eniten pelotti Juhan vastaus. Odotin liikkumatta.

Outi, lopeta, Juha aloitti hitaasti, mutta ääni ei ollut yhtä varma kuin ennen. Asunto ei ole tärkeintä. On koti nyt myöhemmin ostetaan omamme.

Outi ei luovuttanut:

Et uskalla muutosta. Virpi on sulle aina ollut parempi, mutta et ole päässyt erosta yli. Vielä ei ole myöhäistä kääntää suuntaa. Saat talon ja turvan Virpin kanssa, sellaisen elämän kuin ansaitset. Näetkö itse, ettet Sannin kanssa koskaan tule oikeasti onnelliseksi?

Sitä paitsi, Outi jatkoi, Asunnon kanssa on ollut omat suunnitelmat, teidän täytyy pian muuttaa pois, en voi pitää tätä ikuisesti.

Tietääkö Virpi, että suunnittelet tätä? Juha kysyi yllättäen.

Totta kai. Virpi pyysi tätä itse. Hän tietää että rakastat häntä yhä. Matkatarjouksenkin hän keksi, pyysi minulta apua.

Tuli hiljaista. Minussa kiehui epätoivo. Miksi Juha vaikeni? Pohtiko hän Outin ehdotusta tosissaan?

Mitä sanon Sannille? Juha kysyi lopulta hiljaisesti.

Sano että autat minua mökillä. Meillä on remontti. Oikeasti lähdet Virpin kanssa reissuun. Helppoa.

En kestänyt enää. Livahdin hiljaa ulos asunnosta ja lähdin kulkemaan niin kauas kuin mahdollista.

Jalat veivät minut pieneen kahvilaan, jossa oli hiljaista. Taustalla soi musiikki, ulkona ilta hämärtyi sateessa. Väsyneenä ja eksyneenä istuin ikkunan ääreen ja tilasin vaniljakaakaon. Ajatukset pyörivät villinä kotona kuulemani sanat polttivat aivoissa.

Pyörittelin Outin sanoja yhä uudelleen. Miten Juha oli voinut salata minulta jotakin niin suurta että oli ollut menossa naimisiin toisen kanssa, juuri Outin ystävän! Olin järkyttynyt ja loukkaantunut. Oliko avioliitto vain hänen tapansa kostaa entiselle? Olin uskonut, että Juha valitsi minut sydämestään, nyt motiivit tuntuvatkin erilaisilta. Tosin, vähän kuin minullakin mutta minä en edes jäänyt kahville Mikan kanssa, saati lähtenyt matkalle! Rakastuin Juhaan oikeasti ja pysyvästi.

Ulkona oli jo pimeää, mutta istuin kahvilassa katsomassa sadepisaroiden läpi katuvaloja. En koskenut kaakaoon. Aika tuntui pysähtyneen.

Juha ei edes soittanut, ei kysynyt missä olen. “Varmaan suunnittelee Virpin kanssa lähtöä,” ajattelin katkerana. Ehkä häntä ei kiinnostanut, missä olin.

Kun katsoin puhelinta, tajusin että se oli sammunut.

Huokaisin raskaasti ja päätin, etten voinut jäädä tähän. Oli aika mennä kotiin. Kokosin itseni, puin takin ja astuin viimaan. Paluumatkalla vakuutin itselleni, että suhteemme oli lopussa. Ero oli väistämätön valmistauduin siihen ajatuksissani.

Kotitalon portailla olo painui vielä raskaammaksi. Nousin hitaasti ylös ja avasin oven. Sisällä oli oudon hiljaista, ei TV:n ääntä tai kolinaa keittiössä. Huomasin laukut keskellä olohuonetta: Juha pakkasi tavaroitamme. “No niin, tässä se nyt on”, ajattelin.

Mitä teet? kysyin vaistonvaraisesti, vaikka tiesin. Odotin, että Juha kertoisi lähtevänsä Outin mökille. Mutta hän yllätti.

Sanni, me muutetaan. Löysin meille asunnon. Vielä väliaikainen, mutta sitten katsotaan, miten saadaan lainaa asuntoon. Hän pysähtyi ja katsoi minua pitkään. Miksi olit niin myöhään? Yritin soittaa koko illan, puhelin ei vastannut. Kävitkö töissä vielä illalla?

En ollut uskoa. Kaikki ne sanat, joita olin valmistellut sanomaan, katosivat. Olin hämilläni ja nyökkäsin vain.

Muutetaan? kysyin hiljaa, edelleen hämmentyneenä.

Juha näki sekavuuteni ja tuli lähemmäs, selittäen:

Riitelin Outin kanssa, hän huokaisi. Nyt riittää. En halua olla riippuvainen hänestä. Tarvitaan oma koti.

Rentouduin hieman, mutta vaikea olo jäi. Juha istui sohvan reunalle, pyysi minua viereen ja kertoi tiiviisti keskustelun Outin kanssa.

Olisi pitänyt kertoa aikaisemmin, hän sanoi pehmeästi. Olen ollut Virpin kanssa ja kyllä, menin kanssasi naimisiin osittain kostoksi. Mutta Sanni, se on mennyttä nyt rakastan vain sinua, en halua menettää sinua.

Kuuntelin, ja helpotus alkoi hiipiä sisimpääni. Tietysti petetyksi tulemisen tunne ei hävinnyt, mutta tärkeintä oli, että puhuimme avoimesti.

Anteeksi että salasin, Juha lisäsi hiljaa. Kun kerroit Mikasta, ajattelin ettei omat tarinani kuuluisi. Sitten en enää halunnut puhua koko asiasta.

Huokaisin, kyyneleet polttivat silmiä mutta ne olivat helpotuksen kyyneleitä.

Hyvä on, sain sanottua. Menneet ovat menneitä. Löysit tosiaan uuden asunnon?

Kyllä, Juha sanoi. Pieni vielä, mutta oma. Ilman Outia, ilman hänen määräämistä. Selviydymme kyllä, lupaan sen. Sitten otetaan laina, tehdään ihan oma koti.

Nyökkäsin. Tiesin että tämä oli oikea suunta. Vihdoin saisimme elää omaa elämää, ilman muiden aikatauluja ja neuvoja.

No, Juha hymyili, Aletaan pakata?

Hymyilin varovasti takaisin, kykenemättä sanomaan mitään enempää. Tiesin, että tästä eteenpäin meidän elämä rakentuu uudelleen, menneestä irtautuen.

Tämän illan opin sen, että vanhat motiivit ja katkeruus on lopulta jätettävä taakse. Rehellisyys on vaikeaa, mutta se tekee mahdolliseksi oikean rakkauden ja yhteisen elämän.