Painaa ja sanoa
Se “Lähetä”-nappi teatteristudion sivulla oli pieni, mutta Annikan kämmen hikoili niin kuin hän pitäisi hiiren sijaan vierasta kättä. Hakemukseen hän kirjoitti rehellisesti: “55 vuotta. Kokemusta koulun joulujuhlissa, luin vanhempainilloissa”. Kohtaan “tavoite” hän ensin näpytteli “itselle”, pyyhki pois, kirjoitti “haluan oppia puhumaan ääneen” ja vasta sitten painoi nappia.
Heti tuli sähköposti, missä oli osoite ja aika kokeilukerralle. Annika sulki läppärin, ikään kuin se voisi perua teon, ja meni keittiöön. Siellä odotti vuori tiskejä, hellalla jäähtyi keittoruoka. Automaattisesti käsi ojentui tiskiharjalle, mutta hän pysähtyi.
Myöhemmin, Annika sanoi ääneen, ja omasta äänestään tuli vähän hassu olo, aivan kuin joku olisi kuullut.
Teatteristudiosta hän ei kertonut kenellekään. Töissä tilitoimistossa riitti muutenkin höpinöitä: kuka oli sanonut mitäkin, kuka oli vilkaissut kenellekin. Kotona poika, mies, anoppi puhelimessa, kaikki tuttua ja vaativaa. Annika pelkäsi, että jos sanoisi: “Olen menossa puheilmaisukurssille”, alkaisi heti tenttaus, vitsailu tai ohjeet. Ja pahinta sääli: “No miksi ihmeessä, mitä sä sillä teet”. Sitä hän oli toistellut vuosikaudet itselleenkin.
Sovittuna iltana Annika nousi pois Helsingin metron rullaportaista ja haki pitkään oikeaa taloa, vaikka osoite oli ihan selkeä. Hän käveli rauhassa, tarkisti laukusta: henkilöllisyystodistus, vihko, vesipullo. Rappukäytävässä oli ahdasta, joku laskeutui lastenvaunujen kanssa, Annika painautui sivuun antaakseen tilaa. Sydän tykytti, kuin olisi myöhässä kirjoituskokeesta.
Studio löytyi toisesta kerroksesta oven takaa, jossa luki “Luova työpaja”. Käytävässä oli tuoleja ja seinillä vanhojen näytösten julisteita. Annika riisui takkinsa, ripusti naulaan ja katsoi peiliin ohimolla harmaa erottui liiankin hyvin, hän silitteli sitä kuin saisi sen piiloon.
Luokassa oli kymmenkunta ihmistä. Joku nauroi, toinen silmäili tulosteita. Ohjaaja, lyhyt nainen lyhyillä hiuksilla, esittäytyi: Marja-Liisa Salmi. Pyysi kaikki seisomaan rinkiin.
Tänään haetaan ääntä. Ei äänekkyyttä, vaan tukea. Hengitetään. Ja ei anteeksipyyntöjä.
“Ei anteeksipyyntöjä” osui Annikaa suoraan sydämeen. Hän huomasi olevansa jo valmis sanomaan: “Olen täällä vaan kokeilemassa vähän”, mutta ei sanonutkaan mitään, astui vain hiljaa rinkiin.
Ensimmäinen harjoitus oli simppeli: sisään, pitkä uloshengitys “ssss”, sitten “rrrr”. Annika vältteili katsekontaktia, mutta huomasi kuitenkin, että vieressä seisoi parikymppinen nainen kirkkailla kynsillä ja ylisuoralla ryhdillä, vähän kauempana kollariin pukeutunut mies, joka seisoi rennon varmasti. Annika tunsi olevansa ulkopuolinen, kuin jonkun toisen juhlissa.
Nyt jokainen sanoo nimensä ja yhden lauseen, jatkoi Marja-Liisa. Ihan minkä tahansa. Ääneen, ei kuiskaten.
Annika vuoro lähestyi. Kieli liimautui kitalakeen.
Annika, hän sanoi, ja heti jatkoi: Anteeksi, mä…
Stop, ohjaaja pysäytti lempeän tiukasti. Sitä sanaa ei käytetä tänään. Vielä kerran. Vain nimi.
Annika nielaisi.
Annika.
Ja yhtäkkiä hän kuuli: ääni ei ollutkaan niin heikko kuin hän luuli. Se oli matala, vähän käheä, mutta elävä. Se tuntui yhtä aikaa pelottavalta ja helpottavalta.
Tunnin päätteeksi Marja-Liisa tuli juttelemaan.
Tuu kurssille, hän sanoi. Sulla on sävy. Ja tapa piiloutua. Niiden kanssa tehdään töitä.
Annika nyökkäsi, kuin puhe olisi ollut jollekin toiselle. Ulkona hän otti puhelimen käteensä laittaakseen miehelle viestiä, ja mietti pitkään sanamuotoa. Sitten kirjoitti vain: “Olen myöhässä, kurssi”. Ei selityksiä.
Viikolla alkoivat säännölliset treenit. Annika tulosti sen pätkän, joka esikoiseen oli valittu: ote uudesta romaanista, lyhyt monologi naisesta, joka harjoittelee sanomaan “ei”. Hän luki sitä keittiössä, samalla kun pasta kiehui, ja aina unohti sanat tai nielaisi loput lauseesta. Hän suuttui itselleen kuin tottelemattomalle lapselle.
Mitä oot lukemassa? poika kurkkasi ovesta.
Annika säpsähti ja kiirehti laittamaan paperin pois.
Ihan työjuttuja.
Sana “työ” oli tuttu suojamuuri. Hän häpesi piilottelua, mutta myöntää oli vielä pelottavampaa.
Harjoituksissa Marja-Liisa laittoi kaikki vuoron perään mikrofonille. Se seisoi telineellä, johdolla kiinni kaiuttimeen. Annikaa pelotti mikki melkein yhtä paljon kuin ihmiset. Hän kuvitteli, että astuu, ja oma ääni lävähtää esiin, jokainen tärinä terävöityy.
Älä kurkottele mikkiä kohti, Marja-Liisa neuvoi. Anna sen tulla sun luo. Seiso ryhdissä. Hengitä selkään.
Annika kokeili. Ensin meni pieleen: hartiat nousi liikaa, hengitys katkesi. Hän kuuli vierestä nuoren naisen lukevan kuin puhuisi kaverille. Annika mietti: “Olen liian vanha. Mä olen naurettava.” Ja heti perään yritti puolustella mielessään.
Treeni-iltaa myöhemmin hänen viereensä ilmestyi kutakuinkin samanikäinen nainen harmaassa neuleessa, tukka siistillä poninhännällä.
Tulee hyviä taukoja sun tekstiin, nainen sanoi. Mä oon Pirkko. Pelkäsin ennen mikkiä, kuvittelin sen paljastavan kaiken.
Annika hymähti ensimmäistä kertaa illan aikana.
No, kyllähän se vähän paljastaakin, sanoi hiljaa.
Niin, Pirkko myönsi. Mutta ei niin kuin sitä pelkää.
He lähtivät yhtä matkaa pysäkille. Pirkko kertoi työskentelevänsä terveyskeskuksessa, tulleensa kurssille raskaan vuoden jälkeen, kun kaikki sisällä oli muuttunut veltoksi pumpuliksi. Annika kuunteli ja huomasi jonkin sisällään pehmenevän. Ei vielä ystävyyttä, mutta mahdollisuus olla hetken yhdessä.
Parin kerran päästä sattui ikävä kommentti. Annika lausui tekstinpätkäänsä, koitti pitää hengityksen. Keskellä jäi sana tulematta, jonka hän kotona osasi ulkoa, ja tuli hiljaista.
Muisti ei enää pelitä, totesi mies kollari päällä, ei kovaa, mutta kaikki kuulivat.
Annikaa poltti kasvoissa. Hän teki mieli sanoa napakasti vastaan, mutta särähti tuttu hymy kasvoille.
Joo, niinhän sitä, mutisi nopeasti.
Marja-Liisa nosti kätensä:
Käy kaikille, hän sanoi. Myös nuorille. Täällä ei kommentoida ikää. Täällä tehdään töitä.
Mies kohautti olkiaan. Annika mietti, että hymyily piikkien jälkeen oli myös osa hänen ääntään. Tai oikeastaan sen puutetta.
Kotona Annika avasi tekstin ja harjoitteli, kun mies katsoi Ylen uutisia.
Ootko menossa lausumaan runoja? mies kysyi.
Annika jähmettyi.
En. Siis… mä menin kurssille. Siellä on esiintyminen.
Mies irrotti katseensa ruudusta ja katsoi pitkään.
Esiintyminen? hän toisti, ei ivallisesti.
Annika odotti vitsiä, mutta mies vain nyökkäsi.
Jos sulla on siihen tarve, sitten mene vaan. Älä ota stressiä.
Sanat olivat tavallisia, mutta Annika tunsi kannustuksen juuri siinä mutkattomuudessa. Ei “mä olen ylpeä”, ei “sä oot rohkea” vaan lupa olla selittelemättä.
Valmistelut olivat raskaita. Annika laittoi herätyksen puoli tuntia aikaisemmaksi tehdäkseen hengitysharjoituksia ennen kuin muu perhe liikahti. Hän seisoi ikkunan edessä, kämmenet kyljillä, laski hengityksiä. Joskus yski, joskus naurahti itselleen. Vihkossa oli jo muistiinpanoja: “ei leukalukkoa”, “tauko ennen kuin sanot ‘ei'”, “katso yleisöön, älä lattiaan”.
Yhden kerran Marja-Liisa pyysi, että jokainen kuvittelee ensimmäiseen riviin jonkun, jolle aivan erityisesti haluaa tekstinsä sanoa.
Annika näki heti anoppinsa. Sitten esimiehen. Sitten itsensä, peilin kautta, sillä hymyllä, jonka taakse kaikki piilotti. Kämmenetkin alkoivat vapista.
Ei tarvitse kaikille, Marja-Liisa huomasi hänen olonsa. Valitse vain yksi. Ja puhu hänelle.
Annika valitsi itsensä. Oli outoa ja vähän pelottavaa, aivan kuin tunnustaisi olevansa myös joku ensimmäisessä rivissä.
Esityspäivä tuli liian nopeasti. Annika heräsi ennen herätyskelloa, vatsassa oli tyhjä ja kylmä. Hän hipsi keittiöön, kaatoi vettä lasiin, joi kulauksina. Teksti oli pöydällä kaksinkerroin. Hän avasi sen, silmäili ja huomasi, ettei muistanut keskikohtaa. Ei täysin unohtunut, mutta siellä oli valkea rako.
Hän istui alas, painoi kämmenet ohimoille.
“Mä en mene”, hän ajatteli. Se tuntui makealta pelastukselta. Voisi sanoa olevansa kipeä. Taikka että tuli joku hätähomma. Ei siihen kukaan kuole.
Sitten keittiöön tuli mies, unisena.
Miksi oot näin aikaisin? hän kysyi.
Annika vilkaisi miestä ja sanoi suoraan:
Pelottaa. Että unohdan.
Mies raapi päätä, nappasi paperin pöydältä.
Lue mulle, hän sanoi. Ihan miten tulee.
Annikasta oli tehdä mieli kieltäytyä, mutta hän jo seisoi ja alkoi lukea. Ääni oli hiljainen, sanat hukkuivat, välillä piti pysähtyä. Mies ei keskeyttänyt, paitsi yhdessä kohdassa, kun Annika taas alkoi pyytää anteeksi.
Sitähän siellä opetellaan pois, mies totesi.
Annika hymähti.
No näetkö, kotonakaan ei oikein suju.
Sittenhän se sujuu, mies vastasi ja antoi paperin takaisin. Kyllä sä kuitenkin meet.
Studion käytävillä esiintymistä ennen oli ahdasta. Puserruksia, varusteiden kahinaa, joku etsi viimeistä rintaneulaa, joku toisti tekstiä hiljaa. Annika piteli omaa paperiaan mapissa, ettei rutistuisi. Sormet olivat kylmät, vaikka sisällä oli lämmin.
Pirkko tuli tarjoamaan vesipulloa.
Ota hörppy. Älä lue enää, hän sanoi. Nyt on vain hengitettävä.
Annika nyökkäsi ja laski mapin laukkuun. Asetti sen tuolille seinän viereen, veti vetoketjun kiinni. Oli tärkeää tietää tarkkaan, missä tavarat ovat, että on paikka, johon voi palata.
Salissa oli reilu viisikymmentä kuulijaa. Pieni lava, musta verho, kaksi kirkasta valonheitintä valo sokaisi. Mikki keskellä. Annika meni lavan reunalle, kurkkasi yleisöön, ja heti teki mieli peruuttaa. Kasvot sulautui yhteen, mutta silti hän tunnisti pari tuttua: mies istui lähellä käytävää, poika vieressä tämä oli tullut paikalle, mikä iski oudolla sekoituksella hellyyttä ja pakokauhua.
En mä pysty, Annika kuiskasi Pirkolle.
Kyllä pystyt, Pirkko vastasi samaan sävyyn. Katso mua. Olen sivussa.
Marja-Liisa tuli ja laski kätensä Annikan olalle.
Sulla ei tarvitse olla täydellinen, hän lausui. Sun täytyy olla elävä. Mene, hengitä, sano ensimmäinen lause. Sitten se vie sut.
Annika sulki silmänsä. Suu oli kuiva, kieli tuntui muukalaiselta. Hän otti hengityksen niin kuin oli harjoitellut, ilman hartioiden nostoa, ja tunsi ilman painavan kylkiä. Taikaa ei ollut, vain fysiikkaa mutta juuri se piti kannattelemassa.
Hänet kuulutettiin. Annika astui. Lattia jalkojen alla oli tukeva ja hieman liukas. Hän käveli mikrofonille, pysähtyi kämmenmitan päähän. Valo porasi kasvoihin, sali suli hämärään ja se auttoi: vähemmän näkyviä silmiä.
Hän avasi suunsa, mutta ei saanut heti sanaa ulos. Päässä välähti tyhjyys. Hän näki eturivissä miehen, kädet sylissä, rauhallinen ilme. Näki pojan, joka katsoi häntä, ei puhelintaan. Ja tajusi: he eivät odota virheettömyyttä. He vain ovat.
Olen tottunut puhumaan hiljaa, Annika lausui ensimmäisen lauseensa. Ääni värisi, mutta kantoi.
Sitten meni omalla painollaan. Jokainen sana ei tullut sillä hetkellä kun piti, mutta lauseet seurasivat toisiaan. Yhdessä kohtaa hän sekoitti järjestyksen, sydän valahti hetkeksi, mutta Annika pysähtyi, veti henkeä, jatkoi siitä mitä muisti. Kukaan ei hätkähtänyt, ei nauranut. Salissa oli rauhallista, ja se hiljaisuus tuntui kannustavalta.
Kun vuorosanaan “ei” tuli, Annika piti tauon niin kuin oli kirjoittanut vihkoon. Eikä hymyillyt pehmentääkseen. Hän vain sanoi sen.
Lopuksi hän astui askeleen taaksepäin, muisti ettei mikkiä tarvinnut viedä takaisin, eikä käsiä piilotella. Kämmenet tärisivät, mutta hän piti ne avoinna. Kumarsi lyhyesti.
Taputukset eivät olleet raivokkaat, mutta lämpimät ja aidot. Joku sanoi “kiitos” ääneen. Annika kuuli sen selvästi, kuin sana olisi vain hänelle.
Kulisseissa hän nojasi seinään. Polvet olivat pehmeät kuin pitkän portaikon jälkeen. Pirkko rutisti nopeasti ystävän tapaan.
Sä teit sen, hän sanoi.
Annika nyökkäsi. Itkettikin, mutta kyyneliä ei tullut. Sisällä oli vain tunne, että hän oli ottanut paikan, jonka oli aina kiertänyt.
Jälkeenpäin kukin etsi takkinsa, osa jäi ottamaan kuvia. Annika meni tuolille, jonne oli jättänyt laukkunsa, tarkisti vetoketjun ja kaivoi mapin. Paperi oli kulmastaan taittunut. Hän silitti sitä hetken ja ajatteli, ettei haluakaan heittää pois. Se saa jäädä muistoksi siitä, että tämä oikeasti tapahtui.
Mies ja poika odottivat eteisessä.
Ihan jees oli, poika sanoi, yrittäen pitää kasvot vakavina, mutta silmät tuikkivat. Aika mielenkiintoista oikeesti.
Mies nyökkäsi.
Sulla oli eri ääni. Ei kuulostanut keittiöltä.
Annika naurahti lyhyesti.
Keittiössä mä aina kiirehdin, hän sanoi. Ja lisäsi, melkein pelkäämättä: Mä haluan jatkaa.
He lähtivät ulos. Annika puki takin, korjasi kaulahuivin. Vatsassa värisi, mutta se oli uudenlaista: keho muisti, että hän oli ottanut askeleen.
Seuraavana päivänä Annika tuli kurssille ennakkoon. Käytävä oli tyhjä, hän meni vastaanottopöydälle, täytti uuden lomakkeen seuraavalle tasolle. Tavoite-kohtaan hän ei jäänyt miettimään. Kirjoitti vain: “Puhua”.
Kun Marja-Liisa tuli ovesta, Annika katsoi tätä silmiin.
Jään vielä, hän sanoi.
Hyvä, ohjaaja vastasi. Ehdit valita uuden tekstin.
Annika nappasi ehdotetun mapin, puristi rintaa vasten. Mennessään luokkaan hän huomasi, ettei selitellyt mitään. Se oli pieni ja huomaamaton muutos, mutta hän kuuli sen sisällään selvempänä kuin yhdetkään aplodit.
