Toissapäivänä äitini lähti kotoa aivan kuten kaikkina muina aamuina. Hän oli aamulla lähettänyt viestin kysyäkseen, olenko syönyt aamupalaa. Vastasin: “Kyllä, jutellaan myöhemmin” ja jatkoin töitäni. Hän ei ollut sairas, ei ollut sairaalassa, ei ollut huolta, ei ollut hyvästejä. Tavallinen arki. Sellainen päivä, jonka kuvitellaan olevan merkityksetön.
Kello neljä iltapäivällä minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Se oli naapurini, joka kertoi: “Äitisi joutui onnettomuuteen.” Kysyin, missä hän on, ja sain tietää klinikan nimen. Lähdin heti. Sanottiin, että hän oli kaatunut kadulla, lyönyt päänsä, eikä häntä voitu enää auttaa. Näin ilman draamaa, ilman viimeisiä sanoja.
Ei ollut viimeisiä lauseita. Ei halauksia. Ei aikaa sanoa mitään. Istuin ja tuijotin valkoista seinää, samalla kun minulle selitettiin papereita, allekirjoituksia, käytäntöjä. Soitin veljilleni tärisevällä äänellä, ja jouduin sanomaan elämäni vaikeimman lauseen: “Äiti on poissa.”
Todellinen isku ei tullut klinikalla. Se tuli vasta, kun menin yksin hänen kotiinsa keräämään tavaroitaan. Kun avasin vaatekaapin, siellä olivat edelleen pyykkiin tarkoitetut vaatteet. Sandaalit olivat oven vieressä, kukkaro roikkui tuolin selkänojalla, ostokset puoliksi purettuina pöydällä. Kaikki oli pysähtynyt juuri siihen hetkeen, jolloin elämä lakkasi.
Otin yhden hänen puseroistaan laittaakseni sen laukkuun ja siinä hetkessä tuoksu hänen saippuastaan täytti huoneen. Jäin pusero kädessä paikoilleni, kykenemättä liikkumaan. Istuin sängylle ja katsoin pitkään lattiaa. Sisällä kuohui viha.
Sitten tulivat ne pienet asiat, jotka sattuvat eniten: automaattisesti soitat hänen numeroonsa ja muistat, ettei sitä enää ole, tulet kotiin töistä eikä kukaan kysy, oletko päässyt turvallisesti perille, kävelet hänen kodistaan ohi mutta et astu sisään. Kukaan ei valmistaudu tähän hiljaisuuteen.
Kaikki sanovat: “Näin oli tarkoitettu”, “Jumala tietää miksi”, “Nyt hän lepää.” Mutta minä en koe lepoa, vain poissaoloa. Tie katkesi yhtäkkiä, vailla lupaa, vailla varoitusta, eikä jäänyt aikaa lohduttaa sydäntäni.
Ja se on kaikkein kipeintä: ettei se ollut hyvästi. Se oli äkillinen, kylmä viilto. Elämä opettaa, että vaikka jokainen päivä tuntuu tavalliselta, koskaan ei voi tietää milloin kaikki muuttuu. Arvosta jokaista hetkeä sillä mikään ei ole itsestäänselvää.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
