Askel uuteen elämään
Aino seisoi vuokra-asuntonsa ikkunan ääressä Helsingissä ja katseli, miten keväinen sade rummutti harmaata asfalttia. Kadulla vilisi ohikulkijoita erivärisine sateenvarjoineen hehkuvan punaisia, vaaleankeltaisia, syvänsinisiä kuin tilkkutäkki, joka leijaili katujen yllä. Sade oli jatkunut jo kolmatta päivää putkeen tasaisena, harmaana, hieman lohdullisena, aivan kuin se olisi kuvastanut Ainon omaa sisintä. Kylmä tee lepäsi hänen kädessään, bergamotin tuoksu oli jo ehtinyt hiipua, jättäen jäljelle vain kitkerän vivahteen. Katse vaelteli huolettomasti muuttolaatikoihin, joita hän ei ollut vielä ehtinyt purkaa. Yhdestä pilkisti rakas yliopiston huppari, toisesta kirjanselkämykset, joita Aino oli kantanut mukanaan paikkakunnalta toiselle.
Olenko minä todella täällä? Aino mietti ja kuunteli kaupungin hälyä: raitiovaunun kolinaa, satunnaisia auton torvia, etäistä ihmisäänten huminaa. Vain kuukausi sitten hän oli juossut kiireessä Helsingin yliopiston käytävillä, ehtinyt viime tingassa luennoille, tuskastellut metrojen välillä seisoviin liukuportaisiin, juonut kahvin opiskelukavereiden kanssa Kallion tutussa kahvilassa, jossa barista osasi hänen vakitilauksensa iso suodatinkahvi ja suklaakroissant. Ja nyt Suomi, harjoittelu suuressa IT-yrityksessä, vieras tukiverkosto, vieraat kadut, joiden kyltit tuntuivat vielä oudoilta ja vieraannuttavilta.
Aino huokaisi, astui pois ikkunasta jättäen siihen käden jäljen. Työpöydällä lojui repaleinen muistivihko kehitysprojektin muistiinpanoilla sivut täynnä luonnoksia, nuolia, reunamerkintöjä sekä Helsingin kartta, johon hän oli piirtänyt merkinnät lähellä olevista kirjakaupoista, ruokakaupoista ja metroasemista. Koko hänen elämänsä oli muuttunut hetkessä
***************************
Oletko nyt ihan varma tästä? Leena-äidin ääni värisi, kun hän katseli nuoremman tyttärensä Ainon pakkaavan tavaroitaan isoon matkalaukkuun. Huoneessa vallitsi lempeä kaaos: lattioille oli levitetty laatikoita, jotkut puolitäysiä, osa nurinpäin, pöydälle oli kasattu paperipinoja muistiinpanoja, kaavakkeita, kirjeitä ja ikkunalaudalla seisoi kehystettyjä valokuvia Ainon lapsuudesta: hän polkupyörällä, polvet naarmuilla; lakkiaisissa koulukavereiden vierellä; meren rannalla jäätelö kädessä.
Kyllä, äiti, kaikki on harkittu, Aino vastasi, koettaen kuulostaa varmalta, vaikka sisimpään oli kietoutunut näkymätön pingoitus. Työsopimus on allekirjoitettu ja matkaliput ostettu. Ei tässä ole enää paluuta entiseen.
Miksi juuri nyt? Leena ei antanut periksi, ääni värähti Etkö voisi odottaa ensi kevääseen?
Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus, äiti. Aino kietoi kätensä äidin harteille, tunsi tämän hienoisen vapinan. Tällainen harjoittelu voi avata ovia, joista olet aina sanonut toivovasi, että voisin kulkea. Eikö sinä ole halunnut, että onnistun ja että voisit olla ylpeä minusta?
Juuri silloin Maija, Ainon vanhempi sisko, tuli huomaamatta paikalle ja nojasi ovenpieleen, kädet ristissä rinnalla, kasvot epävarmuuden ja ylpeyden sekoitusta. Maija oli aina ollut tuki ja turva, se joka piti kädestä ennen kokeita, lohdutti ystäväriidoissa ja antoi viisaita neuvoja.
Anna mennä, Maija totesi lempeän päättäväisesti. Tämä on hänen elämänsä ja hänen askeleensa. Ei voi ikuisesti pitää kiinni. Hän on jo aikuinen.
Kiitos, Aino hymyili kiitollisesti siskolleen ja kuiskasi: Sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.
Totuus oli, ettei Aino lähtenyt Suomesta yksin harjoittelun vuoksi. Puoli vuotta aiemmin hän oli vahingossa saanut tietää, että Petteri se sama Petteri, johon hän oli ihastunut jo lukiossa oli menossa naimisiin kollegansa Elinan kanssa.
Aino muisti tuon päivän kirkkaasti. Hän oli ehtinyt nauttimaan kahvin Porthanian lähikahvilassa ennen luentoa ja nähnyt Petterin ja Elinan ikkunapöydässä. Petteri piteli Elinan kättä, kuiskaili jotakin, ja Elina nauroi, peittäen suunsa. Kihlasormus hänen sormessaan kimalsi selvästi. Aino jähmettyi paikalleen, sydän takoi kipeästi niin että tuntui, koko kahvila kuuli sen. Kurkkuun nousi pala, hengitys ahdisti. Hän kääntyi nopeasti, ryntäsi ulos liikkeestä törmäten melkein tarjoilijaan. Sormet vapisivat, kun hän raapusti Maijalle viestin: “Se on ohi. Hän menee naimisiin.”
Samana iltana Aino lähetti Petterille viestin: “Onnea kihlauksesta! Olen tosi iloinen teidän puolestanne.” Petterin vastaus oli lyhyt “Kiitos!” ja sydänemoji, joka iski Ainon sydämeen kuin nyrkki.
Sen jälkeen Aino vältteli tapaamisia Petterin kanssa. Se oli vaikeaa he opiskelivat samassa yliopistossa, törmäsivät käytävillä, joskus joutuivat samaan seminaarityöryhmään. Joka kerta kohdatessa Aino tunsi sydämensä kääntyvän ympäri. Ilo vai tuska vai silkka ahdistus, hän ei enää tiennyt. Hän käänsi katseensa, esitti olevansa kiireinen, mutta sydän hypähti aina.
Kerran pelottava ajatus iski Ainon mieleen: jos Elina vain katoaisi, Petteri saattaisi lopulta kiinnostua hänestä. Hän säikähti itseään, etoi, istahti Töölönlahden rannalla penkille, peitti kasvonsa: “Mitä minulle tapahtuu? Tämä ei ole normaalia…”
Hän otti yhteyden anonyymisti psykologiin ja sai yksinkertaisen neuvon: päästäkseen eroon pakkomielteistä on lähdettävä kauas. Niin kauas, kuin suinkin mahdollista.
Kun harjoittelupaikka ulkomailla osui kohdalle, Aino koki sen kohtaloksi. Ja tarttui siihen välittömästi.
*******************
Lähtöpäivä tuli nopeammin kuin odotti. Saattamassa olivat kaikki: vanhemmat, Maija, opiskelukaverit, pari vanhaa ystävää. Lentokentällä oli vilskettä joku hyvästeli, toinen kiirehti, lapset juoksivat matkalaukkujen keskellä, jostain kantautui pehmeä musiikki.
Aino huomasi Petterin joukosta heti. Hän seisoi hieman syrjässä, rinnallaan Elina, vähäeleisen hermostuneena. Petterin ryhti, muuten niin itsevarma, oli kyyryllä, kädet taskuissa kuin ei olisi tietänyt minne ne laittaa. Elina selitti jotakin, viittoi käsillään, mutta Petteri vain nyökytteli mietteliäänä.
No niin, Aino, Petteri sanoi, astui lähemmäs ja halasi kömpelösti. Hänen takkinsa tuoksui tutulta hajuvedeltä. Tsemppiä matkaan. Kirjoittele ja soita, älä katoa.
Toki, Aino hymyili, yrittäen olla itkemättä. Kaikki hänen sisällään tutisi, mutta ulospäin hän ei antanut minkään näkyä.
Elinakin tuli lähemmäs:
Aino, olen niin iloinen puolestasi! Tämä on ainutkertainen kokemus. Lupaa kertoa kuulumisia minua kiinnostaa hurjasti, millaista siellä oikeasti on! Olen aina halunnut nähdä maailmaa.
Lupaan, Aino sanoi. Mutta päätti mielessään: ei videopuheluita, ei jatkuvaa viestittelyä. Näin on parempi kaikille.
Kun kuulutettiin lähtöön, Aino halasi äitiään, suuteli Maijaa, kätteli ystäviä ja astui portille. Viimeisen kerran hän kääntyi katsomaan Petteriä. Tämä seisoi edelleen kädet taskuissa ja katsoi Ainon perään. Jotakin vilahti hänen silmissään kaipuuta, haikeutta? Vai kenties vain ystävällinen hyvästijättö?
Entä jos hän sittenkin… ehti Aino ajatella. Mutta torjui ajatuksen ja käänsi selkänsä.
Nyt mennään, hän kuiskasi itselleen ja astui uuteen elämään.
Koneessa Aino avasi muistikirjansa ja kirjoitti ensimmäisen merkinnän uudessa päiväkirjassaan:
“Päivä yksi. Olen matkalla. Sydämeen sattuu, mutta tiedän tämän olevan oikea päätös. Nyt alkaa alusta. Täällä ei ole Petteriä, ei muistoja, ei kipua. Olen vain minä, ja uudet mahdollisuudet. Minä pystyn. Minun pitää.”
Hän sulki kirjan, nojasi penkkiin ja painoi silmänsä kiinni. Edessä olivat uudet kadut, kasvot, ehkä sydämenkin uusi sivu. Entinen jäi kauas sinne, missä asuivat äiti, Maija, ystävät ja Petteri. Ja jossakin syvällä Aino tiesi: tämä ei ole loppu, vaan uuden alku.
******************************
Ensikuukaudet Helsingissä olivat vaikeita. Kaikki oli vierasta: arjen rytmi, kasvot ympärillä, joiden hymy oli välillä liian kirkas, välillä etäinen. Työ tempaisi mukaansa haasteet olivat suuria, mutta antoisat. Jokainen päivä toi uuden pulman ratkottavaksi, eikä koti-ikävä saanut kovin paljon tilaa. Mutta iltaisin, pienen asunnon hiljaisuudessa, yksinäisyys nosti päätään: tyhjyys kaikui seinistä.
Eräänä iltana, pitkän työpäivän jälkeen, Aino poikkesi lähellä olevaan kahvilaan. Sisällä leijui vastajauhetun kahvin ja kardemumman tuoksu, pehmeä valo loi kotoisan tunnelman. Hän valitsi ikkunanurkkauksen ja tilasi inkiväärillä maustetun latten pieni pala tuttua, jotain kotoista.
Viereisessä pöydässä istui nuoripari, jotka nauroivat ja jakoivat toffeenmakuisen juustokakun lusikoilla. Poika supatti jotakin tytön korvaan, tämä nauroi niin että tuoli heilahti. Aino jäi tuijottamaan heidän herkkyyttään siinä oli niin paljon helppoutta ja lämpöä, että hetken aikaa tuntui kuin hän olisi ulkopuolinen satuun.
Oletpa sinä mietteliäs. Oletko uusi täällä? vieressä kysyi tarjoilija, viisissäkymmenissä oleva nainen, jolla oli lempeät silmät ja naururypyt poskilla. Hän laski kahvikupin varovasti Ainon eteen. Espresson tuoksu sekoittui kardemummaan ja lämmin siirsi Ainon kotiin päin. Uusi paikka tekee olon helposti kummitukseksi: näet kaikki, mutta kukaan ei huomaa sinua, tiedän tunteen.
Juuri siltä se tuntuu, Aino myönsi. Katselen muita ja mietin, kuinka nopeasti löytyvät ystävät, yhteisö. Minä seison vielä ulkopuolella.
Se tulee ajan kanssa, nainen sanoi ja naputteli essuaan. Perjantaisin täällä kokoontuu monikulttuurinen pöytä; pelataan lautapelejä, vaihdetaan kuulumisia. Haluaisitko tulla mukaan ensi viikolla? Lupaamme hyvän mielen!
Aino epäröi hetken ja katsoi tarjoilijan lämpimiä kasvoja, nousevaa höyryä kahvikupista, toisen pariskunnan naurua. Jotakin liikahti sisällä kuin kevätkukka lumihangen alla.
Tottahan toki! vastasi Aino. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan rinnassa sykähti lämmin toivo.
*****************************
Seuraava perjantai koitti nopeasti. Aino saapui kahvilaan aikaisin, sydämenlyönnit nopeina, kurkku kuivana. Pitkän pöydän ympärillä istui jo muutama osallistuja joku availi lautapelilaatikoita, joku kaatoi irtoteet isoon pannuunsa. Ilmassa leijui ystävällinen uteliaisuus, ja Aino pysähtyi hetkeksi kynnykselle.
Hei, uusi kasvo! tervehti iloinen, vaalea nuorimies Lehti-paita päällä. Hän nousi ja kätteli. Mä oon Otto, tossa on Eevi, tuo tuossa on Vertti, siinä Lotta…
Aino kuuli uusia nimiä, jotka ensin sekoittuivat, mutta pian sointuivat läheisiksi. He nauroivat Oton vitsille, väittelivät Vertin kanssa peleistä, jakoivat tarinoita. Eevi kysyi uteliaasti Pohjanmaan opiskeluvuosista, Lotta kertoi omista kokemuksistaan yliopistolla. Peli-illat toivat ihmiset lähelle toisiaan, eikä Aino enää tuntenut oloaan yksinäiseksi.
Ajan kanssa Aino huomasi, ettei Petteri enää vallannut ajatuksia yhtä usein. Vielä hetki sitten hän olisi yöllä herännyt ajattelemaan heidän lapsuuden kommelluksiaan juoksua luokkakaverien kanssa sateessa, riitoja levysoittimesta, Petterin ikuista pop-rock-väittelyä. Nyt ne olivat vain muistoja kauniita, mutta kivuttomia, kuin vanhat albumikuvat.
***********************
Eräänä iltana, vanhoja valokuvia selatessa, Ainon katse pysähtyi otokseen Petteristä ja hänestä yhdessä. Koulun kevätjuhlassa he nauroivat, Petteri näytti kieltä ja Aino tekeytyi potkaisevansa. Auringonvalo kirkasti heidän kasvonsa, taustalla värikkäät ilmapallot ja hymyilevät luokkatoverit.
Onpa hullua miksi minä näin paljon kärsin? Aino mietti. Eihän se ollut mitään muuta kuin ystävyyttä.
Hän avasi viestittimen ja kirjoitti lyhyen viestin:
Petteri hei! Miten menee? Toivottavasti häät sujuivat mainiosti. Välitä Elinalle myös onnittelut.
Vastaus tuli miltei heti:
Aino! Ihana kuulla susta! Häät meni tosi hyvin, Elina näyttää kuvia vieraille edelleen. Mitä kuuluu? Kerro ihmeessä töistä ja Helsingistä kaipaan meidän juttutuokioita!
Aino hymyili, aloitti pitkän vastauksen. Nyt sanat tulivat helposti kuin lupa uudelle alulle ystävyydessä. Hän kuvaili harjoitteluaan, uusia ihmisiä, miten oli kerran kumonnut mustikkamehupullon lattialle luullen sitä vesipulloksi. Petteri vastasi heti, lisäsi omat vitsinsä ja muistot yhteisistä vuosista.
*************************
Aikaa kului. Aino oppi tuntemaan kaupungin kuin kotinsa missä leipomoissa tuoksui tuorein ruisleipä, mikä puisto oli parhaimmillaan aamukävelyille, missä kahvilassa oli viehättävin näkymä Töölönlahdelle. Muutamasta uudesta tuttavasta oli tullut ystäviä, joiden kanssa viikonloppuisin mentiin elokuviin tai kävelylle vanhoille satamakortteleille. Töissä pomo kiitti julkisesti Ainon aktiivisuutta ja kollegat hymyilivät; ensimmäistä kertaa Aino todella koki kuuluvansa johonkin.
Eräänä päivänä Otto ehdotti:
Kuule, lähdetäänkö viikonloppuna mökille? Järvi on kauneimmillaan nyt, voidaan grillata makkaraa, kävellä metsässä ja ottaa kitara mukaan laulettavaksi. Eevi ja Vertti lähtee myös.
Kuulostaa aivan ihanalta! ilostui Aino ja silmät säihkyivät odotuksesta.
Kun hän kertoi suunnitelmasta Maijalle videopuhelun kautta, sisko katsoi pitkään ja sanoi:
Sä olet muuttunut. Katseessasi on nyt jotain uutta iloa, jota ei ennen lähtöä näkynyt.
Tiedätkö, Aino sanoi mietteliäästi, katsellen ulos kaduille, joissa kulki koiria ulkoiluttavia ihmisiä, olen vihdoin ymmärtänyt jotain. Minun tunteeni Petteriä kohtaan eivät olleet rakkautta. Kiintymystä, hyvän ystävän pelkoa menettämisestä, ehkä. Mutta en ole häntä menettänyt olemme löytäneet uuden tavan olla yhteydessä, ja se riittää minulle.
Maija hymyili, hänen katseessaan oli ylpeyttä.
Sinä olet aina ollut vahva. Ei elämän tarvitse pyöriä yhden ihmisen ympärillä. Onni kuuluu sinulle.
Viikonloppuna ystäväporukka ajoi mökille järven rannalle. Sää oli täydellinen aurinko paistoi, kuusimetsä tuoksui, linnut lauloivat. Aino kulki polkua pitkin Oton kanssa, kuunteli tämän tarinoita järvien kalastuspaikoista ja huomasi ensi kertaa elinvoiman palautuneen. Tuuli tarttui hiuksiin, poskilla väreili todellinen, pakottamaton hymy.
Olet tuonut iloa meidän porukkaan, Otto totesi, kun he istuivat kallion reunalla järven välkkyessä. Olen iloinen että tulit silloin mukaan peli-iltaan.
Aino punastui, sisällä levisi lämmin kiitollisuus:
Kiitos, minusta tuntuu samalta. Olette melkein kuin perhe minulle täällä.
Illalla, kun oli aika palata kotiin, Eevi tuli vielä sanomaan:
Olet muuttunut näiden kuukausien aikana, Aino. Alussa olit vähän sulkeutunut, etkä oikein uskonut kuuluvasi joukkoon. Nyt näytät olla oma itsesi iloinen, avoin, vahva. Se on ihanaa! Sä säteilet.
Aino rutisti ystäväänsä, kyyneleet kihoilivat silmänurkkiin mutta ne olivat kiitollisuuden, eivät surun kyyneleitä.
Kiitos, Eevi, kuiskasi Aino. Ilman teitä olisin yhä istunut iltaisin yksin kotona ja katsonut sateista ikkunaa.
Eevi puristi hänen kättään lempeästi:
Sitä varten ystävät ovat että nostavat ja tuovat valoa.
**************************
Illalla Aino avasi koneensa ja soitti äidille ja Maijalle. Ruudulla tutut kasvot: äiti kukkakuvioisessa aamutakissaan, Maija lempiyhtyeensä collegepaita päällä.
No, kerro! Maija huudahti. Miten meni mökkireissu?
Ihanaa, Aino hymyili, asettui mukavasti sohvalle. Paistoimme makkaraa, lauloimme tulen äärellä ja kävelimme pitkin rantaa. Otto näytti paikan, jossa metsän halki vanhan kansan mukaan asui ennen jättiläisiä. Ja Eevi melkein putosi järveen yrittäessään kuvata lintua.
Äidin kasvoilla oli lempeä hymy, mutta ääni värähti:
Rakas, oletko onnellinen? Ihan oikeasti?
Aino pysähtyi, sulki silmänsä ja palasi niihin hetkiin mökillä ystävien nauruun, kesätuulen tuoksuun, vapauden tunteeseen. Muisti, miten Otto oli pyytänyt potkimaan jalkapalloa rannalla, ja miten hän oli unohtanut kaiken ujoutensa nauraessaan ja juostessaan.
Olen, äiti. Oikeasti. En enää pelkää tulevaa. Uskon, että haluan jäädä tänne ehkä käyn Suomessa vain vierailulla jatkossa.
Maija heitti kädet ilmaan:
Jes, tiesin että susta löytyy tämä!
Äiti pyyhkäisi silmäänsä:
Hyvä, rakkain. Pääasia että olet onnellinen.
********************
Seuraavana päivänä Aino kirjoitti Petterille pitkän kirjeen. Hän kertoi, miten kivuliasta kaikki oli ollut miten oli sekoittanut ystävyyden rakkauteen, pelännyt omia tunteitaan ja antanut niiden hallita elämäänsä. Hän kuvaili uusia ystäviä, kuinka oli hitaasti päästänyt irti menneestä ja avannut sydämensä uudelle. Lopuksi hän kirjoitti:
“Kiitos ystävyydestäsi vuosien varrella. Nyt osaan taas arvostaa sitä. En enää näe sinussa jotakuta, mitä et koskaan ollut täydellistä ihastusta. Näen sinut sellaisena kuin olet: ystävällinen, hauska, välillä vähän höpsö, mutta niin luotettava. Olen iloinen, että olemme ystäviä taas.”
Vastaus tuli pian:
Aino, kiitos kun kerroit näin avoimesti. En olisi koskaan arvannut, että sinulla oli niin raskasta. Mutta olet oikeassa meidän ystävyys on tärkeämpää kuin mikään muu. Pidetään siitä huolta!
Aino nojasi kirjoituspöytäänsä ja huokaisi syvään. Rinnassa ei enää enää painanut menetys, vaan ilo ja keveys. Hän katsoi ikkunasta ulos kevätaurinko paistoi kirkkaasti ja kadulla joku nauroi. Pöydällä lojui Eevin lähettämä kortti Tervetuloa perheeseen! ja piirros hassusta oravasta silmälaseissa.
Tässä on uusi elämäni, Aino ajatteli. Ja se on kaunis.Aino nousi ylös, käveli aidosti hymyillen ikkunan luo. Valtavat, valoisat pilvet liikkuivat kevään taivaalla, ja kaupunki loisti uusissa väreissä ei enää harmaana, vaan lupauksena jostakin, mitä hän oli vihdoin alkanut rakentaa itselleen. Hän tiesi nyt, että elämä ei odottanut lupaa kääntyä uuteen suuntaan; joskus se vaati vain rohkeuden ottaa ensimmäinen askel, päästää irti ja uskaltaa kohdata oman mielen hämärät kolkat.
Tulevaisuus ei tuntunut enää pelottavalta, vain kirjoittamattomalta sivulta päiväkirjassa ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan Aino halusi täyttää sen naurulla, yllätyksillä, ystävyyksillä ja omilla unelmillaan. Hän painoi kätensä lasiin, katsoi kadulle, missä tuntematon pieni tyttö hyppi iloisesti sadepulkan kanssa, äitinsä perässä, eikä voinut olla hymyilemättä leveästi. Ehkä juuri tällaisista hetkistä syntyi se onni, jota oli etsinyt: rohkeudesta tarttua arkeen uudella tavalla, avata sydän maailmalle, vaikka se joskus olisi sattunutkin.
Aino veti syvään henkeä, avasi oven ja lähti ulos keväiseen kaupunkiin uuteen elämään, joka viimein tuntui ihan omalta.
