Askel askeleelta
Oletko kotona? kysyi Antti lyhyesti, kun soitti vaimolleen lounastauolla.
Olen, vastasi Aino yhtä lyhyesti, katsettaan nostamatta ruudulta. Vanhalla televisioruudulla kärsi taas romanttisen elokuvan sankaritar kyyneleitä, vapisevia huulia, jäähyväissanoja. Aino ei edes muistanut tämän naisen nimeä, vaikka oli nähnyt elokuvan jo toistamiseen, jos ei useammin.
Viimeiset kaksi kuukautta olivat sulautuneet yhdeksi päättymättömäksi harmaaksi päiväksi. Aika oli kadottanut rajansa: aamu muuttui huomaamatta illaksi, ja illat hajosivat unettomiin öihin. Vain hetki sitten hän oli vielä onnellinen!
Kaikki oli saanut alkunsa iloisesta uutisesta hän ja Antti odottivat lasta. Tämä olisi ollut heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa, pitkään toivottu, sydämen pohjasta kaivattu. Kuinka monta kertaa he olivatkaan vaeltaneet yhdessä lääkäriltä toiselle, suorittaneet testejä, jännittäneet seuraavaa käyntiä, tarttuneet toiveeseen jokaisesta lääkärin sanasta! Jokainen negatiivinen testi oli pieni isku, jokainen ei vielä syy hiljaisiin kyyneleisiin tyynyliinan sisällä.
Ja sitten vihdoin kaksi viivaa testissä! Aino muistaa tuon hetken niin tarkasti: miten vapisevin käsin nosti testin, miten ei uskonut silmiään ja teki vielä kaksi uutta, miten juoksi Antin luo kykenemättä sanomaan sanaakaan, näytti vain tulokset. Antin kasvoille levisi sellainen hymy, että Ainonkin oli vaikea hengittää.
He alkoivat suunnitella tulevaa. He kuvittelivat itsensä vanhemmiksi… Siinä he valitsivat pinnasänkyä Iso Omenan lastenhuoneessa kiistelivät väristä, silittelivät puun sileyttä, näkivät jo mielessään lapsen nukkumassa tuossa pienessä pesässä. Siinä he kävelivät puistossa lämpimänä syyspäivänä: Antti työnsi vaunuja, Aino käveli vieressä ja kurkkasi välillä lapsen luo, vain varmistaakseen tämä on totta, heidän lapsensa tuhistaa peiton alla. Ja myöhemmin ensimmäinen äiti, epävarma, hiljainen, joka saa sydämen pysähtymään ja silmät kostumaan ilosta
Nyt kaikki nuo haaveet tuntuivat kaukaisilta, aivan kuin ne olisi kerrottu jossain vieraassa elämässä. Televisio välkytti valoaan, vieraat ihmiset kokivat draamojaan, mutta Aino istui hämärässä olohuoneessa, polvet sylissä, aavemainen väsymys olkapäillä raskaana.
Kaikki romahti yhdeksännellä raskausviikolla. Ensin tuli kipu terävä ja pelottava, sellainen joka vei hengityksen. Aino yrittikin vakuutella itselleen, että kyseessä oli vain kivulias supistus ja kohta helpottaa, mutta kipu vaan paheni. Antti, nähtyään Ainon kalpeat kasvot ja vapisevat kädet, soitti heti ambulanssin. Matkalla hän puristi Antin kättä niin lujasti, että Anttiin jäi kämmeniin jäljet hänen kynsistään.
Sairaala. Valkoiset seinät, kirkas valo, kiireiset askeleet. Lääkärit puhuivat, tutkivat, antoivat lääkkeitä Aino muistaa vain irrallisia sanoja: yritetään mahdollisuus… ikävä kyllä. Sitten lopulta, hiljaisesti mutta varmasti: emme voineet pelastaa. Kaksi sanaa, joiden jälkeen mikään ei enää ollut ennallaan. Heillä oli jo olemassa nimi valittuna, he olivat löytäneet täydellisen sängyn, tilanneet osan kalusteistakin lastenhuoneeseen Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin?
Lääkärit olivat kärsivällisiä selittivät, kuinka näin saattoi käydä, ettei vika ollut hänen, että joskus keho vain hylkää raskauden tuntemattomista syistä. He puhuivat toipumisesta, ajasta, mahdollisuuksista uusiin lapsiin. Mutta miten siihen totut siihen tunteeseen, että sisälläsi ei enää kasva se pienen pieni elämä, jonka vuoksi olit ehtinyt jo rakentaa pilvilinnoja ja nimetä syntymättömän lapsen? Miten hyväksyä, että haaveet, jotka olivat vain hetki sitten niin konkreettisia, muuttuivat tomuksi käsissä?
Aino lakkasi poistumasta kotoaan. Ensin kyse oli vain haluttomuudesta sitten siitä tuli tapa. Kokkaaminen? Miksi, kun ruoka ei maistu miltään, jokainen suupala on kuin kuiva hiekka. Siivoaminen? Kuka välittää, pölystä hyllyillä? Hän makasi päivät pitkät sohvalla, vilttiin kääriytyneenä, katsoi surullisia elokuvia ei niinkään siksi, että pitäisi niistä, vaan koska niiden tuska tuntui tutulta ja ymmärrettävältä. Joskus hän itki hiljaa, joskus nyyhkytti ääneen, kunnes kyyneleet loppuivat. Joskus hän nukahti kylpytakki päällä, hiukset selvittämättä, kasvot pesemättä. Hän heräsi, tarttui kaukosäätimeen ja laittoi seuraavan elokuvan uuden tarinan, uuden surun, joka vei pois omista ajatuksista.
Kotityöt kasvoivat ahdistavaksi möykyksi, jonka olemassaolo vain ärsytti häntä. Likaiset pyykit kerääntyivät nurkkaan, laskut ja kirjeet lojui pitkin pöytää, kukat ikkunalaudalla kuihtuivat. Hän huomasi kaiken tämän, mutta voimia tehdä mitään asialle ei vain ollut. Kaikki tuntui merkityksettömältä.
Sitten tänään Antin soitto.
Kohta joku tulee, avaa ovi ja päästä hänet sisään, ohjeisti Antti rauhallisella äänellä.
Kuka tulee? Aino kysyi, kulmat kurtussa. Mihin hän vieraita kaipasi? Hän ei halua nähdä ketään!
Ei väliä. Avaa vaan, Antti sanoi hiljaa ja sulki puhelimen.
Aino jäi tuijottamaan mustaa näyttöä. Hän olisi halunnut kysyä lisää kuka nainen, miksi hän tulee, miksei Antti selitä tarkemmin mutta oli jo myöhäistä.
Hän laski puhelimen sohvalle. Kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen kipuun, jonka kanssa hän eli. Hän nojasi selkänsä sohvan selkänojaan, tuijotti kattoon. Jossain seinän takana naapurin lapset laittoivat musiikkia, ulkona autoja huristi kadulla. Kaikki jatkui, paitsi hänelle aika oli pysähtynyt.
Kymmenen minuutin päästä ovikello soi terävästi, rikkoen hänen puoliksi valveilla olevan sumunsa. Hän säpsähti, räpäytti silmiään, yritti miettiä, mistä ääni tuli. Kello soi uudestaan vaativana, päättäväisenä. Hän nousi vaivalloisesti, jalat raskaina kuin vieraat. Puki kulahtaneen aamutakin ja laahusti eteiseen.
Ovin takana seisoi noin viisikymppinen nainen. Lämmin, hieman väsynyt katse, leveä hymy, joka tuntui liian kirkkaalta tässä harmaassa kodissa. Suureen laukkuun kolahtelivat siivousvälineet.
Hei! Olen Marja, siivouspalvelusta. Miehesi pyysi minua tulemaan, nainen tokaisi pirteästi, mutta ei liian päällekäyvästi, kuin olisi tottunut kohtaamaan monenlaisia ihmisiä.
Aino perääntyi hiljaa, päästi naisen sisään. Hän ei jaksanut kysyä mitään tai vastustella, ei edes teeskennellä kohteliaisuutta. Hän vain astui syrjään, puristi aamutakkinsa helmaa, katse tyhjänä.
Marja ryhtyi heti tarkastelemaan asuntoa varmoin ottein, ei tuomitsevasti vaan tottuneella ammattilaisuuden rauhalla. Hän pyöritteli päätään, nyökkäsi itsekseen.
Kyllä tässä hommaa riittää, mutta älä huoli, kyllä saadaan järjestykseen! hän tokaisi ja alkoi laittaa hanskoja käteen, otti tiskiaineita ja rättejä laukustaan. Lepää sinä, minä hoidan tämän. Parin tunnin päästä täällä tuoksuu puhdas, huomaat kyllä!
Aino ei vastannut. Hän jäi vain seisomaan, katsellen välinpitämättömästi, kun vieras nainen määräili heidän kodissaan siellä missä viime viikkoina oli vallinnut vain hiljaisuus ja sotku. Mitään ärtymystä, tai edes uteliaisuutta, hän ei tuntenut vain syvää, turruttavaa välinpitämättömyyttä.
Aino palasi sohvalle, mutta elokuva ei enää kiinnostanut. Ruudulla pyöri draamaa, mutta keittiöstä kaikui veden lorinaa, astioiden kalinaa, ja Marja hyräili hiljaa jotain iloista vanhaa valssia. Hänestä tuntui, että joku tunkeutui hänen varjoiseen suruunsa. Mutta vähitellen äänet muuttuivat ne eivät enää olleet häiritseviä vaan muuttuivat lempeäksi, arkiseksi taustaksi. Aino nukahti ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen unensa oli levollista, ilman synkkiä painajaisia, jotka muuten herättivät hänet öisin.
Iltaan mennessä koti kiilsi siisteyttä. Marja oli ahkera: pinnat kiiltelivät, ilma tuoksui puhtaalta, ja ikkunat päästivät sisään niin paljon valoa, että Aino siristi silmiään. Hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt kotiaan näin kirkkaana, eloisana. Kuin joku olisi pyyhkinyt harmaan pölyn, joka oli peittänyt niin huonekalut kuin hänen mieltäänkin.
Marja jätti jälkeensä puhtauden ja järjestyksen tuoksun, moikkasi lämpimästi ja lupasi palata ensi viikolla. Aino jäi istumaan sohvalla ja tuijotti koristeellista järjestystä. Hän silitti sormella pöytää, kosketti maljakon pestyä pintaa, hengitti kukkaistuoksua. Se tuntui hyvältä
Ovikello soi uudestaan. Aino säpsähti koko päivän hiljaisuuden jälkeen ääni tuntui vieraalta. Hän nousi hitaasti, avasi oven. Antti seisoi ovella, kädessään iso, höyryävä rasia.
Toitin sinulle lihapullakeittoa, hän sanoi ja toi säiliön pöydälle. Hänen äänensä oli pehmeä, kuin erityisen hellä, sellainen huolenpito, jonka Aino tunnisti Antista enemmän teoissa kuin sanoissa. Ja krabisalaattiakin, tiesin että se on sun herkkua.
Aino katsoi miestä pitkään. Silmissä polttelivat kyyneleet ehkä väsymyksestä, ehkä hellyydestä, ehkä jostakin uudesta tunteesta, joka arasti alkoi kasvaa. Hän ei tiennyt oliko se helpotusta, kiitollisuutta vai aavistus toivoa.
Kiitos, hän kuiskasi, ja ääni petti pitkästä hiljaisuudesta.
Syö heti kun on lämmintä, Antti hymyili lempeästi, istui viereen, ei täyttänyt hiljaisuutta turhilla sanoilla. Ja tiedätkö sinun ei tarvitse enää murehtia siivouksesta tai ruoanlaitosta. Pidän huolen kaikesta.
Sanat leijuivat ilmassa, antoivat huoneelle uutta merkitystä. Aino katsoi keittopurkkia, siistiä salaattirasiaa, kiiltäviä pintoja ympärillään ja ensimmäistä kertaa viikkoihin hänestä tuntui, ettei ehkä ollut aivan yksin kivussaan, että joku kantoi kanssaan kuormaa.
Niin alkoi hänen hidas paluunsa elämään ei äkillinen, vaan vähittäinen, askel kerrallaan. Ensimmäiseksi tuli keiton lämpö käsissä, sitten se, että ruoka alkoi maistua, sitten ajatus: ehkä huomenna jaksaa avata verhot ja päästää enemmän valoa sisään.
Joka ilta Antti toi kotiin valmista ruokaa huomasi mitä Aino söi mielellään, välillä yllätti ihan uudella. Kerran se oli täyteläinen lohikeitto, joskus uunibroileria kasviksilla, joskus hän ajoi toisen kaupunginosan pikkuleipomoon hakemaan Ainon suosikkivadelmakakkua.
Maista, tämä on hyvää, hän sanoi laittaessaan astiat pöytään. Kysyin Annelta, hän sanoi, että tätä söit lapsena usein.
Aino söi aluksi koneellisesti, ilman makua. Mutta vähitellen ruoka alkoi taas tuoda iloa ensin vain nälän tunnetta, sitten pientä nautintoa, kerran jopa hymyn, kun tuttu lapsuuden tuoksu palasi mieleen.
Joka viikko Marja, siivooja, saapui iloisesti puunaten, tarinoiden samalla pikkujuttuja arjestaan lapsenlapsesta, joka oli onnistunut kaatamaan mehun lattialle, tai asiakkaasta, jonka koira varasti imurin letkun. Hän jutteli, kysyi kuulumiset, ei tunkeilevasti vaan juuri sopivasti.
Tiedätkös, Marja mainitsi yhtenä päivänä ikkunaa pestessään elämä on vähän kuin siivous. Kaikki tuntuu sekavalta ja ylivoimaiselta, kunnes aloittaa pienestä kohta huomaat että on valoisampaa.
Aino kuunteli, nyökkäsi, joskus vastasi muutamalla sanalla. Marjan käynnit muodostuivat tasaisesti turvalliseksi rutiiniksi.
Kahden viikon päästä Antti asteli olohuoneeseen silmissään jännä tuike.
Huomenna sulle tulee kotiin kynsihoitaja. Ei tarvitse lähteä minnekään, hän kertoi ja istahti sohvan reunalle.
Miksi ihmeessä? Aino kohotti kulmiaan, kirja, jota hän oli selaillut, kädessä.
Siksi, että ansaitset hellimistä. Ja kauneutta, Antti vastasi yksinkertaisesti, katseessa lämpöä.
Kynsihuoltaja oli nuori nainen, hiljainen ja taitava. Hän ei kiirehtinyt, ei kysellyt liikoja, mutta ei myöskään ollut täysin hiljaa. Hän kertoi uusista väreistä ja muotivirtauksista, puhui arkipäivän jutuista, loi pehmeän, vaarattoman tilan. Käden kylpy, rasvojen tuoksu, hierovan sormen lämpö Aino antoi itselleen luvan vain olla, unohtaa kaiken hetkeksi.
Seuraavana päivänä ovelle ilmestyi kampaaja. Aino hämmentyi. Antti selitti pian:
Ajattelin, että ehkä haluaisit muutoksen. Jos et hän lähtee. Halusin vain antaa sinulle mahdollisuuden.
Aino istui peilin edessä, pää hiukan kumarassa, sormet hiuksissaan. Hiukset olivat menettäneet kiillon ja roikkuivat latteina. Kuukauden hän ei ollut juuri niihin koskenut vain sitonut niskanutturalle. Peilikuvassa oli tuttu, mutta vieras nainen.
Jotain liikahti syvällä sisällä. Ei vielä päätös, vaan pieni aavistus kiinnostuksesta. Hän katsoi kampaajaa, joka odotti rauhallisena.
Leikataan lyhyeksi, Aino sanoi yllättävän päättäväisesti, aivan kuin päätöstä olisi odotettu kauan.
Kampaaja nyökkäsi lempeästi, alkoi leikata taitavasti. Hiusten latvat tippuivat lattialle, askel askeleelta peiliin ilmestyi uusi ilme. Lopulta lyhyt polkka kehysti kasvot, toi niille avoimuutta. Aino silitti kättä hiusten yli outoa, mutta hyvältä tuntuvaa. Kevyempää, ei vain päässä, vaan rinnassa.
Sopiiko? kampaaja kysyi pakaten välineitään.
Aino nyökkäsi.
Kiitos.
Kun kampaaja oli lähtenyt, Antti astui huoneeseen ja pysähtyi oven suuhun. Hymy.
Sopii sulle todella.
Aino tiesi, että Antti oli aina rakastanut hänen pitkiä hiuksiaan. Mutta tämän katseessa ei ollut katumusta vain aitoa kannustusta.
Oikeastiko? hän kuiskasi epäuskoisena.
Oikeasti, Antti vakuutti ja tuli lähemmäs. Näytät… elävältä.
Nuo sanat tuntuivat uudenlaiselta toivolta.
Viikot kuluivat. Suru ei kadonnut, muisto menetetystä lapsesta ei haihtunut, mutta se ei enää ollut kaiken täyttävä pimeys pikemminkin hiljainen, lempeä suru. Se muistutti siitä, että kyky rakastaa, unelmoida ja tuntea oli yhä olemassa.
Joskus Aino seisoi pitkään ikkunassa, katsoen kun pihalla leikki lapsia, naapurit ulkoiluttivat koiria, syksyn ruska värjäsi puut. Hän huomasi, että sisällä kasvoi jotain hiljaa, varmoin juurin ei korvike menetykselle, vaan uudenlaista elämää, jossa oli tilaa sekä surulle, että toivolle ja pienille iloille, jotka hän oli melkein unohtanut.
Eräänä aamuna Aino heräsi ilman herätyskelloa, ilman pakkoa vain siksi, että tunsi halua tehdä jotain. Aluksi epätodellinen tunne ei pakkoa, ei velvollisuutta, vain uteliaisuus. Hän makasi hetken ja tajusi: hän todella halusi nousta, tehdä jotain tavallista, sitä mitä ennen pidettiin itsestäänselvänä.
Hän veti ylleen tutun harmaan poolopaidan, jonka äiti oli antanut edellisenä jouluna. Kangas tuntui mukavalta ihoa vasten. Hän kulki kodin halki, pysähtyi ikkunaan katsomaan heräävää pihaa ja suuntasi sitten keittiöön.
Jääkaapista löytyi tuoreita herkkusieniä, smetanaa ja persiljaa. Sisällä välähti: Sienikeitto. Antti tykkää siitä. Hän keräsi ainekset pöydälle, huuhteli sieniä, leikkasi, kuullotti sipulin, lisäsi tuoksuvat yrtit. Tekeminen tuntui ensin vieraalta, sitten helpommalta. Tuoksu levisi kotiin ja täytti sen kodikkaalla lämmöllä.
Kun Antti saapui töistä, hän pysähtyi keittiön ovelle. Ilmassa leijui tuttu tuoksu.
Mitä täällä tuoksuu? hän kysyi.
Sienikeittoa. Sun suosikkia, Aino vastasi ja kääntyi hymyillen. Ei pakotettua hymyä, vaan oikea, lämmin, silmät hieman kiiltäen. Tein itse.
Antti tuli lähelle, kietoi kätensä hänen ympärilleen. Ei sanonut heti mitään vain hengitti hetken yhteistä hetkeä.
Kiitos, hän kuiskasi, ja siinä sanassa oli paljon enemmän kuin vain kiitos ruoasta.
Sinä iltana he söivät yhdessä, pöytäliina siistinä, keitto yhtä täyteläistä kuin ennen. Antti söi hitaasti, maistellen, katsoi Ainoa rauhallisin silmin Aino söi myös, rauhassa, tyytyväisenä.
Kun teehen siirryttiin, Aino laski kupin alas pöytään ja sanoi hiljaa:
Tiedätkö mitä olen oppinut?
Antti nosti katseen, antoi aikaa sanoille.
Mitä?
Sinä annoit minun surra. Et hoputtanut eteenpäin, et yrittänyt hukuttaa surua sanoihin. Sinä vaan olit, teit sen, mitä pystyi. Siksi mä olen tässä nyt.
Ainon ääni oli tasainen siinä kuului kauan vaiennut syvyys.
Antti tarttui hänen käteensä. Sormet hieman vapisivat, mutta katse ei liikkunut pois.
Halusin vain, että tiedät: et ole yksin. Ja että rakastan sinua missä tahansa olotilassa, missä tahansa kampauksessa, millä tahansa tuulella.
Kyyneleet nousivat taas silmiin, mutta eivät enää polttaneet epätoivosta vaan kiitosmielellä. Hän puristi miehen kättä takaisin kosketuksessa oli enemmän kuin sanoissa.
Siitä lähtien Aino alkoi rakentaa arkea pala palalta. Jokainen askel vaikutti ensin raskaalta, mutta hän ei kiirehtinyt. Hän kuunteli itseään, teki sen mitä jaksoi.
Ensimmäisena ruoanlaitto ei vain syömisen vuoksi vaan ilon vuoksi. Hän valitsi reseptejä, haki ainesta torilta, laittoi taustalle radion vanhoja suomalaisia lauluja ja kokkasi. Joskus keitos epäonnistui, mutta Antti söi aina kiitollisena, lisäsi:
Olen kaivannut sun ruokaa.
Pikkuhiljaa Aino otti myös enemmän kotitöitä vastaan ei paljon kerralla, vain vähän. Hän jaksoi tiskata illalla, pyyhkäistä pöytäliinan, vaihtaa kukille veden. Antti yritti edelleen auttaa mahdollisimman paljon: hävitti roskat, imuroi, laittoi pyykit. Nyt Aino saattoi kuitenkin ehdottaa: Minä pesen tänään lattiat tai Mä teen aamupalan eikä se enää ollut ylipääsemättömän vaikeaa.
Parin viikon päästä hän rohkaistui kunnon kävelyille ensin lyhyelle kierrokselle korttelissa, sitten puistoon. Hän huomasi luonnon muutokset: ensimmäiset keltaiset lehdet, viileän auringon, lintuparvet. Kävelyt olivat hänen meditaationsa askeleet, hengitys, kaupungin äänet auttoivat palaamaan tähän hetkeen.
Sitten ystävät ensin puhelut, sitten kahvilat. Kaverit eivät painostaneet, eivät kyselleet liikaa, olivat vain läsnä. Arkipäivän höpinää, elokuvia, työpaikan sattumia ja niiden myötä Aino huomasi voivansa taas nauraa, olla kiinnostunut muista, kuulua joukkoon.
Tärkeintä kuitenkin oli, että hän alkoi taas aidosti huolehtia Antista. Nyt hän halusi tehdä Antin lempiruokia, koska se toi iloa. Hän saattoi vastata oven avauksen jälkeen aidolla hymyllä, kysyi päivän kulusta ja kuunteli todella.
Eräänä iltana he istuivat sohvalla, syksyinen sade ropisi ikkunaan, pöydällä jäähtyi teekuppi. Aino piirsi luonnoslehtiöön. Hän painautui Antin kainaloon ja sanoi hiljaa:
Kiitos. Kaikesta.
Antti ei vastannut heti. Painoi suukon Ainon päähän ja veti tämän lähemmäs.
Minä kiitän että sinä palasit.
Niin he istuivat, kuuntelivat sadepisaroiden rytmiä, kellon tikitystä, sydäntensä tasaista sykettä. Elämä jatkui surun, toivon ja rakkauden kera, joka osoittautui kestävämmäksi kuin kumpikaan oli kuvitellut.
