Askel alttarille
Sini seisoi peilin edessä omassa huoneessaan, eikä voinut olla ihailematta itseään. Hän pyörähti hitaasti puolelta toiselle, silmäili heijastustaan, ja kasvoille levisi leveä, onnellinen hymy. Hääpuku juuri se oikea laskeutui pehmeästi vartalonmyötäisesti, ja runsas helma heilahteli jokaisella liikkeellä. Sini nosti välillä helmaa, välillä laski sen, kuvitteli itsensä kävelemään kohti alttaria.
Ovenpielessä ilmestyi Veera, isosisko. Hän nojautui karmiin, risti kätensä rinnalleen ja seurasi Siniä hyväntahtoisesti hymyillen.
Oot sä kyllä kaunis, ei siinä mitään, Veera sanoi lopulta, naurua äänessään. Mutta sulle tarvitaan kyllä toinenkin mekko. Et sä koko päivää ja iltaa tuossa muhkeudessa jaksa. Kuvittele nyt: juhlapöytä, tanssit, vieraat ja sinä siinä rakennelmassa, jossa ei kunnolla edes liiku!
Sini pysähtyi ja katsoi tarkemmin peilikuvaansa. Siskon sanat pysäyttivät, ja hän mietti. Totta, miksi hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi? Puku oli täydellinen viralliseen seremoniaan ja valokuvaukseen juuri sellainen kuin hän oli haaveillut: elegantti, juhlava, todella häämekko. Mutta ehkä illan iloihin ja tansseihin sopisi jotain helpompaa? Vaikkapa polvipituinen, kevyt valkoinen mekko, jossa olisi helppo liikkua.
Niin arveletko? Sini rypisti kulmiaan ja kokeili taas helman leveyttä. Selvä. Tuutko auttamaan valinnan kanssa?
Totta kai, Veera nyökkäsi päättävästi. Tunnen sun tyylin! Yksin jäisit pyörimään liikkeeseen sulkemisaikaan asti, kokeilisit kaiken läpi ja kuitenkin lähtisit ilman mitään. Oon ihmeissäni, miten edes tämän mekon hommasit.
Sini punastui hieman ja kohautti olkiaan.
Otin ompelijalta mittatilauksena. Piirsin mallin, ja tekijä toteutti sen. Jos olisin mennyt liikkeeseen, olisin varmaan jäänyt sinne asumaan. Niin paljon vaihtoehtoja!
Hän irrottautui peilin edestä ja istahti sängyn reunalle, katsoi isosiskoaan toiveikkaana.
Onko sulla huomenna vapaata? Lähetään yhdessä kierrokselle, muuten meen sekaisin.
Veera istui viereen, silitti hameen sileää pintaa ja hymyili lempeästi.
Kaikki omat menot voin siirtää sulle. Rakkaat pikkusiskot eivät mene naimisiin joka päivä. Etsitään yhdessä se just oikea tanssimekko!
*******************
Sini istui keittiön pöydän ääressä, ympärillään pinoja valkoisia kutsukortteja. Ilta oli jo pitkällä, ulkona hämärsi, ja huoneessa paloi lämmin pöytälamppu, joka valaisi siististi rivissä olevat kortit ja kirjekuoret. Sini kumartui uuden kortin ylle ja kirjoitti huolellisesti vieraiden nimet kauniilla käsialalla. Hän halusi jokaisesta kutsusta oman näköisensä, siksi hän kieltäytyi painatuksista käsin kirjoitettu nimi toisi juhlaan aitoa lämpöä.
Äiti ja sisko olivat ensin halunneet auttaa, mutta Sini piti tiukasti pintansa: Kyllä edes jotain haluan tehdä itse onhan tämä mun häät!
Ihan pian valmista, hän mutisi hiljaa, kun käänsi uuden kortin. Käsi väsyi, sormet väpättivät kaikesta kirjoittamisesta. Huh, käsi on ihan poissa tottumuksesta.
Veera ilmestyi oviaukkoon ja seurasi ääneti hetken. Sitten hän istuutui rauhallisesti vastapäätä ja jäi katsomaan keskittynyttä pikkusiskoaan siitä tytöstä oli nyt tulossa morsian.
Voinko nyt kuitenkin auttaa? Veera ehdotti pehmeästi, nojautui eteenpäin. Kato nyt vieläkin pinokaupalla jäljellä. Miksei muuten Mikko auta yhtään? Kyllähän puolet vieraista on hänenkin puolelta.
Sini laski kynän kädestään, venytteli sormiaan ja nojautui tuoliin. Pieni tauko oli juuri kohdallaan.
Mikolla on jatkuvasti töitä. Haluaa hoitaa kaiken pois ennen kesälomaa. Tiedät miten se menee ennen pitkää reissua pitää viimeistellä kaikki hommat, ettei tarvitse murehtia töistä loman aikana.
Hän pysähtyi hetkeksi ja hymyili haaveellisesti.
Me lähdetään häiden jälkeen pienelle reissulle, jonnekin lämpimään ja rauhalliseen. Haluaisin aloittaa avioliiton puhtaalta pöydältä, oman kodin rauhassa.
Silti, olisi nyt edes ne kymmenen kutsua ehtinyt allekirjoittaa, Veera totesi mahdollisimman neutraalisti.
Syvällä sisimmässään Veera ei päässyt yli siitä, miten Mikko suhtautui tulevaan häihin. Ensitapaamisesta asti hänen mielestään Mikko oli jotenkin pidättyväinen. Vaikka Sini hehkui onnea, eikä nähnyt muuta kuin hyvää.
Ehkä mä liioittelen, Veera mietti. Kai kaikki eivät osoita tunteita samalla tavalla kuin minä. Ehkä Mikko nyt vain on rauhallinen, eikä näytä kaikkea ulos.
Mutta epämukava tunne ei helpottanut. Joka kerta, kun hän seurasi Mikoa, tuli mieleen, että tämä ei tainnut oikein tajuta, mitä oli tapahtumassa tai ei vain halunnut kohdata sitä. Katseessa vilahti joskus joku outo etäisyys, kuin Mikko olisi vain mennyt virran mukana.
Ironista kyllä, Mikko oli kuitenkin se, joka ensin puhui häistä. He olivat tavanneet vasta kolme kuukautta lyhyt aika moiseen päätökseen. Mutta mies ehdotti naimisiinmenoa tarmokkaasti ja otti ohjat järjestelyissä.
Haluan, että tämä jää sun mieleen koko loppuelämäksi, Mikko selosti Siniä innostaen, kun hän levitti kuvia koristeluvaihtoehdoista pöydälle. Äänessä lämpöä, hymy aidon oloinen. Tää sävy, nämä kukat tästä tulee unohtumatonta.
Hän itse valitsi ravintolan, vaati paljon vieraita, perustellen, ettei ketään voi jättää kutsumatta.
Munkin suvulla on matkaa koko Suomesta tänne, kyseessä on iso tapahtuma, Mikko totesi läpikäydessä vieraiden listaa. Olisi väärin järjestää mitään pientä, kun kerran mennään naimisiin!
Sini kuunteli lumoutuneena ja näki jo kaiken mielessään. Hän ei huomioinut pieniä ristiriitoja niitä hetkiä, kun Mikko jätti lauseen kesken tai vaikeni, kun tulevaisuudesta puhuttiin.
Veera seurasi sivusta, eikä tiennyt mitä ajatella. Toisaalta Mikko oli aktiivinen mukana järjestelyissä. Toisaalta taas miehen käytös oli toisinaan kuin näytelmää ikään kuin hän olisi esittänyt parasta sulhasta ilman, että tiesi miksi.
Ehkä se vain jännittää? Veera yritti keksiä selityksiä. Onhan tämä valtava päätös. Mutta miksi sitten tuntuu koko ajan, että jokin ei täsmää?
Veera vilkaisi Siniä, joka nyt tutkaili pöydän päällä olevia kangasnäytteitä onnellisena, ja huokaisi. Nyt tärkeintä oli, että sisko oli onnellinen. Kaikki muu Sen aika näyttää.
****************************
Sini huokaisi helpotuksesta, kun hääjärjestelyt etenivät niin sujuvasti. Mikko hoiti lähes kaikki suuret maksut: hän varasi hienon ravintolan, sopi ammattivalokuvaajasta ja suunnitteli häämatkan etelään. Sinin tehtäväksi jäi vain miettiä oma asukokonaisuus, sopia kampaajasta ja meikistä, sekä hoitaa muutama pienempi asia se helpotti valtavasti, ja hän arvosti Mikon panosta.
Eräänä iltana, kun siskokset istuivat illalla keittiössä teekuppien äärellä, Veera rohkaistui lopulta kysymään yhtä asiaa, joka oli vaivannut jo hetken. Hän seurasi Sinin iloista olemusta, mutta huoli voitti.
Ethän sä hätäile, pikkusisko? Veera kysyi, pyöritellen teelusikkaa sormiensa välissä. Vasta tutustuitte mistäs tiedätte, miten arki sujuu? Entä jos teillä tuleekin erimielisyyksiä? Eikö voisi asua yhdessä ensin ja pitää häät vaikka ensi vuonna?
Sini ei loukkaantunut. Hän tiesi, että sisko tarkoitti vain hyvää. Sini hymyili, ja silmät tuikkivat lämpöä.
Älä murehdi, Veera. Kaikki menee hienosti. Mä tykkään kokata, osaan monta reseptiä kyllä meillä ruokapöytä vaihtelee. Siivouskin on kivaa, tykkään kun koti kiiltää. Ja joo, Mikko ei ehtii auttaa töiden takia, mutta kyllä mä pärjään yksin! Tai hankin siivoojan, jos tarve.
Sini hörppäsi teetä, jatkoi innostuneena:
Mä rakastan sitä! Ensimmäistä kertaa elämässä joku saa mut tuntemaan näin. Mä olen vihdoin löytänyt sen ihmisen, jota hain. En aio päästää tilaisuutta menemään.
Veera kuunteli tarkkaan, peitti epäilynsä lempeään hymyyn. Hän huomasi, kuinka Sinin kasvot hohtivat ja kuinka intohimoisesti tämä puhui Mikosta. Ehkä juuri tuolta näyttää oikea rakastuminen kun kaikki tuntuu mahdolliselta ja tulevaisuus vain loistaa.
Sä oot oikeasti varma? Veera kysyi vielä, etsien jonkinlaista perustetta optimismille.
Olen ihan varma. Vaikka tunnettu vähän aikaa, tiedän, että hän on oikea. Ymmärrämme toisiamme, viihdymme yhdessä ja haluamme samoja asioita kunnon perheen.
Veera huokaisi, painoi kätensä Sinin kädelle ja hymyili.
Hyvä, jos olet noin varma. Mä olen sulle onnellinen, sisko. Haluan vain, että oot onnellinen.
Sini painoi kiitollisena sisarensa kättä.
Kiitos, Veera. Mä tiedän, että sä huolehdit. Mutta todella nyt olen onnellinen, ja uskon että tämä on vasta alku jollekin ihanalle.
Sitä Veerakin myönsi: Mikko osasi hurmata Sinin. Jokainen tapaaminen oli kuin pieni kohtaus elokuvasta. Kukkakimppu ilman syytä, lämmin kortti, yllätyslahja joskus uusi kirja, joskus lapsuuden suosikki Fazerin sininen.
Erityisesti Sinin työtoverit ihmettelivät Mikon päivittäistä kahvitoimitusta. Mies oli painanut mieleensä Sinin suosikin mantelisiirappia ja kermavaahtoa. Aina tasan yhdeksältä tuli tuoksuva kahvi, kylkeen kirjoitettuna: Kaikkein ihanimmalle. Sini hymyili hämillään mutta selvästi nautti huomiosta.
Lisäksi Mikko ajoi Siniä töihin joka aamu ja haki iltaisin pois. Joka kerta hän avasi auton oven ja auttoi Siniä ulos. Työpaikan ikkunasta muut kollegat seurasivat ja pyörittelivät päätään:
Huhhuh, on sulla sulho! Me ollaan kaikki kateudesta vihreitä. Mistä löysit tuollaisen?
Sini vain naurahti, posket hehkuen. Hän ei oikein itsekään tajunnut, että tämä oli totta.
Veera katseli suhdetta vierestä usein miettien, huolehtiko turhan paljon. Mikko yritti ja välitti, mutta silti jokin tunne ei kadonnut kuin kaiken kauniin alla olisi jotain pielessä.
Eräänä iltana Veera rohkaisi mielensä teekupin äärellä:
Tiedäthän sinä, Sini, että hän osaa kyllä hemmotella mutta mua silti mietityttää. En vain saa ajatuksesta kiinni, miksi mutta joku tässä tökkii.
Sini katsoi yllättyneenä:
Mitä sä tarkoitat? Mikko on niin huolehtivainen ja tarkka. Hän tekee kaikkensa, että olisin onnellinen.
Veera mietti hetken, yrittäen löytää oikeat sanat.
En sano, että hän on huono. Mutta kaikki on ehkä liian täydellistä. Kukkia, lahjoja, kahvit kaikki kohdallaan. Muista kuitenkin tarkkailla, miten hän toimii, kun asiat menevät pieleen. Entä jos suunnitelmat muuttuu?
Sini mietti hetken ja hymyili:
Sä oot aina ollut sellainen järkeilijä! Älä etsi ongelmia sieltä missä niitä ei ole. Mä olen oikeasti onnellinen. Uskon, että kaikki menee hyvin.
Veera huokaisi:
No, aika näyttää, hän totesi.
Silti, se aavistus, jonka hän yleensä tunsi oikeaksi, ei jättänyt rauhaan. Ja vaikka hän olisi mielellään ollut väärässä, tulevaisuus toi mukanaan sellaista, mitä Veera ei olisi koskaan osannut pelätä
***********************
Sini pyöräili Mikon luokse kevyt mieli mukanaan kansio täynnä hääsuunnitelmia istumajärjestyksiä, musiikkilistoja ja koristeluluonnoksia. Hän kuvitteli, miten he yhdessä nauraisivat ja valitsisivat yksityiskohdat, ehkä tilaisivat pitsaa ja viettäisivät illan kainalokkain.
Astuessaan eteiseen Sini aisti heti: jokin oli vinossa. Mikko seisoi vastassa kädet taskussa, ei halannut, ei hymyillyt. Kasvot olivat jotenkin kovat, katse kylmä ja vieras.
Ei siis tulekaan häitä? Sini kuiskasi, tuntien jalkojen alla tyhjää. Huulet tuskin liikkuivat. Mikä sulla on? Miksi oot tällainen? Teinkö jotain väärin? Sano nyt, Mikko!
Mikko loi häneen jäätävän katseen. Suun vääntyi kylmään virnistykseen.
Mitä olet muka tehnyt No, et mitään erityistä. Synnyit naiseksi, siinä kaikki. Te naiset ajattelette vain rahaa. Jos löytyy parempi vaihtoehto, niin nopeasti unohtuu entinen. Mä vihaan teitä kaikkia
Sini jähmettyi. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Oliko hän ymmärtänyt väärin? Oliko hän joskus antanut syytä tällaiseen? Koko hänen maailmansa pyöri vain tämän miehen ympärillä: ystäviä nähty harvemmin, suunnitelmat siirretty, lomakin järjestelty uudelleen.
En ymmärrä, Sini sanoi hiljaa, puristaen kansiota lujasti. Mitä oikein tarkoitat? En ole ollenkaan katsonut muita. Sinä tiedät, mitä ajattelen.
Mikko kohautti olkiaan, käänsi selän.
Niinkö? Et todista mitään. Kaikki olette samanlaisia. Luuletko, etten näe, miten vilkuilet muita miehiä? Miten hymyilet niille?
Palana kurkussa Sini yritti selittää, mutta sanat eivät irronneet. Edessä seisoi vieras Mikko ei se sama, joka aamuisin toi kahvia ja kukkia, vaan kylmä, katkera mies, joka kantoi mukanaan jotain, josta Sini ei ollut tiennyt mitään.
En ole koskaan hän aloitti, ääni särkyi.
Jätä jo selitykset, Mikko sanoi ja huitaisi. Samaa saa jatkuvasti. Luulin, että olet erilainen. Osoittautui vääräksi.
Sini seisoi hiljaa, pää täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. Miten kaikki saattoi kaatua hetkessä? Ihminen, joka vielä eilen kuiskasi lempeitä sanoja, puhui nyt täynnä vihaa. Sisällä levisi kylmä, autio tunne se, kun unelmat särkyvät.
Sini seisoi, huulet vavisten, jalat heikkoina. Haluaisi huutaa, rukoilla, mutta ääni oli hiljainen:
Rakastan sinua, en tarvitse muita, hän kuiskasi nyrkit puristuneina. Uskothan minua!
Mikko kohotti päänsä, silmissä vanhaa kipua, tunnetta jota hän oli kantanut pitkään. Hän ei kuullut Siniä vain omien vanhojen haavojen kaiku soi.
Uskoin kerran, ja katso mitä siitä tuli, hän sanoi hampaiden välistä, nyrkkejä puristaen. Paloi rahaa, aikaa, toivoa. Suoraan alttarilla ilmoitettiin, etten riitä.
Hän oli ollut nuori ja toiveikas, valmistellut juhlat, valinnut sormuksen. Mutta juuri hääpäivänä, kaikkien edessä morsian hymyili ja sanoi: Anteeksi. En haluakaan.
Tiedätkö miltä tuntuu, kun jätetään kädestä juuri ennen alttaria? Kiitä, etten tee tätä vieraiden edessä. Lähde. En jaksa enää.
Sanat sattuivat kuin isku. Sini horjahti, mutta pysyi jaloillaan. Hän halusi selittää, todistaa, mutta voimia ei ollut. Hiljaa hän kääntyi ja poistui.
Ovi naksahti ja Mikko jäi istumaan yksin. Hän painoi kasvot käsiinsä, yritti piiloutua todellisuudelta ja tuskalta.
Ehkä nyt viimein pitäisi hakeutua juttukaverille, hän tuumi katkerasti.
Sillä Sini oli oikeasti ollut hyvä. Aito. Kohtelias, nauravainen, kuunteli ja huomioi. Mutta kun suhde syveni, Mikossa heräsivät vanhat pelot; hän näki Sinissä Niinan. Samat silmät, sama hymy, sama tapa puhua.
Joka kerta, kun Sini haaveili tulevaisuudesta, sisimmässä nousi ahdistus. Hän pelkäsi uuden hylkäämisen hetkeä, jolloin Sini mahdollisesti sanoisi:
Anteeksi, olen löytänyt toisen. Hän tarjosi juuri parempaa. Ymmärräthän sunkin varassa en elä.
Hän sulki silmänsä, yritti karistaa näkyä pois, mutta se oli liiankin todellinen.
Mikko tarttui kännykkään, tuijotti puhelimen näyttöä pitkään. Lopulta hän soitti oikeaan numeroon.
Hei, täällä Mikko, hän sai sanottua. Tarvitsen apua. Pelottaa. Että kaikki toistuu uudestaan, että jään yksin ja häpeään. En halua enää niin. Pitää saada tämä loppumaan.
Puhelimessa oli rauhallinen ja lämmin ääni:
Hyvä, kun soitit. Selvitellään tilannetta. Milloin pääsisit käymään?
Mikko katsoi ikkunasta illan punerrukseen ja kuiskasi:
Vaikka huomenna
**********************
Vuosi myöhemmin Sini seisoi auringon täyttämässä salissa, ystävien ja sukulaisten ympäröimänä. Hänellä oli yllään se sama hääpuku herkkä, elegantti, pitsihihainen.
Musiikki soi pehmeä, lämmin. Sini tarttui Mikon käteen ja astui tämän kanssa tanssilattialle. Mikko hymyili vähän, veti Sinin lähemmäs, ja he pyörähtivät tanssiin.
No, miltä tuntuu olla mies nyt? Sini kysyi hiljaa, katse lempeänä.
Outo olo, Mikko myönsi, siristi silmiään. Kaikki tuntuu samalta, mutta on silti ihan eri fiilis.
Koska nyt kaikki on totta, Sini hymyili. Ilman pelkoja, ilman entä jos.
Hän muisti sen päivän vuosi sitten, kun lähti Mikon luota murskaantuneena. Silloin tuntui, että maailma kaatui. Mutta juuri sen pohjan kautta hän löysi voimansa ja tahtonsa.
Seuraavana päivänä hän palasi Mikon ovelle ei syyttelemään, vaan päättäväisenä.
En lähde ennen kuin puhutaan tämä läpi, hän sanoi. Tiedän, että pelkäät. Että menneisyys kalvaa, mutta ei se tarkoita, että tuhoat meidän tulevaisuuden. Yritetään yhdessä.
Mikko oli pitkään vaiti. Lopulta sanoi hiljaa:
Sä et tajua En halua enää siihen kipuun.
Ja mä en halua, että elät koko elämän peläten. Löydetään keino, yhdessä.
He hakivat apua. Hitaasti, askel kerrallaan Mikko alkoi avautua kertoi vanhat ennakkoluulonsa, pettymyksen ja kantamansa häpeän.
Sini pysyi rinnalla. Ei tuominnut, ei painostanut, vain kuunteli ja muistutti, ettei toinen ollut yksin. Hän opetteli ymmärtämään toisen pelkoja, ja Mikko puolestaan opetteli luottamaan.
Ja nyt he tanssivat yhdessä, avioparina, vieraiden taputtaessa ympärillä. Mikon katseessa ei enää ollut jäätä vain lämpöä ja kiitollisuutta.
Tiedätkö, olen iloinen, ettet antanut periksi silloin, Mikko sanoi hiljaa.
Niin olen minäkin, Sini vastasi, painautuen lähemmäs. Nyt tiedän, että meidän rakkaus kestää kaiken.
Musiikki hiljeni vähitellen, mutta heidän tanssinsa jatkui rauhallisena, varmana, sellaisena hiljaisena onnellisuutena, joka syntyy, kun löytää oman ihmisen ja yhdessä selviää kaikesta.
