Tänään tuli vuosi täyteen siitä, kun esikoislapsemme syntyi. Tuo hetki oli koko suvulle suuri ja merkityksellinen ja tämän kunniaksi appivanhempani päättivät tehdä meille suuren lahjan: he tarjosivat meille oman asuntoaan Helsingissä. Tämä uutinen olisi periaatteessa voinut olla suuri onni meille, mutta sydämeni kuitenkin haikaili takaisin vanhan vuokra-asuntomme tunnelmaan, enkä voinut olla tuntematta, että appivanhemmillani oli tässä osavastuunsa.
Häiden jälkeen minä ja mieheni olimme tyytyväisiä pieneen vuokra-asuntoomme Herttoniemessä. Teimme molemmat pitkää päivää töissä ja maksoimme vuokraa tunnollisesti, toiveena ehkä tulevaisuudessa vuokrata itsellemme ihan omakotitalon tai rivarin. Sitten yhtäkkiä saimme tietää, että odotin lasta. Olimme kyllä suunnitelleet, että lapsen hankkiminen olisi vielä saanut odottaa pari vuotta, mutta elämä johti meidät aikaistamaan nämä suunnitelmat. Kun kävi ilmi, että mieheni vanhemmista olisi tulossa isovanhempia, he halusivat tarjota pojantyttärelleen ja hänen vanhemmilleen mahdollisimman hyvät oltavat.
Avokätisinä appivanhempani ostivat kesämökin Porvoon läheltä ja antoivat meille kaksionsa. Koska heillä oli varaa, asuntoon tehtiin pintaremontti ja meille hankittiin uutta kalusteita vanhojen tilalle. Olimmehan tästä kaikesta kiitollisia, mutta emme saaneet osallistua sisustusratkaisuihin. Kiitos tästä kunniasta oli suuri, ja olimme todella kiitollisia mutta en tiennyt, että arkemme vaikeutuisi tämän myötä.
Appivanhempieni vierailuista tuli sääntö, ei poikkeus, ja useimmiten he järjestivät tavarat haluamallaan tavalla. Usein tuntui, kuin olisin vieras omassa kodissani, vailla päätösvaltaa. Anoppini penkoi kaappejamme ja varastojamme jopa poissa ollessamme. Tarvitsin enemmän omaa tilaa, mutta jopa tavallisen vesilasin paikkaa tarkasteltiin arvostellen. Välillä he järjestivät suursiivouksia ja heittivät pois asioita, joita heidän mielestään emme tarvinneet mikä pakotti meidät käyttämään tunteja kadonneiden asioiden etsimiseen. Eräänä päivänä tämä johti riitaan mieheni ja hänen isänsä välillä, kun appiukkoni oli epähuomiossa hävittänyt tärkeitä papereita seurauksena oli kuukausia kestänyt hiljaisuus heidän välillään.
Nyt mieheni pohtii, miten saisimme taas oman rauhan ja päätösvallan elämäämme. Hän miettii vakavissaan, pitäisikö heidän avaimet kerätä pois jotta tämä koti tuntuisi taas meidän kodiltamme.
