Mieheni ja minä tapasimme sattumalta aikoinaan, kun olimme opiskelutovereita ja jaoimme saman huoneen ylioppilaskylässä Helsingin yliopiston vuosina. Ystävyytemme syveni vähitellen ja lopulta siitä kasvoi rakkaus, joka sitoi meidät yhteen. Vaikka opiskelija-asuminen oli täynnä nuoruuden iloa ja yhteisöllisyyttä, tiesimme että oli aika siirtyä eteenpäin ja perustaa oma perhe.
Vuosien kuluessa ja kun tulomme alkoivat kasvaa, teimme päätöksen sijoittaa uuteen asuntoon kaupungissa. Se tarkoitti, että myimme vanhat ylioppilaskylän meille kuuluneet kaksi huonetta pois. Pidimme suunnitelmamme salassa, sillä tahdoimme remontoida uutta kotiamme ja ilahduttaa sukulaisiamme kunnon tuparijuhlilla.
Mieheni veli oli kuitenkin jo vihiä suunnitelmistamme ja lähestyi meitä omalla ehdotuksellaan: “Miksi ette myy minulle niitä huoneita vähän halvemmalla hinnalla? Mehän olemme samaa perhettä”, hän sanoi ja yritti vedota siihen, että voisi maksaa osissa, koska perheessä oli kaksi lasta. Hän väitti, että huoneilla ei ollut juurikaan arvoa, eikä niistä ollut syytä maksaa täyttä hintaa. Hän ei tiennyt, että olimme jo aikoja sitten myyneet ne ja ostaneet uuden asunnon niistä saaduilla rahoilla, markoilla.
Mies paljasti ovelasti salaisuutemme puhumalla uudesta asunnostamme. Sen sijaan, että olisi iloiten onnestamme, veljeni oli selvästi harmistunut ja lähti pois sanomatta sanaakaan. Oli selvää, että hän oli yrittänyt käyttää tilannetta hyväkseen, mutta viekkaamme oli lopulta nokkelampi kuin hänen petolliset aikomuksensa. Näin se asia meni aikanaan, ja kun nyt muistelen niitä aikoja, tunnen kiitollisuutta siitä, että pidimme pään kylmänä ja rakensimme onnemme omilleen.
