Puolisoni kasvoi onnellisessa, rakastavassa perheessä vanhempiensa kanssa. Kun appeni täytti 57 vuotta, hänen vaimonsa menehtyi valitettavasti. Tällaisen menetyksen kanssa oli tietysti vaikeaa selviytyä. Siksi päätimme myydä hänen asuntonsa, jakaa tuotot minun ja veljeni perheiden kesken, ja ottaa appeni asumaan kanssamme, kunnes hän pääsisi taas jaloilleen. Näin teimme.
Ajattelin, että ehkä puolen vuoden kuluttua appeni ostaisi kadulta oman kodin ja palaisi omilleen, mutta ei. Hän viihtyi täällä todella hyvin. Hän ei maksa mitään yhteistä kuluista eikä ostoksista. Teen ruokaa, pesen hänen vaatteensa, siivoan hänen huoneensa. Hän käy vain töissä. Tämä on hänelle kuin kylpyläloma.
Näin hän asui meillä yhteensä yksitoista vuotta. Sitten hän alkoi jatkuvasti neuvoa ja opastaa meitä, miten kaiken pitäisi tehdä. Lopulta päätimme ostaa hänelle oman talon lähellä Helsingin keskustaa ja pyytää häntä muuttamaan sinne. Hän on pitkä ja terve mies, pystyy hyvin asumaan omillaan.
Hankimme hänelle talon ja järjestimme kaiken valmiiksi. Appi rupesi kuitenkin keksimään tarinoita sydänvaivoista ja muista ongelmista ihan mitä vain pysyäkseen luonamme. En kaipaa tällaista huolenpitoa. Olen väsynyt.
