Haikara, joka suostui heittämään minut vanhempieni kotiin aikoinaan, osoittautui melkoisella hajataitolla varustetuksi. Tiputti minut orpokodin pihaan, siivekäs surkimus. Siitäpä kaikki menikin heti persiilleen.
No, neljäkymppisenä sentään olin jotenkin kömmitty ylös siitä kuopasta, johon kyseinen harittava lintu minut silloin viskasi. Talon sain pystyyn, vaimonkin löysin, ja vielä käytetty Toyotakin ilmestyi pihaan. Vielä pitäisi jotain istuttaa ja joku kasvattaa, kuten suomalainen muka sanoo.
Yhdestä selvitään kyllä Linnean kanssa, kahdesta ei oltu edes haaveiltu.
Juuri istutuksesta, kasvattamisesta ja erityisen ankeasta, sateisesta aamusta mietiskelin, kun keitin kahvia. Perheellistymishousut lepattivat hilpeästi poikittaisvedossa. Nuo bokserit muuten hommasin paljon ennen kuin kukaan suostui minun kanssani perhettä perustamaan. Kohtalon ivaa parhaimmillaan.
Joku koputti parvekkeen ikkunaan. Onko taas lähipihan penskat kyyhkysiä kivittämässä kasvatusmielessä? Teille pitäisi hommata haikara, mokomat huligaanit.
Koputettiin taas. Ja vielä kerran. Kuka siellä voi olla? Kolmas kerros kumminkin.
Raotin verhoa. Siellä keikkui parvekkeella sama legendaarisen kierosilmäinen haikara, jota lapsuuden mielikuvituksissani syytin kaikesta.
Ala painua, otus, huudahdin säikähdyksissäni. Leivät tekivät välittömän voltin lattialle.
Anteeksi nyt, Petteri, haikara työnsi kapean päänsä oven raosta, syyllinen olen, myönnän. Nokkasi tai vaikka siivestä! Oikeasta kannattaa ottaa, se on lihavampi.
Ulos siitä, komensin ja yritin töniä monotti pituisen kaulan takaisin ulkoilmaan kaksin käsin.
Petteri, älä nyt hölmöile, haikara yskähteli, kuuntele, mitä sanon.
Ai alatko vielä puhua, mutisin. Kohta teen siitä solmun, mokoma pierulintu.
O-on pyytämässä a-anteeksi, haikara sopersi nokassaan.
Hiton myöhään ehdit, kärsä.
Ovikello pirahti, kuin isäntä olisi itsensä tilannut. Linnea tuli.
Painu ulos, murahdin haikaralle ja sain sen viimein kammettua parvekkeelle. Ja katoat, ennen kuin tulen takaisin.
Kaiken tohinan jälkeen kirmasin eteiseen.
Sori, Petteri, haikara kurkotti vielä ikkunasta, sori. Kaikki on kuitattu!
Linnea loisti märkänä kuin saunasta tullut, tukka liimautuneena poskille ja silmät onnesta soikeana. Oliko sekin nähnyt haikaran?
En ehtinyt avata suutakaan, kun Linnea paiskasi sateenvarjon nurkkaan ja hyppäsi kaulaani kuin voittoposki.
Neljä! Neljä! hän kiljaisi koko asunnon mitalta.
No mikä neljä? tuijotin kuin poro valotolppaa.
Meille tulee neloset! Neljä pikkupierijää, yhtä aikaa! hän hihkui.
Ja siinä kohtaa yhdistin haikaran anteeksipyynnön ja Linnean hehkun. Syöksyin kuin raketti parvekkeelle. Kierosilmäinen haikara oli juuri kohoamassa Vantaalle. Yritin tarttua pyrstöstä.
Myöhäistä jo.
Hei! Pysähdy, perhana! huusin läpi turhaan Pysähdy, nokkanaama!
Korjattu! vastasi haikara ylhäältä.
Käännyin. Linnea seisoi takanani ja itki onnesta.
