Anneli Lehtonen kulki sateessa läpi Helsingin harmaiden katujen, kyyneleet valuen poskille ja sekoittuen vesisateeseen.
Onneksi sentään sataa, hän ajatteli. Kukaan ei huomaa, että itken.
Toisaalta hän mietti: Oma vika, aivan itse tupsahdin paikalle väärään aikaan. Kuin joku kutsumaton vieras.
Hän itki ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä muisti vitsin, jossa vävykäs kysyy anopilta: Ai et edes teekuppia maista?
Nyt hän tunsi itsensä juuri tuoksi anopiksi, naurettavaksi ja ulkopuoliseksi.
Nauru ja itku vaihtoivat vuorotellen paikkaa hänen kasvoillaan.
Kotona Anneli riisui märät vaatteet ja kietoutui vanhaan villapeittoon, itki jo estottomasti. Ketään ei ollut kuulemassa, ainoastaan kullanhohtoinen kultakala ui ympyrää pyöreässä akvaariossa! Kukaan muu ei ollut, vain kala!
Anneli oli omalla tavallaan viehättävä nainen, pysyi mieleen monelle miehelle. Mutta Niklaksen, hänen poikansa, isän kanssa ei koskaan onnistunut. Mies joi liikaa. Aluksi siedettävästi: nappasi muutaman, meni nukkumaan. Sitten alkoi tulla mustasukkaiseksi aivan kaikille: tuntemattomalle, joka kysyi reittiä metrossa, lihatiskin myyjälle, herralle, joka kulki rollaattorin kanssa, naapurille.
Yhtenä iltana, kun Anneli hymyili kohteliaasti naapurille, mies menetti järkensä.
Hän hakkasi vaimoaan. Hiljaa ja pitkään. Munuaisiin. Poika katsoi kauhuissaan.
Niklaksen Poika kertoi kaiken värikkäästi mummille ja papalle.
Annelin äiti parahti itkuun:
Tätäkö varten minä tyttöä kasvatin, että joku juoppo hakkaa häntä.
Isä pukeutui hiljaa, meni ulos. Sanoi miehelle, joka hetkessä muuttui entiseksi, että täst edes pysy poissa. Talon neljännestä kerroksesta hän saattoi vävyn alas tämä mursi jopa kätensä matkalla.
Isä heilautti nyrkkiä ja jyrisi: Vielä kerran näen tyttäreni kanssa, lyön maahan. Joudun vaikka vankilaan, mutta saatana, et pilaa enää meidän Annin elämää.
Mies katosi iäksi. Anneli ei enää koskaan mennyt naimisiin. Oli kasvatettava lapsi. Eihän sitä tiedä minkälainen mies toisi uudestaan elämään.
Miehiä olisi kyllä ollut. Tarjottiin seuraa, pyydettiin treffeille. Anneli ei pystynyt. Yksi kokemus Niklaksen isän kanssa riitti.
Rahasta ei ollut erityisempää huolta; ammatti ja tulo olivat vakaat: hän oli ravintolateknologi ja työskenteli pienessä ravintolassa Esplanadin kulmilla. Vähitellen säästö kasvoi omaa asuntoa varten.
Mutta juuri kun summan kasvaessa unelma alkoi lähestyä, ilmoitti Niklas menevänsä naimisiin. Ja kihlatuksi tuli mukava suomalainen tyttö, nimi sointuva ja puhdas: Viena.
Anneli jäi yksin Alppilan yksiöönsä, mutta järjesti lapsille hääjuhlat, ja antoi kaksion heille. Tietysti! Heillä alkoi perhe, ja kodin tarvitsivat paljon enemmän!
Nyt Anneli keräsi euroja seuraavaan hankintaan uuteen autoon lapsille.
Eihän sitä iänikuista vanhaa Ladaa voi loputtomasti korjata.
Tänään hän ei aikonut mennä pojan perheelle. Ei ollut tapana tyrkyttää seuraansa. Sattumalta hän kuitenkin oli Kalliossa aivan perheen talon kulmilla, kun sademyrsky yllätti. Eikä edes sateenvarjoa mukanaan mutta eipä siitä olisi ollut hyötyäkään sen verran kova sade oli.
Hän päätti piipahtaa sisään, odottaa myrskyn loppumista, rupatella Vienan kanssa leppoisasti teekupin äärellä.
Mutta Viena avasi oven yllättyneen näköisenä, ei edes pyytänyt sisään. Seisoi oviaukossa kädet puuskassa ja sanoi kylmästi:
Anneli Lehtonen, oliko teillä jotain asiaa?
Anneli hämmentyi, selitti:
Tuota noin Sade
Sade loppui jo. Eihän sinulla ole pitkä matka. Viena katsoi ikkunasta ulos.
Niin, niin Anneli nyökkäsi ja astui takaisin sateeseen, kyyneleet virtasivat uudelleen.
Hän itki ja itki, kunnes nukahti. Unessa akvaariossa pyörivä kultakala kasvoi valtavaksi ja liikutti suutaan äänettömästi, mutta Anneli kuuli kaiken.
Kala puhui:
Itketkö taas? Hölmö nainen! Eivät antaneet teetä edes sateella! Kenelle sä niitä rahojasi säästät? Aiotko elää ikuisesti vain heitä varten? Katso itseäsi! Olet viisas ja kaunis! Säästätkö edelleen auton lapsille? He eivät arvosta sitä. Lähde mereen, edes hetkeksi elä itsellesi!
Anneli Lehtonen heräsi, ulkona oli jo pimeää.
Kultakala avasi ja sulki suutaan edelleen, mutta Anneli ei enää osannut kalan kieltä.
Kuitenkin pääasia jäi mieleen. Ei itsensä uhraaminen kannata, varsinkin ihmisille jotka eivät kiitä, jotka eivät tarjoa edes teekuppia eivätkä laske sateensuojaan.
Anneli otti säästönsä, jotka oli kasannut lapsille auton ostoon ja osti itselleen etelänmatkan.
Hän matkusti, rentoutui, palasi Suomeen kauniisti ruskettuneena.
Poika ja miniä eivät tienneet mitään he soittelivat vain, jos lapsenvahti tai rahaa tarvittiin.
Anneli lakkasi väistelemästä miesten seuraa, ja pian hänen elämäänsä ilmestyi ihastuttava herrasmies hänen työpaikkansa ravintolan johtaja, Matti Koskinen.
Mattia oli pitkään viehättänyt Anneli, mutta nainen oli liian kiinni pojassaan ja miniässään. Nyt, sattuman ja muutaman hymyn kautta, elämä kääntyi toisenlaiseksi. Yhdessä töihin ja töistä kotiin, elämä sai uuden suunnan.
Muutama viikko sitten Viena ilmestyi oven taakse.
Miksi ette tule enää kylään tai soittele? Niklas on löytänyt hyvän auton! miniä vihjasi.
Viena, mitä asiaa sulla on? Anneli seisoi kädet rinnalla.
Viena ehti raottaa suutaan, kun olohuoneesta ilmestyi komea mies:
Anneli, keitetäänkö teetä?
Keitetään! Anneli hymyili.
Kutsu ihmeessä vieraasi mukaan, mies ehdotti.
Ei, Viena on jo lähdössä. Eikö niin, Viena? Et kai sinäkään enää teetä juo.
Anneli sulki oven miniän nenän edestä ja naurahti, vilkaisi akvaariokalaan.
Noin sitä pitää!
Antonina Virtanen käveli sateessa ja itki katkerasti – kyyneleet valuivat pitkin poskia ja sekoittui…
