Anoppi oli yhtäkkiä päättänyt, että hänen täytyisi asua meidän kaksiossamme Helsingissä ja että oma kotinsa kuuluisi nyt hänen tyttärelleen.
Mieheni, Juhani, on kasvanut suuren perheen sykkeessä. Anoppi sai lapsen toisensa jälkeen, kunnes viimeinen oli vihdoin se kauan toivottu tytär. Outo tapa järjestellä elämää, mutta en kykene ymmärtämään kaikkia maailman polkuja. Perheen pelejä, sanoisin.
Kun menimme naimisiin, ajattelin olevani onnekas. Juhani vaikutti järkevältä ja lempeältä, lujalta kuin kivinen niemi. Hän tiesi, mitä perhe merkitsee, mutta ei osannut erottautua äidistään eikä pikkusiskostaan. Anoppi ei suuremmin välittänyt pojistaan, mutta tyttärensä hyvinvointi meni kaiken edelle.
Ilona oli kymmenen, kun tapasin hänet. Aluksi hän oli vain sivujuonne arjessa, mutta viiden vuoden kuluttua hän jo tuulena myrskysi kaiken yli. Ei tahtonut oppia mitään, liikkui epämääräisessä seurassa, ja kaikesta sai Juhani kantaa vastuun. Sisko saattoi soittaa keskellä yötä apua piti antaa heti.
Uskoin, että Ilona kasvaa, avioituu ja elämä asettuu. Mutta ei! Kun hän päätti mennä naimisiin, anoppi vaati veljiään maksamaan juhlista, koska itsellä ei ollut varaa. Sulhanenkin oli köyhä, sai vähän palkkaa, joten tuoreet avioparit muuttivat anopin luokse asumaan.
Lapsi ilmestyi, sitten toinen Anoppi huomasi ettei tuolla tavoin voinut jatkaa. Silloin hän keksi ratkaisun, joka lainehti todellisuuden rajamailla hän muuttaisi meille ja antaisi oman kotinsa tyttärelleen. Mutta oliko oikein, että olin ostanut asunnon omilla euroillani, ja Juhani ei laittanut siihen penniäkään? Hänestä kaikki oli hyvin, sanoi: Äitini auttaa meitä kyllä.
Meillä on vain kaksi huonetta. En aio luopua omasta rauhastani, enkä jakaa elämääni mielivaltaisen muukalaisen kanssa vaikka hän olisi anoppi. Hän uskoo, että velvollisuutemme on majoittaa hänet, koska Juhani on vanhin poika, jonka tulisi pitää vanhemmistaan huolta.
Rakastan miestani, enkä ajattele eroa. Mutta miten saan Juhanin ymmärtämään tämän kummallisen unen lohduttoman maiseman? Kuinka sanoisin, että elämä anopin kanssa on kuin olisi jatkuvasti syvässä metsässä, josta ei löydä ulos? Onko kellään neuvoa tällaiseen kotoiseen painajaiseen?
