Anoppi seisoi pihamme portilla, kasvot yllättyneinä ja ehkä hiukan pettyneenä, kun hän katsoi uutta puutarhaamme. Aurinko loi pitkiä varjoja yli vehreän nurmen, eikä missään näkynyt tomaattipensaita, hernepenkkejä tai edes yhtä ainutta omenapuuta.
Mieheni vanhemmat olivat vuosikymmeniä hoitaneet tätä palstaa Vantaan laitamilla. Nyt he olivat luopuneet siitä, sillä voimat ja terveys eivät enää riittäneet ruopsuttamaan multaa. Mieheni mummo rakastettu Aino rakasti puutarhanhoitoa. Hän kasvatti kurkkuja, tomaatteja, omenoita ja ties mitä, säilöi kaikki purkkeihin kellariin ja vei vielä osan naapureillekin. Nyt vastuu oli jäänyt meille.
Meillä on nyt piha juuri sopiva paikka makkaranpaistoon ja pitkille viikonlopuille ystävien seurassa. En koskaan ollut kiinnostunut möyrimään mullassa, joten mieheni ehdotti, että tekisimme puutarhasta kukkatarhan. Ansaitsimme tarpeeksi, että voimme ostaa ruuat Hakaniemen torilta tai lähikaupasta. Hylkäsimme kokonaan perunamaat ja porkkanapenkit, kylvimme vihreän nurmen ja nyt piha on suuri ja avara.
Kun anoppi näki tämän, hänen ilmeensä kiristyi hetkessä. Hänen sanansa olivat kylmiä kuin maaliskuun lopun räntäsade Helsingissä. Olet surkea emäntä, et saa mitään tehtyä kunnolla. Kaikki menee pilalle käsissäsi! hän sanoi, äänessään pettymyksen lisäksi halveksuntaa.
Muutama päivä myöhemmin anoppia tuli tapaamaan heidän vanha ystävänsä, Olavi. Mies kyseli, oliko purkki kurkkusäilykkeitä vielä tallessa. Anoppi käveli hitaasti keittiöön, palasi ja laski pöydälle purkin, jossa oli kuivia kanervankukkia. Tässä on kaikki, mitä säilykkeistä jäi, hän tokaisi katkerasti. Voit viedä sen kotiin vaimollesi ja lapsenlapsillesi; kun miniäni ei jaksa puutarhoida, te saatte pitää siitä, mitä minä olen kasvattanut.
Seisoin ovensuussa mykistyneenä. Hänen sanat viilsivät kuin syksyisen merituulen viima. Silti anoppi esitti vielä toisen ehdotuksen: hän halusi hankkia uuden, oman kasvimaan palata taas kasvattamaan perunoita ja porkkanoita. Nyt olen pulassa. Unelmani omasta, rauhallisesta kukkapihasta ja lasten leikkialtaasta uhkasi vaihtua kaalimaahan ja suuriin kattiloihin.
Hengitin syvään ja katsoin kohti lempeästi huojuvia tupasvilloja. Oliko minulla sydäntä sanoa ei naiselle, joka oli aina antanut omastaan muille? Olo oli kuin olisin seissyt suolla: kaikki suunnitelmat upoksissa, ja jokainen askel kohti ratkaisua vain sumensi maisemaa entisestään.
