Olen naimisissa miehen kanssa, jonka vanhemmat eivät ole vieläkään pystyneet hyväksymään sitä, että heidän poikansa on jo kauan ollut eronnut. Siitä on aikaa jo yli neljä vuotta, mutta yritykset saada vanha perhe takaisin yhteen jatkuvat loputtomasti. Minä ja Eero menimme naimisiin kolme vuotta sitten. Olemme onnellisia yhdessä. Anoppini ajattelee, että hänen poikansa teki hätiköidyn ja tyhmän päätöksen. Hänen mielestään Eeron pitää kaikin keinoin palauttaa välit entiseen vaimoonsa ja vanhaan perheeseensä sillä heidän lapsensahan on vielä siellä.
Kun tapasin Eeron, hän oli jo eronnut. Ero oli kuulemma yhteinen päätös, eikä draamaa ollut, mutta hänen entinen vaimonsa oli jo ehtinyt avioitua uudelleen. Ehkä uusi suhde olikin heidän eronsa syynä.
Joskus mietin, oliko iso virhe mennä hänen kanssaan naimisiin. Äitini painosti hän oli vanhanaikainen ja halusi minun menevän kunniallisesti naimisiin, jos muutkin niin tekevät. Tuntuu hullulta, sillä aluksi en ollut edes rakastunut. Tapailimme vain kevyesti, siinä kaikki. Jos Eeron exä ei olisi tullut raskaaksi aikanaan, hän ei edes olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, näin Eero minulle kertoi.
En ole koskaan pelännyt hänen entistä vaimoaan. Halusin alussa tarkkailla Eeroa rauhassa. Huomasin pian, että hän ei kaivannut sitä perhettä, eikä välittänyt exästään. Eikä exä hänestäkään hän eli jo uutta elämää eikä tahtonut sotkeutua Eeron asioihin. Yhteydet rajoittuivat vain heidän poikaansa.
Mutta anopille tämä järjestely oli sietämätön. Eikä appikaan sietänyt uutta suhdettamme. He yrittivät jatkuvasti sovitella vanhaa perhettä takaisin yhteen ja suhtautuivat minuun nihkeästi.
Olettehan vielä nuoria, teillä on kaikki edessä. Miksi sotket itsesi toisen perheeseen? anoppi kysyi kerran, kun jäimme kahden.
Vastasin vain, että jos Eero olisi oikeasti ollut varattu, en olisi koskaan mennyt hänen kanssaan. Nytkin hän oli vapaana, eikä mikään estänyt meitä. Anoppi halusi sanoa lisää, mutta Eero astui keittiöön ja puhe lakkasi siihen. Siinä hetkessä tajusin, ettemme tule koskaan löytämään yhteistä säveltä anopin kanssa. En kauheasti jaksanut siitä kuitenkaan stressata.
Naimisiin menimme silti ja muutimme yhteen. En pitänyt yhteyttä anoppiin, paitsi joskus perhejuhlissa. Silloin sain usein kuunnella hänen ikävöintiään vanhaa perhettään kohtaan. Eero yritti toppuutella äitiään, koska asia vaivasi häntäkin. Mutta mikään ei muuttunut.
Emme ole vielä halunneet hankkia lapsia. En tunne itseäni äidiksi. Eerolla on jo poika, ja anopille se riitti iloksi. Kun Eero erosi, anoppi hyväksyi sen ulkoisesti. Kuitenkin hän alkoi kutsua entistä miniäänsä viettämään joulua, huokailla vanhaa aikaa ja kiitellä häntä kaikesta.
Ex-vaimo ei ollut tässä mukana hän suhtautuu kaikkeen välinpitämättömästi, käy vain kylässä, kun on pakko. Hänen olemuksensa on täysin neutraali.
Anoppi yrittää saada Eeron mustasukkaiseksi exästään ja minua Eerosta. Hän soittelee ja kyselee olenko tietoinen missä mieheni on, ja jos en tiedä, hän päättelee että Eero on varmaan entisen vaimonsa luona. Tai keksii syitä lähettää Eero käymään heidän luonaan. Kaikkea mahdollista.
Minulla ei ole varsinaisesti mustasukkaisuutta, mutta nämä loputtomat juonittelut rasittavat. Jos katsoo Eeroa ja hänen ex-vaimoaan ulkopuolisin silmin, on päivänselvää ettei heidän välillään ole enää mitään. He pitävät yhteyttä vain lapsensa takia. Eero antaa säännöllisesti elatusapua noin 500 euroa kuukaudessa ja näkee poikaansa aina silloin tällöin. Ex-vaimo ei rahasta, ei estä yhteydenpitoa eikä aiheuta mitään draamaa. Kaikki sujuu asiallisesti, kuten sivistyneiden aikuisten välillä yleensäkin käy. Eivät he toimineet parina, kävivät vain elämässään eteenpäin, kumpikin omalla tavallaan.
Mutta anoppi ei tätä hyväksy. Hän jatkaa juonittelua, kuin mikään ei menisi perille. Milloin hän oivaltaa? Milloin hän löytää viisautta? Eero vielä toivoo, että ehkä kaikki rauhoittuu sitten, kun synnytän hänelle lapsen. Mutta minä en usko siihen…
